suunnitelma alkaa olla saumaton; siirrän ratsun a-vitoseen ja syön sinulta sotilaan, viimeisen mahdollisuutesi saada kaikkivoipa kuningatar takaisin peliin. voitonriemu kipristelee ihon alla, huulille nousee omahyväinen neljäsosavirne kun seuraan, kuinka yrität huitoa pölyä katseestasi, anelet armeijaltasi vihjettä. sinulla on aika kauniit silmät, kauniit kun ne keskittyvät.
siirto ja säikähdys. lähetti söi ratsun. menen hämilleni, en ehdi rakentamaan uutta strategiaa, teen vääriä ratkaisuja toisensa perään, hätäratkaisuja, ja lopulta: mitä minulla enää on - yksi vaivainen kuningas koikkelehtimassa sinne tänne, sinä olet kaikkialla eikä shakkia koskaan tule.

onko se sitten tasapeli?

älä itke, pieni venoinen, puinen purteni.

Matot roikkuu tuuletusparvekkeella kolmatta yötä.
Minä istun sängyllä ja vähät välitän.
Haen ne ehkä huomenna. Ja uudet kielet kitaraan.

Aloin lukea Norwegian Woodia. Kirjaa ei saanut lainata, onneksi, on paikka johon palata tänään. Niin, se on juuri se vasta suomennettu ja luen vaikka kaikki muutkin lukevat. Yritänkö jollain tavalla pitää ajatuksia kiinni tässä päivässä, pyrkiä synkroniaan? En tiedä. Ehkä pikemmin resonanssiin. Se on välillä vaikeaa, kun ei ole telkkaria eikä kiinnostusta. Paitsi sitten on vaikeaa erottaa mitkä näistä ajatuksista ovat omiani. En muista enää. Vasta kun tämä hiekkainen myrsky niiden yltä hälvenee, mummilan ullakolla, siinä huoneessa johon aina menee rauhoittumaan saamatta kuitenkaan olla viittä minuuttia pidempään itsensä kanssa ennen kuin vaari koputtaa hiljaa oveen ja tuo kahvia, sillä on toisessa kädessä maitopurkki, pyytää sanomaan stop sitten kun. En kehtaa olla vihainen, sillä silloin erottaa, että nämä on minun, nämä pienet ja kovaääniset.

Se Norwegian Wood koukutti. En ehtinyt pitkälle, mutta se onnistui kutomaan niin kiehtovia kuvia, sellaisen alkuasetelman että hörppään tästä tämän kahvin ja menen ja jatkan sillä haluan tietää. Sellaista uteliaisuudesta pakahtumista tapahtuu tarinoiden kanssa enää harvoin, varsinkaan tuollaisia nuoresta ainutlaatuisesta rakkaudesta kertovia lukiessa, pakahtumista.

Tänään eteisessä raavin tämän naamarin kasvoiltani ja yritän kohdata tämän kaupungin sellaisena kuin se on ja annan sen kohdata minut, sekin on helvetin vaikeaa, tiedättekö. Tässä kaupungissa ihmisiä koristavat mykät kuoret. Elämä on kovaa eikä menestyjä voi olla heikko. Meitä ei mikään kosketa. Minä en jaksa menestyä mutta koristelen silti, ettei muka koskettaisi. Voisiko niihin naamioihin kehitellä jonkinlaisen sihdin, jonka läpi tietyt jutut saisivat sujahtaa, pesiä sydämeen, kääntää katseen sisään päin? Antaisin Nobelin sellaisesta naamiosta.

Mä haluaisin luostariin.
Sellaiseen, jossa harjoteltais joka päivä niin että suusta valuis veri.
Soittamista ja laulamista, tanssittais jalanpohjat rakoilla, kirjotettais ja ajateltais suuria pää savussa.
Siellä olis joku harmaa mestari, kaikennähnyt nainen joka tietäis kaikesta kaiken. Mestari herättäis joka aamu viideltä ja kertois, mitä pitää syödä, sen jälkeen laittais juoksemaan viistoista kierrosta linnakkeen ympäri. Sit alotettais ja se piiskais yrittämään lujemmin, tulemaan lujemmaks
ja iltasin itkisin väsymystä mutta se ei haittais koska tietäisin, yrittäisin muistaa että tää on ohi joskus,
ja sit mä oon valmis.

aa miten siisti on tämä häivähtävä hetki
jossa nuoruus käy vähiin, aikuisuutta ei ole nimeksikään,
jossa keskiviikkoiltapäivä saattaa muuttua torstaiaamuksi huomaamatta,
jäljellä on sekalainen sakki, kummallinen kokoonpano
ihmisiä jotka eivät tiedä, mikä heitä yhdistää
muu kuin viskipullo puolillaan.

miten siisti on se häivähtävä hetki
aurinkoisessa aamussa kun kukin tajuaa velvollisuutensa,
sanoo nähdään taas,
muttei pakota ketään antamaan numeroaan
eikä sukunimeä, ei löydytä facebookista,

ostaa marketista hammasharjan ja pepsodenttia,
siistiytyy työpaikan vessassa
ja on taas niin kuin kuuluu.

juoksen niin kauan että sydämeni pysähtyy

rytminen euforia kampissa: miten joku onkin voinut kuunnella sanojen rytmiikkaa niin tarkasti? tiididiididididi tidididi tidittii.
miten kuusi sanaa voi kantaa niin paljon painamatta silti mitään? ne avaa itsensä vaivihkaa, antaa ensin luvan päästää tietoisuuteen kaiken sen, minkä vuoksi juoksisin. se lähtee liikkeelle ihan mitättömistä jutuista: kunpa ei tarvitsisi istua tässä metrossa, kunpa ei tarvitsisi kulkea näitä betonisia käytäviä, kunpa ei tarvitsisi pukeutua näin asiallisesti, kunpa voisi heittää vaatteet pois ja juosta vapauteen.
ne toistaa sitä rytmiä uudestaan ja uudestaan, maalaa kevyttä duurimaailmaa, suhtautuu pillupäihin niin tyynesti. reilun minuutin päästä rytmi hajoaa. ai sä seurasit? myöhästä kääntyä, nyt puhuu kuolema. mut ei se haittaa, meidän on hyvä tiedostaa se, täällä kuolema on aina läsnä. ei haittaa, jatketaan juoksemista, raavitaan pois meistä kaikki lika, kaikki paska ja kaikki kaunis mitä ahkerina ollaan muureiksemme rakennettu ja ammutaan autoihinsa ihan vitun jokanen, joka yrittää tulla pelastamaan näitä raunioita.

sit päästä irti kaikesta, rynni sokeana kuusikon läpi, juokse jaloista tunto, seuraa polkuja tai kompastele juuraikoissa, älä huomaa kuinka kuusenoksa repäisee ohimon ihon rikki, kuinka veri noruu pitkin kasvoja; juokse irti sun kehosta, miten se on niin ihanaa, miten siinä on vapaus. miten sydän pysähtyy.

Tässä aamussa ei ollut toivoa; yritin opettaa kaksitoistavuotiaille jotain kuvaamisesta. Niille oli siis annettu tehtäväksi valita joku kuva itse räpsimästään kavalkaadista, siivilöidä siitä jokin tunnetila tai edes tunnelma ja miettiä, miksi se on otettu, mitä siinä oikeestaan tapahtuu, mitä se kertoo mistään. Ne sai valita viidestä kuvasta, joista missään ei oikeastaan ollut mitään. Paitsi yksi oli ihan hieno, siinä oli kolme pikkujäbää lasin takana. Lasiin oli tägätty PASKA ja musta se oli ainoo kuva, joka kerto mitään.

En kai osannut oikein selittää, että miten niin kuvasta vois säkenöidä joku fiilis mikä parhaimmillaan nielasee katsojansa osaksi sitä maisemaa, kuvittamaan sitä ulommas maalamalla kaiken sen, mitä itse siinä tunteessa kantaa. Niiden piti siis löytää itsestään se maailma, mihin suuntaan ne itse tahtoo sitä viedä, avata huono kuvankäsittelyohjelma ja sillä työstää niitä tunnelmia voimakkaammiksi. Itse tunti meni lopulta siihen, että kävi järjestelmällisesti sulkemassa niiden facebookit, youtubesta saa kuunnella musaa samalla mut nyt ei oo tarkotus katella videoita. Just ennen ku kellot soi, yks oppilas, sellanen skeittaripoika, pyysi mua katsomaan sen duunia. "Onks täs nyt yhtään surua?" se kysyi. Se oli väkertänyt siitä tägikuvasta älyttömän kauniin, se oli väreiltään hailakka mut tosi voimakas, se oli jotenkin herättänyt betonin henkiin ja niiden pikkujäbähahmojen katseet paljastamaan jotain, mitä mä en ollut huomannut siinä värikuvassa, jonka kutosluokkalaiset oli napannut koulun pihalta kuvistunnilla viime viikolla, ihan vaan, koska se oli hauska idis ja provoa että siinä luki se "paska."

Mikä mä oon niille opettamaan mitään. Kiertämään kehää sen ympärillä, mikä näissä teksteissä, kuvissa, musassa ja elämässä toimii ja mikä ei. Voi vaan näyttää että tässä tää on, hyvän idea, ja kertoa että joo, se tulee aina olemaan yhtä tuskallista nähdä se niin selkeesti, kun se ei millään suostu tulemaan vangituksi elämismaailmaan. Jotkut yrittää joka ikinen päivä koko elämänsä ajan vangita sitä yhtä hyvää, ja miten traagista on se, että ne on niin kiinni yrittämisessään, etteivät näe, mitä ovat siinä työssään jo saaneet vangituksi - ja miten käsittämätön se näky lie, jota se työskentelevä katsoo, kun sille itselleen ei kelpaa mikään minkä mielettömyyden tai jumaluuden eteen me muut olemme jo aikoja sitten polvistuneet.

Tähän haluaisin jonkun oivallisen aasinsillan, josta ois luontevaa lähteä käsittelemään sitä, miten tuskallista on myöski kantaa ajatuksiaan ja yrittää olla samalla läsnä. Ajatukset ei vaikene, tuijotan ihmisiä silmiin ja yritän ymmärtää, mistä he puhuvat. Ikään kuin tää kaikki olis mulle vaan jonkinlaista kokemusmassaa. Minä kaikesta irrallinen, joku, josta aina puhutaan selän takana, emmä tiedä mitä se sekoilee, sillon taas ihan omat geimit. Se ei haittais, ellen olis tuskastuneen poissaoleva juuri siksi, että haluaisin kotiin tai mihin tahansa koppiin pyörittelemään näistä kokemuksista jotain siistiä, jotain, minkä voisin sitten näyttää teille, mikä vois ehkä hellävaraisesti avata uusia ovia teidän aivoissa. Niin, että huomaisitte sen vasta seuraavana päivänä, ku ootte taas raahanneet kuorenne työpaikoillenne ja jättäneet sen kaikkein olennaisimman osan sieltä sisältä kotiin turvaan ja yritätte olla hauskoja tupakka - tai kahvihuoneessa, tai kun yritätte aloittaa jonkun keskustelun, kohdata viimeinkin ympäristön jossa elätte, ja se ärsyttävä mies joka on ollut talossa viisitoista vuotta liian kauan mitätöi avauksesi jollain naurettavan pikkutuhmalla avauksella. Me ollaan niin outoja kaikki, ei meitä kukaan ymmärrä.

ajankuluksi

Meidän pitäisi saada jotain aikaiseksi.

Minulle kaikki on aina liian aikaista. Olisin mielelläni istunut tässä vielä hetken.
En halua ajankulua, en halua sen kuluvan.
Se kuitenkin kuluu kulkiessaan väistämättä,
vaikken tekisi elettäkään sen kuluttamiseksi.

Jotkut kuluttavat sitä, ikään kuin hankaamalla
(niin kuin farkkuja hangattiin äitini nuoruudessa.
Nykyään ne saa kaupasta valmiiksi kulutettuina,
uudessa kankaassa valheellinen ajankulu.)

Kulutammeko me aikaa vain ettei se kuluttaisi meitä?
Kuluisiko se vähemmän, jos suostuisimme muuttumaan sen mukana?
(Voisimmeko penätä kulunkorvauksia?)

Urotekoja saavat aikaan he, joille ei merkitse teon urous vaan kohde
ja aika johon he tekonsa saattavat.
Me muut taas olemme ajan saattelemia.
Sen sijaan, että anelemme sitä pysähtymään,
virtaamme holtittomina sen pyörteissä,
voisimmeko ottaa sitä kädestä ja taluttaa sinne minne se
meidän mielestämme kuuluu?

Aika kuuluu kaikille,
tik tak tik tak tik tak sanoo kello tuossa ikkunalaudalla.