torstai 29. syyskuuta 2011

On jo syyskuun toiseksi viimeinen ilta,
enkä vieläkään ole saanut sanotuksi mitään olennaista.
Ehkä se ei ole haitaksi,
helsinkiläiset sanovat muutenkin aivan liikaa.
Tekisivät sen sijaan.
Ensi viikolla on jo myöhäistä tehdä mitään,
muut ovat ehtineet edelle, ajatukset ovat karanneet,
ensi viikolla on jo aivan toisten asioiden aika.
Kyllästymistä kaljaan taas,
eikö tehdessäkin voisi juoda?

Minusta tulee isona sarjakuvataiteilija.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

paluu

kiitollinen syys.
tässä päivänä eräänä kiristin juoksutossujen nyörit ensi kerran sitten kevään.
käsittamaton kiitos raikuu vieläkin tälle sitkeälle keholle, joka yhä juoksuttaa minua
ympäri seurasaarta ja mustikkamaata, vaikka olen säälimättä rankonut sitä kahvilla ja tupakalla ja Yksillä oluilla.


ai, ai, ai.



torstai 22. syyskuuta 2011



Miksi niin monesti sanotaan, että Hetket ovat vain lainaa. Mitä ne luulevat sillä tarkoittavansa? Yhtä näennäisrunollista kuin Nurkkapöytä. Kiertelyä, kaartelua, kyyristelyä, piilottelua. Selustan turvaamista.



Olen lainannut seuraavat yhdeksän kuukautta elämästäni. Maksan ensimmäistä lainaa toisella, palautan nämä päivät sitten myöhemmin, sitten kun ei ole enää mitään katsottavaa. Helvetin ärsyttävää väittää että sellaiset hetket, kun on jonkun kanssa kuplassa ja unohtuu muu maailma ja laa laa ku on ihanaa, olisivat muka lainassa jostain. Kuka niitä alkaa periä, ja mitä niistä pitää maksaa? Höpö höpö, ne lainatut hetket on jotenkin niin kuin hittibiisi, teostot juoksee vielä vuosien päästä, saa muistella sitäkin iltaa silläkin rantakalliolla, opetit minua heittämään leipiä, sinä sait yksitoista ja minäkin yhden, myöhemmin löydettiin luola ja mentiin sinne pussailemaan. Hyräilyttää ja menee kylmiä väreitä vielä mummonakin.



Saatana.



Missä kaikki olennaiset asiat piileskelee? Mikä on olennaista? Mitä ylipäätään kannattaa sanoa mistään? Eikö voitaisi olla ihan hiljaa vaan.


(Ei.)


Istuskeltiinpa kerran laiturilla erään ystävän kanssa, katseltiin kun ihmislapset juoksentelivat saunasta uimaan ja uimasta saunaan, polskivat pyllyt vilkkuen, kiljuivat ja ilkamoivat ja ystävä kysyi, mitä aion elämälläni tehdä. Se taisi olla ensimmäisiä syksyisiä päiviä, kesätuuli muuttui vähitellen viimaksi, oli vähän pimeämpää. Vannoin rakentavani jurtan, minulla oli jo macchete auton takakontissa ja silmät auki sopivien koivunrankojen varalta. Hankkisin lampaita, heittäytyisin sammalikkoon selälleni ja juurtuisin siihen. Tähtikaton alla polttelisin piipputupakkaa ja fiilistelisin olemisen autiutta. ”Niin varmaan” tokaisi siihen hassun näköinen alaston mies lempeästi. ”Ei auta viisastua ennen aikojaan, katkera ja kärttyinen sinusta siellä nyt tulisi. Tanssi ensin vähän, vaikka, tai laula, ja muuta sitten vanhana vasta. On sitten mitä muistella.” Niin, niin. Minä-minä-elämää.


Kulutan keskipäiviäni keskenäni. Luulen askeltavani eteenpäin mutta kierränkin kehää itseni ympäri. Joka ikinen ajatus on välittömässä kosketuksessa Minun päiviini ja Minun ihastumiseeni tai Minun menneisyyteeni tai Minun tulevaisuuteeni tai Minun lounaaseeni tai muuhun yhtä yhdentekevään.


Perspektiivi, missä on perspektiivi?! Kadotin sen tähän huoleen minusta, joksikintulemisen vaatimukseen. Tahtoisin luvata itselleni, että nyt taannun, huomenna en huolehdi mistään, mutta heti jos lupaan, unohdan mennä töihin ja unohdan mennä kouluun enkä saa tänäkään vuonna mitään aikaiseksi ja selittelen sosiaalitoimessa että kun joskus vain unohtuu olla osa tätä yhteiskuntaa mutta tämä vuokra pitäisi kuitenkin maksaa.



(Siksi jurtta, se maksaisi vain vaivan.)


Kunpa joku huolehtisi minusta vielä, herättäisi aamulla valmiiksi valaistuun keittiöön, keittäisi kaakaon, harjaisi hampaat, palmikoisi tukan, pukisi sukkahousut mekon kaulurin haalarin saappaat pipon ja vetäisi hihat hanskojen päälle, taluttaisi vielä pimeään aamuun nostaisi autoon, laittaisi turvavyön, voisi vain katsella kun talven ensimmäiset lumihiutaleet ovat kuin keihäät vasten tuulilasia, autuaan tietämättömänä siitä, minne on matkalla ja miksi.

lauantai 17. syyskuuta 2011

tulkaa pihalle koittamaan senkin fiilisrosvot minä oon nähny jumalan kasvot


Aivan kuin tämän aamun aurinko olisikin tehnyt säteistään tikapuut

ja laskenut ne minun ikkunastani sisään. En aikaillut, en keittänyt kahvia edes, lähdin kapuamaan ja täällä nyt keikun, ylimmällä askelmalla kun en muuta voi, ja tanssin polkkaa jumalan kanssa. ! pyörii, pyörii, en ihan pysy mukana askeleissa mutta se vie niin, ettei askeleita juurikaan tarvitse ottaa. Ja nauran niin, että itken ja jos kohta on suuri syysmyrsky, taivas ei olekaan musta eikä harmaa vaan iloisesta sähköstä ihan keltainen ja violetti ja ukkostaa ja salamoi ja polkan pyörityksen aiheuttama ilmavirtaus on tuuli joka vie kaikkien sateenvarjot ja saa kaikki ihastuneet painautumaan toisiaan vasten ja tarrautumaan kiinni etteivät lentäisi toisiltaan pois ja jos sitten tulee sade, se on tätä nauruitkua ja sataa kaikkien ylle kastellen jokaisen tähän hallitsemattomaan leikkiin ja siellä ne juoksevat paljain varpain pihanurmella ja töölönlahden puistoissa ainakin viiden sateenkaaren alla eikä aarteita oo ainoastaan siellä päissä vaan ihan kaikkialla koska sateenkaari on ympyrä eikä kaari, se ei ala mistään eikä se koskaan lopu, niin ku tää leikkikään ei oo varsinaisesti alkanut eikä se koskaan lopu vaikka nämä tikapuut alkoikin aamulla ja loppui siihen viimeiseen askelmaan jolta olen tempautunut jo monta riviä sitten paljon korkeammalle ja ulos maailmasta.


(Miten voi tehdä protestifolkkia kun maailma pyörii ja pyörittää ku karuselli?)



sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Teimme metsän kanssa diilin:
vein sille neidillisen epätietoisuutta,

haureutta ja huolia, hiukan heikkouttakin

ja sain vastalahjaksi suun täyteen suuria mustikoita

ja lampaankääpiä, suppilovahveroita ja mustavahakkaita

pitkän, kylmän talven varalle.

(Meitä oli siellä seitsemän, ja jokainen kori oli tullessa täysi.)

Tänään olen säilönyt tämän kesän sadon

pieniin pusseihin,

käärinyt kesän kasvattamat talteen,

kirjoittanut kansiin tämän vuoden nimen.

Huomenna ne pääsevät pakkaseen,

kaikki nämä eletyt hetket
helteiset päivät ja sateisetkin

niitä saap sulatella talvi-illoin ja mussuttaa itsensä kylläiseksi

sitten kun on kylmä ja luulee olevansa ainoa.

Tuiskulassa ei päde muun maailman säännöt.

Täällä on aina yhtä riemukasta,

aina yhtä värikästä,

aina yhtä meluisaa, vähän riitaisaakin.

Aina on suklaapisarapipareita

ja vaarin verstaassa jotain uutta ja ihmeellistä.

Navetan vintiltä löytyy joka syksy uusia aarteita,

ja joka syksy suppilovahverot löytyvät

samojen kantojen juurien alta.

Täällä soi klarinetti ja tanhutaan

katsotaan telkkaria liian lujalla

jokainen isä tietää aina poikiaan (ja tyttäriäänkin) paremmin.

Välillä yritetään puhua politiikkaa,

mutta useimmiten sekin kääntyy ruokaan,

mikä tarkoittaa kalaa ja sieniä.

Täällä on aina joulu ja helvetisti lankaa ja viiniä.

Huomaa, kuinka kömpelösti välillä kaupungin kaduilla kompuroi,

muistaa, ettei mitenkään voi tulla enää tämän ihmeellisemmäksi.

torstai 8. syyskuuta 2011

tänään taivaalla tanssi iloa ja tulta,
romanialaissyntyinen talonmies tarjosi lonkeroa.

minä köyhä juhlin ja ostin pullorahoilla omenoita.

!

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

aamulla pyöräilin halki utuisen kaupungin siihen aikaan kun
viimeiset juhlijat hoipertelevat kotiin ja ensimmäiset rientävät töihin.
en kuulunut kumpiinkaan.

tyhjässä asunnossa piano, kuin lapsi olin odottanut yksinäistä hetkeä yhdessä
näiden laulujen ja kosketinten kanssa.

iltapäivällä nukahdin lattialle kahvikuppi sylissä paperinen palapeli kaikkialla hujan hajan
täydellisessä järjestyksessä

ainakin tänään ainakin jokin on täydellistä.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Minä & Ville Ahosen juttu on niin kova, etten sano mittään vähään aikaan.