Tänä aamuna sataa raskasta vettä

Loruilija harvoin saa yhtäkään ajatusta valmiiksi. Vaikka hän loruttelisi tarkoin ansaanajettuja, suuriakin mietteitä, jää loppuratkaisu kuulematta; se uppoaa loruilijan kaikenkattavuuteen. Kaikenkattavuus taas on se, mikä erottaa loruilijan nerosta. Nero on saavuttanut lopputulemansa ja pitää sitä oikeana, luja usko vakuuttaa kuulijatkin uskomaan. Loruilija tarkastelee asioiden eri puolia, puntaroi ja pohtii tietoisena siitä, ettei totuutta ole ja höpisee ehkä juuri siksi, osoittaakseen sen.

Todistelua se on, loruilu. Itselle tai maailmalle. Välttämätöntä se on silloin, jos tosissaan loruilee oman elämänsä narratiivia, yrittää hahmottaa dramaturgiaansa itse puhumalla sitä halki, asetella motiivit lokeroihinsa sitä mukaa, kun ne konkretisoituvat maailmassa käsitteinä. Silloin se ei ole turhaa. Useammin loru pyrkii todistamaan pystyvyytensä. Tuo idolinsa julki tullakseen joksikin.

Ja täällä minä ratkiriemukkaan blogini sivuilla höpöttelen aikani kuluksi totuuksia, jotka ovat itsestäänselvyyksiä ja tulevat mieleen sitä mukaa kun kirjoitan. Blogistin ei tarvitse kantaa taiteilijan vastuuta, blogi saa olla jorinaa, vaikka eräs kuoma juuri blogissaan julisti, että blogissa tulisi julkaista vain sellaisia asioita, jotka haluaa julkaista. Kai minä sitten haluan julkaista näitä asioita. Tämänkin asian siksi, että älkää, hyvät ihmiset, tuhlatko aikaanne puhumiseen. Menkää, tehkää ja täyttäkää maa vaikka vaahteranlehtikollaaseilla tai hyppynaruilla.

Mutta kuitenkin kun on aikeissa julkaista jotain, millä olisi merkitys, tehdä julkisesti jotain itselle tärkeää, tarkoin vaalittua, menee helposti lukkoon ja alkaa miettiä, luottaako sitä sanoihinsa. Siinä on se nerouden kynnys, se luottamus. Eihän tämä nyt ole tärkeää ja juuri siksi, koska se on, sen kätkee ja julkaisee blogissaan suurten asioiden sijaan pannukakkureseptejä. Oikea viesti olisi liian lähellä sydäntä, räjähtäisi mukana jos joku totuudesta julmistunut heittäisi pommin. 

Ihmisen on vaikea luottaa mihinkään, mikä on lähtöisin itsestä, minusta. Kenelle antaa luvan määritellä itsensä, kenelle antaa luvan arvottaa sen, mihin minusta on, mitä minä saan aikaan, mitä minussa on? Miten paljon on mennyt kesken silkan itseluottamuksen puutteen takia? 

Olen aikeissa painaa "tallenna nyt" "julkaise nyt":n sijaan. Piilotan tämän lorun ehkä tuonnempana, mutta nyt se ansaitsee tulla nähdyksi oli siinä asia tai ei.  

selvitys

Teidän on varmaan syytä tietää, että:

ihmiset on tehty hyvästä unihiekasta ja painajaishiekasta. Ihmisten sydämistä ja rakkaudesta. Jostain makeasta myös, kanelista ja sokerista, pakko siinä lorussa on olla perää kun se on niin vanha. Enkelit asuvat ihmisten sisällä. Siksi niitä ei näe. (Kysymys, jonka ekaluokkalainen Iiris kysyisi papilta jos saisi kysyä mitä tahansa.) Enkeli rakentaa ihmisen, laittaa sydämen kohdalleen ja rakkauden paikalleen ja kun Nukku-Matti heittää unihiekkaa, enkelit on silmien takana valmiina ottamaan sen vastaan ja sitten levittävät sen yltympäriinsä. Sellaisista asioista ihminen koostuu.

-Taiteilija A. Kallio, 6 vuotta

Aurora tiesi kertoa myös että minua pussaa vain sammakot. (Mikä on kuulemma tietenkin melko luonnollista, vietänhän elämääni enemmän metsissä kuin palatseissa.) Se, muuttuvatko ne prinsseiksi, riippuu ainoastaan siitä, onko joku noita sattunut kiroamaan ne sammakoiksi vai onko se vaan syntynyt sellaiseksi. Minä luulen, että harvemminpa noidat ketään todella kiroavat, kunhan uhkailevat. Vähän niin kuin opettajatkin. Muuta en sitten enää uskallakaan keskenäni luulla.

Olemassaolon tarkoitusta en tiedä, mutta tänään olen tullut siihen tulokseen että elämän tarkoitus on luoda ympärilleen oikeat olosuhteet. Etsiä oikeanlaisia ystäviä, ei peilikuvia vaan sellaisia, joiden kanssa puhuu yhteistä kieltä. Opetella puhumaan niitä kieliä, joita luulee oikeanlaisten puhuvan.

On uskallettava lausua unelmansa ääneen.

Minä haluan pakata kitaran laukkuun ja karata kanssasi. Pukeutua liian suuriin villapaitoihin ja saappaisiin, unohtaa säännöt. Antautua musiikille, täydelliselle ymmärtämättömyydelle, olla sen kuuliainen oppipoika ja nöyrin palvelija.
Asua keskellä metsää pienessä mökissä, hakata halkoja kamiinaan, keittää mustikkakeittoa päivä päivän perään ja soittaa. Lähteä matkalle aina kun tuntuu siltä, ajaa maailman halki ja laulaa ihmisille siitä, miten tärkeää on hengittää.

Ääneensanominen tekee unelmista todellisia, maalatusta taivaanrannasta osan sinua. Unelmasta tulee sateenkaaren pää, päämäärä, punainen rasti kartalla. Sen jälkeen on vain osattava suunnistaa. Jaksettava rämpiä ja raivata esteitä tieltään.

Pahinta, mitä voi sattua, olisi se, etteivät ne toteudukaan. Sitä taas ei tiedä, ennen kuin tajuaa kuolevansa. (Eikä silloinkaan oikeastaan tiedä.)

Myönnytyksiä

Taidan sittenkin tahtoa omistaa joitakin asioita.

Polkupyörä

Päästä nopeasti kaupungin toiselle laidalle, tuntea kuljettu matka. Metrossa sitä ei tunne, ei tiedä, miten pitkällä on. Tai sitten luulee olevansa kauempana kuin onkaan. Polkupyörällä pääsee rajan yli, vaikka meren yli, jos tahtoo. Metro kääntyy Helsingin laidalla, tuo minut aina takaisin. Tuo pyöräkin, jos pyydän. Kaipaan silti avaruudentuntua, haluan viilettää vapaana.

Imuri

Leivänmuruja, omenansiemeniä, lankahöytyvää. Tammenterhoja, pikkukiviä, kuollutta ihoa. Sokeritoukkia ja maalinrippeitä vanhoista tuoleista. Riisiä pallotehtaan jäljiltä ja sukkahousuriekaleita. Jään kiinni kaikesta. Eikä tällaisesta erota, onko joukossa luteita. Lattialankkujen väliin ei pääse harjalla. Mikä autuus nostaa kaikki lattialta ja hurrata sukanpohjiin tarttuvat asiat pussiin piiloon.

Kamera

Syy pyöräillä kauas. Syy olla siellä missä on, korvaamaton tarkoitus. Olisi niin paljon säilöttävää. Unohdan niin helposti. Tahtoisin myös jakaa hetkiä, ehkä täälläkin. Haluan tallentaa asioita, jotka ovat liian kauniita kirjoitettaviksi. Sanat pilaavat monta näkymää.

Kirjahylly

Ei muuten, mutta pinot kaatuvat seitsemästi päivässä ja olen jo viikon jälkeen kyllästynyt kasaamaan niitä uudestaan. Levypinot ovat vielä ärsyttävämpiä, kannet pirstoutuvat eivätkä mene enää kunnolla kiinni ja pinon tasapaino horjuu entistä enemmän. Pinojen takaa on hankala imuroida ja niitä on hankala siirtää kun imuroi. Sitten kun on imuri. Seinällä on tyhjää, korkea kirjahylly täyttäisi seinän. Ei ehkä kaikuisi.

Takki

Ehkä violetti R-Collectionin anorakkitakki. Tai sitten vain uusi maihari. Mistä niitä saa, muualta kuin vaatekaupasta? En millään haluaisi. Tuuli tulee jo villapaitojen läpi vaikka niitä olisi miten monta päällekkäin. Helsingissä tuulee enemmän kuin missään muualla tähän mennessä.

Onni

Se palannee itsestään, hiljalleen, tahtotilojen myötä.

On myös ihmisiä, joiden tarkoitusta ei tiedä, 
mutta kai niilläkin joku tarkoitus on. 
Monet ihmiset kuolevat nuorina ja niiden työ 
jää kesken. Kaikkeen täytyy tottua. Elämä on 
arvoitus, jota on mahdoton ymmärtää.
                                                     Vappu Salivuori

Kuten sanottua, tämän blogin piti saada olla olemassa sillä ehdolla, että sen sivuilla etsittäisiin käypiä tarkoitusvaihtoehtoja tälle olemiselle. Hävettää vähän, etten ole etsinyt. Ollut vain. Siksi en ole kirjoittanut. Pitää opetella kirjoittamaan jotain muuta. Ehkä olen kelkkani kanssa vielä hieman epävarma, mutta siitä olen varma, että se on kääntynyt ladultaan ihan tarkoituksella. 

On myös ihmisiä, joiden tarkoitusta ei tiedä. Tämän keskiviikon tarkoitus on Marginaaliklubi & Runon & musiikin ilta. Tarkoitushakuisuus tarjotkoon onnellisuudelle istumapaikan.