Kapeita kujia, rapistuneita vuosikymmeniä,
nokisia raunioita, korkeita lasipalatseja,
vinksahtaneita rautaportteja,
karvahattuja, kerroksittaista aikaa,
silleen jätetty,
jollain tapaa vapautettu.

Tallinnan jälkeen Helsinki on jylhä ja armoton.
Meren takana tunsi kuuluvansa katukuvaan,
olevansa osa loskaa litimärkine saappaineen,
haahuili huppunsa alla kuin eksynyt hobitti.
Helsingissä jokainen kivijalka on kolme kertaa meikän korkuinen,
jokainen ovi seitsemän lukon takana,
talot niin korkeita niin yksivärisiä niin suoria,
ettei tee mieli katsoa muualle kuin eteen päin,
sinne minne on menossa.

Matkakrapulassa katsoin tuliaisdokumentin "Uus Maailm",
joka kertoi samannimisestä kaupunginosasta ja

kollektiivista, joka teki kaikkensa muuttaakseen puutaloalueen
yhteiseksi, autottomaksi kyläksi,
kodiksi.
Kunnostivat siinä vanhaa puutaloa majataloksi,
yhteiseksi olintilaksi,
järjestivät juhlia ja valtasivat parkkialueita,
sydän tärisi ja vähän herkistyinkin siitä ilosta ja tekemisen meiningistä.
Sitä taloa ei enää ole, mutta niin kauan kun on tahto, sellainen elää.

Voisin aloittaa paatoksen siitä, kuinka vihaisella anarkialla ei muuteta mitään,

kuinka Maijojen pommittaminen polttopulloilla on Niin Nähty,

miten aktivismin tulee olla avointa ja vastuullista,

kritiikin perusteltua ja rakentavien muutosehdotteiden kera tarjoiltua,
mutten aloita;
kaikkihan sen nyt tietävät.

Sunnuntaina Helsingissä voi esimerkiksi keittää lisää kahvia ja
kuvitella olevansa kalastajan vaimo.