reppu selässä on vierähtänyt viikko jos toinen. jokaisesta päivästä on löytynyt seikkailu, kohtalokkaita retkiä mutta lykyksi myös arkipäiväisempiä, punavalkoruudullisia.

ahnehdin niitä. ahnehdin sävelmiä ja sanoja, siirappia letuille ja kosken pauhua. hymyjä, hampaita, viivasuoria suita ja itkunvereviä silmiä.

festareita, esityksiä, viimeisiä.

reppu painaa enemmän kuin mieli. siihen on pakattu hyvässä epäjärjestyksessä sätkätupakat ja rommipullo, (silloin kun roikutaan mastossa biskajanlahdella, seilataan vastatuuleen.) välttämättömimmät opukset (esim. jussi parviaisen hybris sekä siri kolun metsän pimeä) ja kohtuuttomasti suklaata. pitsiä ja parittomia sukkia. punaisia palloja, matkalippuja ja passi (onkohan se voimassa?) ja maihareissa kimalteiset nyörit.

aivan kuin jotakin puuttuisi.

painoin pehmeän turkin ihoa vasten, pieni, karhea kieli nuoli kyyneleitä poskilta. säälin, epäoikeudenmukaisuuden, epätietoisuuden ja itsekkyyden kyyneleitä.
kassaneidiltä sain laskun ja paperin, jossa kerrottiin omistajan päätyneen silppurin eutanasiaan halvaantumisesta johtuneiden kärsimysten tähden. jälkisanoissa ottivat osaa suruun. heiveröiset häkkieläimet saattavat säikähtää sydämensä särki tai potkaista tyhjää ja halvaantua. millä oikeudella, kysyn vaan, millä oikeudella me ihmiset teemme tätä lemmikkieläin-asiaa?

turhanpäiväinen omistaminen, se ei kannata, ei millään. eläminen on pitkälti menettämistä. repun pohjassa on reikä ja metron rullaportaissa taskuvaras, elämät ja esineet lakkaavat olemasta, joutuvat väärille laitureille ja vääriin juniin, hiertävät kanniskelijan hartiat ja sydämen rakoille.

edellispäivänä sain tosin todistaa jotain uskomatonta, kahden satuolennon suurta hetkeä, sitä, jona luvataan olla siinä iänkaikkisesti. kuplivaa rakkautta - he heittelevät palloja vastakkain. välillä mies heittää yhden rouvalle, rouva saa kopin, kiepauttaa ilmassa tanssivien pallojen lomasta miehelle toisen ja se jatkuu ikuisesti. sellaista taikaa saattaa kutsua avioliitoksi.

laulu ei paina, eikä rakkaus.
niitä voi kanniskella, antaa lahjaksi, tarjota aamupalaksi. silloin menetettävänä on vain kasvot, mutta onneksi se on vain sanonta.
naama ei katoa, vaikka laulaisi huononkin laulun. laulukin katoaa vain, jos se on huono. rakkaus taas, no, se ei unohdu.

räpsähtävien ripsien kosketus kämmenselän ohuella iholla.

kaksitoista aikaa

kaksitoistavuotinen tarkoitus on ohi, päässä on valkoinen lakki (jonka punamultasin jo) ja ääretön vapaus. päineen päivineen pudottivat keskelle kaikkialle haarautuvaa risteystä.

kaksitoista kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa kahdeksan tuntia olen lukenut sammakoista ja numeroista ja aasian maista ja nietzschestä, enkä silti oppinut, mikä poluista kannattaa valita. opin vain, että jos on epävarma teon hyvyydestä tai huonoudesta, se tulee jättää tekemättä. kaikki kunnia friedrich-herralle, mutta minusta sääntö on huono. oli ainakin aiemmin. aiemmin valinnat eivät tosin ole olleet oikeita. aamulla on kuitenkin lähdettävä takaisin töölöön, ehkä miettimään, olisiko valinnan voinut jättää tekemättä, eikä olisi koska valitsematta ei pääse eteenpäin. (varoen kyynistymästä voisi ajatella, ettei yksi kehnompi valinta haittaa koska maailmankaikkeuden näkökulmasta asuinpaikkani on melko yhdentekevä.)

(edellisessä tekstissä mainittu lokeroidea on hermeneuttinen kehä, spiraali, jossa lähimpänä totuutta on maatuskatyttö; kuoren sisällä on toinen ja sen sisällä toinen ja vasta se sisin on täynnä. itseään tai elämää, kuinka vaan. tyttöjä on kaksitoista ja yhtä monta kuukautta vie avata ne kaikki.)

kotikylässä piirtelen nurmikolla, harjoittelen ylärekisteriin siirtymistä, yhtenä päivänä teen laulun ja toisena unohdan sen. murustan kuivattuja nokkosia talven varalle ja suljen kuivatut koivunlehdet pussiin teeksi. en muista koko maatuskaa! se voi olla hyvä tai sitten ei, sen nähnee kahdentoista ajan päästä.

aamulla pakkaan kassiin muistoja juhlahumusta - palloja ja gerberoita, äidin leipomia, suolattomia sämpylöitä, litratolkulla viiniä ja yllätysistutukset - ja lähden takaisin helsinkiin.

sateen sattuessa voitte tavata meidät haahuilemassa rikhardinkadun kirjastossa, listaamassa plussia ja miinuksia, kuunnellen säätiedotuksia, puntaroimassa, minkälaisissa kengissä matkaa on hyvä jatkaa.

ja kuka sanoi, etteivät voittajat mukamas usko sattumiin? huomenna saatan ostaa kameran.

tervetuloa seuraamaan saivartelijan matkaa!

ihmisellä on välttämätön tarve tuntea kuuluvansa tarinaan. rakentaa elämänsä dramaturgiaa , ideoida ja suunnitella ja saada juoni toimimaan. olla oman elämänsä päähenkilö. (saapastella leveää markkinatietä väistellen vastaantulijoita, hartialinja ja mieli avoinna napit korvilla, musiikkivideon viileänä sankarina.)

lokeroasumista ja roolilokerointia. maailman sisällä on eurooppa, euroopan sisällä suomi ja suomen sisällä piskuinen helsinkilokero. helsinkilokerossa on monta vielä pienempää lokeroa, joista yksi on töölö, ja töölössä on lokero 37 a 22. maatuskatarina! tämä on todellinen tarina, ja vaatii siis mielikuvitusta ja ahkeruutta rakentaa kiinnostavampi, sillä vaikka maatuskat ovat koristeina hauskinta ja laatikot ja lokerot ideoina käytännöllisyyden kukkulalla, eivät ne riitä elämän dramaturgian ainesosiksi. 

minulla ei ole siis aavistustakaan, mitä täällä teen. 

eilen vein silppurin ensimmäistä kertaa puistoon. kiasman taakse, jonkun rakennustyömaan äärelle. (en valinnut paikkaa itse.) ympärillä hortoili jurrisia punkkareita ja jurrisia kirjailijatätejä. silppuri hurmasi puistokansaa ja puputti saastunutta apilaa. minä sain muutaman uuden kaverin ja join oluen. aurinko paistoi ja tulin toiveikkaaksi.

sillä kesällä ei kuulu tietää, mitä tekee. jokin saattaa hedelmöittyä silloin, mutta syksy on syntymisen aikaa. keväisin kuollaan ja syksyllä synnytään. kesä on kiirastuli, joka määrää, mihin hahmoon syksyllä taas syntyy. kesällä istutaan puistossa ja opetellaan jongleerausta ja seisomaan käsillä. kesällä vietellään valuvia päiviä mummilassa ja sadetta mummilan ullakolla, löydetään vanha kangas ja ommellaan siitä mekko ja pyöräillään kesän ympäri siinä samassa mekossa. 

siskon mielestä on mahtavaa, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä mää täälä teen. en toisaalta tiennyt sielläkään, mistä lähdin. tiedän vain, minne olen menossa. ja sen, että perillä kertoo tarinoita siitä, että olinpa töölössäkin miettimässä että miksi.

siksi avasin tämän blogin. aion ottaa selkävoiton epätietoisuudesta ja selvittää, mitä kaikkea täällä voi olla tekemässä ja kuinka laatikonseiniin saa nakerreltua ihmisen ja jäniksen mentäviä reikiä, mistä täältä pääsee ulos.