Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut liian hyvä tovi.

Sen jälkeen olen yrittänyt hylätä betonikylän kovilla kaduilla kiireisinä kopisevia korkoja, karata ihmisten maailmasta. Pakkasin väsyneen ja harmaan mieleni pahvilaatikoihin ja lähdin meren rantaan, omenapuiden alle; etsimään elämäni tietä, vaihtoehtoja.

Onko jokaisen elämän kuljettava jotakin tietä? Leveää moottoriteitä, viitoitettuja kaistoja vieri vieressä, numeroituja liittymiä. Metsäpolkuja, kiemurtelevia serpentiiniteitä vuoristossa, maanteitä pitkin peltoja, vesireittejä? Miellyttävä naisääni navigaattorissa kertoo, milloin kannattaa kääntyä.

Minusta reittiä ei kannata valita päämäärän perusteella.