Miksi niin monesti sanotaan, että Hetket ovat vain lainaa. Mitä ne luulevat sillä tarkoittavansa? Yhtä näennäisrunollista kuin Nurkkapöytä. Kiertelyä, kaartelua, kyyristelyä, piilottelua. Selustan turvaamista.

Olen lainannut seuraavat yhdeksän kuukautta elämästäni. Maksan ensimmäistä lainaa toisella, palautan nämä päivät sitten myöhemmin, sitten kun ei ole enää mitään katsottavaa. Helvetin ärsyttävää väittää että sellaiset hetket, kun on jonkun kanssa kuplassa ja unohtuu muu maailma ja laa laa ku on ihanaa, olisivat muka lainassa jostain. Kuka niitä alkaa periä, ja mitä niistä pitää maksaa? Höpö höpö, ne lainatut hetket on jotenkin niin kuin hittibiisi, teostot juoksee vielä vuosien päästä, saa muistella sitäkin iltaa silläkin rantakalliolla, opetit minua heittämään leipiä, sinä sait yksitoista ja minäkin yhden, myöhemmin löydettiin luola ja mentiin sinne pussailemaan. Hyräilyttää ja menee kylmiä väreitä vielä mummonakin.

Saatana.

Missä kaikki olennaiset asiat piileskelee? Mikä on olennaista? Mitä ylipäätään kannattaa sanoa mistään? Eikö voitaisi olla ihan hiljaa vaan.

(Ei.)

Istuskeltiinpa kerran laiturilla erään ystävän kanssa, katseltiin kun ihmislapset juoksentelivat saunasta uimaan ja uimasta saunaan, polskivat pyllyt vilkkuen, kiljuivat ja ilkamoivat ja ystävä kysyi, mitä aion elämälläni tehdä. Se taisi olla ensimmäisiä syksyisiä päiviä, kesätuuli muuttui vähitellen viimaksi, oli vähän pimeämpää. Vannoin rakentavani jurtan, minulla oli jo macchete auton takakontissa ja silmät auki sopivien koivunrankojen varalta. Hankkisin lampaita, heittäytyisin sammalikkoon selälleni ja juurtuisin siihen. Tähtikaton alla polttelisin piipputupakkaa ja fiilistelisin olemisen autiutta. ”Niin varmaan” tokaisi siihen hassun näköinen alaston mies lempeästi. ”Ei auta viisastua ennen aikojaan, katkera ja kärttyinen sinusta siellä nyt tulisi. Tanssi ensin vähän, vaikka, tai laula, ja muuta sitten vanhana vasta. On sitten mitä muistella.” Niin, niin. Minä-minä-elämää.

Kulutan keskipäiviäni keskenäni. Luulen askeltavani eteenpäin mutta kierränkin kehää itseni ympäri. Joka ikinen ajatus on välittömässä kosketuksessa Minun päiviini ja Minun ihastumiseeni tai Minun menneisyyteeni tai Minun tulevaisuuteeni tai Minun lounaaseeni tai muuhun yhtä yhdentekevään.

Perspektiivi, missä on perspektiivi?! Kadotin sen tähän huoleen minusta, joksikintulemisen vaatimukseen. Tahtoisin luvata itselleni, että nyt taannun, huomenna en huolehdi mistään, mutta heti jos lupaan, unohdan mennä töihin ja unohdan mennä kouluun enkä saa tänäkään vuonna mitään aikaiseksi ja selittelen sosiaalitoimessa että kun joskus vain unohtuu olla osa tätä yhteiskuntaa mutta tämä vuokra pitäisi kuitenkin maksaa.

(Siksi jurtta, se maksaisi vain vaivan.)

Kunpa joku huolehtisi minusta vielä, herättäisi aamulla valmiiksi valaistuun keittiöön, keittäisi kaakaon, harjaisi hampaat, palmikoisi tukan, pukisi sukkahousut mekon kaulurin haalarin saappaat pipon ja vetäisi hihat hanskojen päälle, taluttaisi vielä pimeään aamuun nostaisi autoon, laittaisi turvavyön, voisi vain katsella kun talven ensimmäiset lumihiutaleet ovat kuin keihäät vasten tuulilasia, autuaan tietämättömänä siitä, minne on matkalla ja miksi.