maanantai 30. tammikuuta 2012

parempi ihminen

1. Pedagogisia havaintoja:
Auktoriteetti saavutetaan lunastamalla Coolin jäbän meriitti;
tehokkaimmin tämä käy soittamalla You Tubesta smart boardille Frontside ollie.
Jos tahtoo olla supercool, lähtee kevään ekoilla liikkatunneilla
skeittaamaan kolmos-nelosten kanssa ja opettaa mimmeille sen, siis frontside ollien.

2. Poliittisia havaintoja:
Politiikka ei kiinnosta ketään.
Presidentti kiinnostaa kaikkia.
Kaikki tietävät, että presidentillä on oltava hersyvä huumorintaju ja liukas kieli,
presidentiksi on saatava joku komeakasvoinen,
parahultainen miehenmalli kasvaville kansalaisille.
Anarkismista pitää olla kiinnostunut ja runoudesta myös,
on osattava puhua sanoin joita kukaan ei ymmärrä.

3. Korkeakirjallisia havaintoja:
Runous ei kiinnosta ketään.
Runous on niitä varten, jotka eivät osaa ottaa iloa irti elämistään,
jotka elävät lamaantunutta ankeuttaan
ja saavat voimaa kun lukevat, etteivät suinkaan ole ainoita,
että on muitakin, jotka tuntevat olonsa yhtä surkeaksi.
Mutta että siitä nyt oikeasti kukaan kiinnostuisi? No shit.
Kuka nyt todella tahtoo tuhlata kauniita talvipäiviään pölyisissä kirjastoissa
aknekasvoisten kirjastosetien kanssa kompata jotain Rimbaudin havaintoja kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolen elämänmenosta,
mullistunutta maailmanlyriikkaa;
vain todetakseen että hiisi vie, just noin se on,
miten se onkaan voinut sanoa sen noin hyvin.
Paljon enemmän ehtii itse nähdä, ja uusin silmin,
kun ei tyydy siihen mitä jollekin paperille on jo kerran painettu.
Sitä paitsi kovin epäekologista koko paperin käyttäminen.

4. Hippihavaintoja:
Ekologia ei kiinnosta ketään.
Edes hippejä ei kiinnosta ekologia.
Tämä konservatiivinen kansanryhmä on monessa kaikkein pahin ekotuholainen.
Ne jotka eivät tahdo mennä töihin
vaan lentävät mieluummin halpalentoyhtiöillä
Espanjan aurinkoon viettämään huoletonta elämää.
Ne tilaavat paperisia sanomalehtiä koteihinsa,
koska tahtovat säilyttää jotain konkreettista,
tuoksutella sanaa joka on vanhentunut
jo ennen kuin se ehtii heidän aamukahvipöytäänsä,
kupissa käryää orjatyövoimin kerätty ja paahdettu halpakahvi,
koska hippi on joko humanisti tai työtön,
eikä sillä ole varaa ostaa reilua luomua.
Ne vasta ajaakin autoilla,
koska ei jaksa kävellä,
eikä yleensä äänestä.
Paitsi tällä viikolla tapahtuu poikkeus
koska yhtä presidenttiehdokasta kiinnostaa se,
ettei niitä kiinnosta.
Jos äänestyspaikalle on liian pitkä matka,
katsovat he olevansa kyllin vihreitä
kun askartelevat kaiken maailman villasta numeroita
ja viskelevät niitä puiden oksille ja
(mikä ihan oikeasti sominta)
tallaavat numeroita lumihankeen.

Vitsi vitsi.
Joskus kismittää kantaa sellasta tiedostavan kansalaisen taakkaa,
parempi heittää ojaan se ja keskittyä vaikka tanssimaan rumbaa.

Vexi Salmi tokaisi kerran jotenkin niin että:
Joskus nuorena tapasin seisoa paljon päälläni. Ajattelin, että siten tulee parempi ihminen.
Nyt olen vähän vanhempi, enkä enää seiso päälläni. Ei siitä mikskään tullut.
Kun vanhenee, siitä tulee parempi ihminen.

maanantai 23. tammikuuta 2012

kaikkihan on hyvin

suu suoristuu viivaksi,
kädet jähmettyvät kylkiin kiinni.
sydämen syke kiihtyy,
on vaikea hengittää.
kynnet pureutuvat kämmeniin,
alahuuli hampaiden väliin,
silmät samenevat kyynelistä,
takaraivossa joku saatana hakkaa vasaralla itselleen tietä ulos --
onko se se vakavuus,
onko se se huoli ja pelko?
etsii ulospääsyä, raukkaparka,
hädissään kaikesta mitä mahdollisesti saattaa seurata,
sokaisee näkemästä, mitä tapahtuu todella;
tai ehkä näkeekin.
että oikeastaan se,
miten monta asiaa voi kerralla rysähtää pieleen,
on jo melko koomista,
että sillä on täydellinen dramaturgia,
että kaikki on kuin elokuvissa.
pelko ei kuitenkaan hyväksy sitä,
ei tahdo nähdä, koska jos siihen tuudittautuisi,
niin, mitä jos nauruun tuudittautuisi?

pelko ei ole varma, milloin vakavoitua,
ja päättää siksi olla sitä koko ajan,
varmuuden vuoksi.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Ystäväni huomautti minun elävän varsin subjektiivista elämää.
Puhuin juuri saatanan sarkastiseen sävyyn puistokadun oksiin ripustetuista meduusoista
ja siitä vihreästä laserista, joka halkoo tätä taivasta kaikkea muuta kuin kulturellisti.

Millainen elämä olisi objektiivista?

En olisi odottanut, että näin nopeasti ois niin ku ois jotain kaks kyt kaks ja daun,
purnaisi pääsykokeista purnaisi liian kalliista lähikaupoista liian rikkaista naapureista
kuvitellen olevansa hauska.
Siellä, mistä olen kotoisin, pärjää purnaamalla. Lähdin, ettei tarvitsisi purnata.

Ärsyttää ne, jotka ei koskaan purnaa.
Keitä ne luulee olevansa?

maanantai 9. tammikuuta 2012


Joskus kuvittelee, että nyt mulla on maailman paras pipo,
saapastelee pitkiä katuja ajatellen
Nyt mä oon joku, menestyvä, rohkee, helvetin rempsee ja uskottava.. kunnes
vastaan kävelee joku elegantti, jonka pipo on solahtanut kutreille niin,
että se näyttää olevan osa päätä,
kuin päätä ei voisi olla ilman sitä myssyä,
jonka väri luo älyttömän kauniin kontrastin ihon kanssa,
hiukset siinä välissä murtavat rajapinnan täydellisen hienovaraisesti,
niin, että se on vielä erotettavissa se kontrasti.
Se tyyppi on raju ja lempeä yhtaikaa, se on taskukokoinen ja sen silmissä palaa.
Se löytää koko ajan, käyttää, heittää pois ja jatkaa etsimistä.
Se ei kuitenkaan tee sitä ilkeyttään,
se on siinä niin vilpitön ja itselleen rehellinen ettei kukaan voi sitä siitä syystä vihata.

maanantaihaamuja

Suuri Suunnitelma:
saada aikaan Jotain Merkittävää
olla Radikaali.

Nojaan kellertävänharmaaseen betoniseinään
poltan sätkää, mietin mitä helvettiä mä täällä teen.
Viihdynkö ihan todella tässä kaljussa kaupungissa,
tällä synkeällä sisäpihalla,
näillä liian pitkillä liian leveillä kaduilla
liian korkeiden talojen väleissä ja sisuksissa?
Enkö siemailisi mieluummin muutaman bahtin mojitoja Koh Taolla
kelluskellen jollain valtavalla uimarenkaalla,
tanssisi auringon kanssa laineilla, lakkaisinko huolehtimasta?

Mikä ylipäätään on radikaalia?

Herätä liian aikaisin lämmittämään puuhellaa,
poristella liedellä luomuespressoa isoäidin vanhalla mutteripannulla
sen sijaan että mittaisi reippaasti juhlamokkaa mokkamasteriin
ja kulauttaisi sen ärrän termarimukista metrossa?
Lähteä pohjoiseen opiskelemaan saamelaisten perinnekäsitöitä
ja luonnonvarojen käyttöönottometodeja,
suojella ja pitää kiinni vanhasta,

(niin kuin jotkut aikanaan siitä, että maa todella on litteä.
Tämä on kiva ajatus:
luin juuri jostain, että moni uskoo maan olevan ontto.
Joku mies on kuulemma joskus lentänyt pohjoisnavan yli,
ja nähnyt, että näin on,
mutta nyt napojen yli ei kuulemma saa enää lentää.
Mitä lie salaliittoja.
Mutta olisi hauskaa, jos uuden ajan "maa ei olekaan litteä vaan pyöreä!"
olisi: "maan keskipisteessä ei olekaan kuumaa sulaa magmaa vaan pieniä ukkeleita,
valtava koneisto jolla on meille jokin jännittävä tehtävä ja tarkoitus, ja kuu onkin valtava satelliitti jossa jonkinlaiset oliot jostain hyvin kaukaa salaa tarkkailevat meitä. Ne on niitä samoja heppuja, jotka halusivat koristella maan pyramidein."
Tai ihan vain: "maa onkin ontto!")


vai ryhtinsä ja näkönsä uhraaminen virtuaalitodellisuuksien yhä todellisemmaksi luomiseen,
sen kehittämiseen mikä nyt tuntuu olevan Se Juttu,
saada aikaan valtavia muutoksia, teleportteja ja ajatuksenlukimia,
aukkoja ajoissa.

Minä voisin olla niinkin radikaali,
että aukaisisin aikani juuri tästä kohtaa
ottaisin seitsemän tunnin päiväunet
aika kiertyisi niiden ympärille,
eikä kukaan huomaisi tapahtunutta.
Kuitenkin viihdyn ajottaisessa melankoliassa,
iltalenkeillä Töölönlahdella ja Keskuspuistossa,
loskassa ja merkityksettömyydessä,
puurtamassa ja pähkäilemässä
että kuinka olisi jotenkin mielekästä ja merkityksellistä kuitenkin.
Jonain päivänä siihen saattaa löytää ratkaisun
tai sitten vain kyllästyä.
Mutta luulen, että viikko uimarenkaassa saisi merkityksettömyydessään
iskemään mojitolasin sirpaleiksi, viiltämään ranteet auki.
Siihen jäisin tyhjäaivona ja odottaisin, että hait tulisivat.
Ja kuitenkin, kuitenkin olis niin siistiä olla se joka ottaa chillisti.

Yksi elämän traagisimmista illuusioista on kuvitella olevansa
Suuri ja Ihmeellinen.
Paitsi jos on, eikä se milloinkaan säry.

Mutta kyllä sitä joskus vielä jonkin asian saanee aikaiseksi, jos niin on kirjotettu.
Velkaa ainakin, ellei muuta.
Adjö!

ps.
Ei ajatella korkealentoisia tällä viikolla,
keskitytään olennaiseen:
tämän illan näen unta
jossa seison alasti nurmikolla ja kuuntelen.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kapeita kujia, rapistuneita vuosikymmeniä,
nokisia raunioita, korkeita lasipalatseja,
vinksahtaneita rautaportteja,
karvahattuja, kerroksittaista aikaa,
silleen jätetty,
jollain tapaa vapautettu.

Tallinnan jälkeen Helsinki on jylhä ja armoton.
Meren takana tunsi kuuluvansa katukuvaan,
olevansa osa loskaa litimärkine saappaineen,
haahuili huppunsa alla kuin eksynyt hobitti.
Helsingissä jokainen kivijalka on kolme kertaa meikän korkuinen,
jokainen ovi seitsemän lukon takana,
talot niin korkeita niin yksivärisiä niin suoria,
ettei tee mieli katsoa muualle kuin eteen päin,
sinne minne on menossa.

Matkakrapulassa katsoin tuliaisdokumentin "Uus Maailm",
joka kertoi samannimisestä kaupunginosasta ja

kollektiivista, joka teki kaikkensa muuttaakseen puutaloalueen
yhteiseksi, autottomaksi kyläksi,
kodiksi.
Kunnostivat siinä vanhaa puutaloa majataloksi,
yhteiseksi olintilaksi,
järjestivät juhlia ja valtasivat parkkialueita,
sydän tärisi ja vähän herkistyinkin siitä ilosta ja tekemisen meiningistä.
Sitä taloa ei enää ole, mutta niin kauan kun on tahto, sellainen elää.


Voisin aloittaa paatoksen siitä, kuinka vihaisella anarkialla ei muuteta mitään,
kuinka Maijojen pommittaminen polttopulloilla on Niin Nähty,
miten aktivismin tulee olla avointa ja vastuullista,
kritiikin perusteltua ja rakentavien muutosehdotteiden kera tarjoiltua,
mutten aloita;
kaikkihan sen nyt tietävät.

Sunnuntaina Helsingissä voi esimerkiksi keittää lisää kahvia ja
kuvitella olevansa kalastajan vaimo.

tiistai 3. tammikuuta 2012

palaamisia, lähtemisiä

Helsinkiin paluusta tuli sellainen tuntu,
että asiat on laitettava järjestykseen.
Se järjestäminen, niin, pieniä asioita on kiva järjestää,
maksaa, puhdistaa, lajitella, huokaista.
Nyt olisin järjestänyt vähän suurempiakin, mutta
yliopiston sivuilta ei löytynyt yhtäkään kirjaa,
jonka olisin voinut hakea kirjastosta jo hyvissä ajoin,
iltateen äärellä ottaa hiljalleen hallintaan.
Kerrankin olisi huvittanut puurtaa.
On turhauttavaa kerätä liiaksi energiaa asioiden "järjestämiseen",
jos niitä järjestettäviä ei kuitenkaan riitä intoa pidemmälle;

aamulla ylitän meren ja yritän löytää sen yhden hyvän sieltä.

Kun lähtee tarpeeksi monta kertaa,
siitä tulee lopulta palaamista,
jokaisesta matkasta jollain tapaa kotimatka,
niin, niin pitkä.

Tässä merkinnässä ei ollut mitään järkeä.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Sitä on matkannut mummilassa ja vaarilassa ja vanhempien luona ja kaikkialla
ja odottanut keskitalven juhlan tuntua,
taianomaista iloa, kutittelevaa kauneutta, jotain.
Ja sitten palaa "kotiin", Helsinkiin, ja se on täällä.
Jokin tuossa valkeudessa huokaa puolestani helpotuksesta,
kaikki on turvassa kaikki on hyvin,
sellainen suloinen lapsenusko ja remellysmieli.