Onni on pyöräillä järvelle ajattelematta matkalla kertaakaan sitä, kuka ei satu olemaan tai mitä ei elämänsä aikana ole tullut tehneeksi. Ajattelematta ylipäätään, kuka on ja mitä on tullut tehneeksi ja miksi. Ajattelee vaikka puita, että miten kauniita ne on, ja puiden välissä vilahtelevaa Ilmijärveä, kuinka ihmeellisen syvä ja tuntematon. Kuunnella tien pintaa, kertooko se miten montaa kulkijaa, miten monen kulkijan taakkaa se tie on kantanut ja vienyt eteen päin. Kuvitella se ensimmäinen tielle astunut, kuka hän oli ja miksi hän halusi tehdä tien Tuiskulaan. Tie syntyy kulkiessa. Onni olisi uskoa haltioihin.

päättää jotain ja uskoa siihen

Kunpa vain jollain olisi merkitystä.

Tuulella joka puhaltaa avoimesta ikkunasta, tuolla risteyksellä sen alla (jossa hälytysajoneuvot ulvovat aamuin päivin illoin), näillä seinillä joille videotykki heijastaa elokuvia. Elokuvia, joiden tekijät ovat oivaltaneet jotakin suurta, löytäneet kaikelle merkityksen, rakentavat nyt tarinoita pienistä ihmisistä jotka tekevät suuria tekoja. Elokuvia joissa merkityksettömät puuhastelijat maleksivat kaduilla kuseskelemassa porttikongeihin kunnes tapahtuu jotain minkä seurauksena yhtäkkiä kaikella on tarkoitus; tuolla kadulle unohtuneella avaimenperällä, laululla joka soi radio Novassa juuri, kun on jäänyt viimeiseksi matkustajaksi linja-autoon ja ajovalot heijastuvat tihkusateesta, märästä asvaltista ja toivoo vain, ettei kuski sanoisi mitään eikä vaihtaisi kanavaa.

Niin, niin, meidän pitää kirjoittaa omat laulumme, poimia omien teidemme penkereiltä omat avaimenperämme, luoda niille omat merkityksemme. Nuuhkia tuuliamme, antaa niiden kuljettaa sinne, minne olisimme samojen sattumien summana muutenkin eksyneet. Meidän pitäisi luoda dramaturgiamme, päättää jotain ja uskoa siihen.

Muuten tämä on kai tällaista huttua vaan, loppuun asti.

Olen kuullut puhuttavan vedestä.

Täällä ei koskaan tapahdu mitään.
Ovi ei käy, ei käy postiluukku, paitsi perintätoimisto muistaa.
Ei liiku tuuli, vaikka on läpiveto, olohuoneen ja makuuhuoneen ikkunat seljillään.

Miltä tuntuu olla ukkonen?

Sammutan valot ja jylisen taivasta pitkin veden ylle.
Isken kahtia rantakallion, jään halkeaman ääreen istumaan.
Käsivarrenmitan päässä sileitä pikkukiviä, poimin kämmenelle yhden,
ikuisuudessa täydelliseksi hioutunut pieni maailmanpalanen,
valkea, hohtava, viileä, hiljaa ja viisas.
Paiskaan veteen sen, veden pinta rikkoutuu,
kivi painuu pohjaan, siirtää veden tieltään,
näen pinnassa väreet, ympyrän joka laajenee
kunnes sekoittuu aaltoihin.

Maailma on nyt vähän toisenlainen,
rannalla yksi kivi vähemmän, järvessä yksi enemmän,
vedessä eri järjestys.

Jospa joku katsoisi juuri nyt,
näkisi ukkosen veden äärellä,
kuinka se väkevänä viskelee,
muuttaa maailmaa kivi kerrallaan.

sinä lähdit pohjoiseen ja minä olen eksyksissä täällä missä kaikki muutkin.

sano, että se oli leikkiä

Käännät taskusi nurin. Löydät punaisen muoviauton.
Katso, tällä me voisimme ajaa maailman ympäri!
sanot ja pöristelet pitkin nurmikonreunaa.

Taskun saumaan on jäänyt tupakanpuruja.

Nukahdetaan tähän,
nähdään unta ilmapalloista,
että niitä on satoja
kaikki erivärisiä.
Päästetään irti,
annetaan kaikkien karata taivaalle,

herätään aamulla siihen kun normaalit ihmiset lenkkeilevät ohi.

Olet oikeassa, minä olen niitä, jotka solmivat
ilmapallon etusormen ensimmäiseen niveleen
tuplarusetilla.

suunnitelma alkaa olla saumaton; siirrän ratsun a-vitoseen ja syön sinulta sotilaan, viimeisen mahdollisuutesi saada kaikkivoipa kuningatar takaisin peliin. voitonriemu kipristelee ihon alla, huulille nousee omahyväinen neljäsosavirne kun seuraan, kuinka yrität huitoa pölyä katseestasi, anelet armeijaltasi vihjettä. sinulla on aika kauniit silmät, kauniit kun ne keskittyvät.
siirto ja säikähdys. lähetti söi ratsun. menen hämilleni, en ehdi rakentamaan uutta strategiaa, teen vääriä ratkaisuja toisensa perään, hätäratkaisuja, ja lopulta: mitä minulla enää on - yksi vaivainen kuningas koikkelehtimassa sinne tänne, sinä olet kaikkialla eikä shakkia koskaan tule.

onko se sitten tasapeli?

älä itke, pieni venoinen, puinen purteni.

Matot roikkuu tuuletusparvekkeella kolmatta yötä.
Minä istun sängyllä ja vähät välitän.
Haen ne ehkä huomenna. Ja uudet kielet kitaraan.

Aloin lukea Norwegian Woodia. Kirjaa ei saanut lainata, onneksi, on paikka johon palata tänään. Niin, se on juuri se vasta suomennettu ja luen vaikka kaikki muutkin lukevat. Yritänkö jollain tavalla pitää ajatuksia kiinni tässä päivässä, pyrkiä synkroniaan? En tiedä. Ehkä pikemmin resonanssiin. Se on välillä vaikeaa, kun ei ole telkkaria eikä kiinnostusta. Paitsi sitten on vaikeaa erottaa mitkä näistä ajatuksista ovat omiani. En muista enää. Vasta kun tämä hiekkainen myrsky niiden yltä hälvenee, mummilan ullakolla, siinä huoneessa johon aina menee rauhoittumaan saamatta kuitenkaan olla viittä minuuttia pidempään itsensä kanssa ennen kuin vaari koputtaa hiljaa oveen ja tuo kahvia, sillä on toisessa kädessä maitopurkki, pyytää sanomaan stop sitten kun. En kehtaa olla vihainen, sillä silloin erottaa, että nämä on minun, nämä pienet ja kovaääniset.

Se Norwegian Wood koukutti. En ehtinyt pitkälle, mutta se onnistui kutomaan niin kiehtovia kuvia, sellaisen alkuasetelman että hörppään tästä tämän kahvin ja menen ja jatkan sillä haluan tietää. Sellaista uteliaisuudesta pakahtumista tapahtuu tarinoiden kanssa enää harvoin, varsinkaan tuollaisia nuoresta ainutlaatuisesta rakkaudesta kertovia lukiessa, pakahtumista.

Tänään eteisessä raavin tämän naamarin kasvoiltani ja yritän kohdata tämän kaupungin sellaisena kuin se on ja annan sen kohdata minut, sekin on helvetin vaikeaa, tiedättekö. Tässä kaupungissa ihmisiä koristavat mykät kuoret. Elämä on kovaa eikä menestyjä voi olla heikko. Meitä ei mikään kosketa. Minä en jaksa menestyä mutta koristelen silti, ettei muka koskettaisi. Voisiko niihin naamioihin kehitellä jonkinlaisen sihdin, jonka läpi tietyt jutut saisivat sujahtaa, pesiä sydämeen, kääntää katseen sisään päin? Antaisin Nobelin sellaisesta naamiosta.

Mä haluaisin luostariin.
Sellaiseen, jossa harjoteltais joka päivä niin että suusta valuis veri.
Soittamista ja laulamista, tanssittais jalanpohjat rakoilla, kirjotettais ja ajateltais suuria pää savussa.
Siellä olis joku harmaa mestari, kaikennähnyt nainen joka tietäis kaikesta kaiken. Mestari herättäis joka aamu viideltä ja kertois, mitä pitää syödä, sen jälkeen laittais juoksemaan viistoista kierrosta linnakkeen ympäri. Sit alotettais ja se piiskais yrittämään lujemmin, tulemaan lujemmaks
ja iltasin itkisin väsymystä mutta se ei haittais koska tietäisin, yrittäisin muistaa että tää on ohi joskus,
ja sit mä oon valmis.

aa miten siisti on tämä häivähtävä hetki
jossa nuoruus käy vähiin, aikuisuutta ei ole nimeksikään,
jossa keskiviikkoiltapäivä saattaa muuttua torstaiaamuksi huomaamatta,
jäljellä on sekalainen sakki, kummallinen kokoonpano
ihmisiä jotka eivät tiedä, mikä heitä yhdistää
muu kuin viskipullo puolillaan.

miten siisti on se häivähtävä hetki
aurinkoisessa aamussa kun kukin tajuaa velvollisuutensa,
sanoo nähdään taas,
muttei pakota ketään antamaan numeroaan
eikä sukunimeä, ei löydytä facebookista,

ostaa marketista hammasharjan ja pepsodenttia,
siistiytyy työpaikan vessassa
ja on taas niin kuin kuuluu.

juoksen niin kauan että sydämeni pysähtyy

rytminen euforia kampissa: miten joku onkin voinut kuunnella sanojen rytmiikkaa niin tarkasti? tiididiididididi tidididi tidittii.
miten kuusi sanaa voi kantaa niin paljon painamatta silti mitään? ne avaa itsensä vaivihkaa, antaa ensin luvan päästää tietoisuuteen kaiken sen, minkä vuoksi juoksisin. se lähtee liikkeelle ihan mitättömistä jutuista: kunpa ei tarvitsisi istua tässä metrossa, kunpa ei tarvitsisi kulkea näitä betonisia käytäviä, kunpa ei tarvitsisi pukeutua näin asiallisesti, kunpa voisi heittää vaatteet pois ja juosta vapauteen.
ne toistaa sitä rytmiä uudestaan ja uudestaan, maalaa kevyttä duurimaailmaa, suhtautuu pillupäihin niin tyynesti. reilun minuutin päästä rytmi hajoaa. ai sä seurasit? myöhästä kääntyä, nyt puhuu kuolema. mut ei se haittaa, meidän on hyvä tiedostaa se, täällä kuolema on aina läsnä. ei haittaa, jatketaan juoksemista, raavitaan pois meistä kaikki lika, kaikki paska ja kaikki kaunis mitä ahkerina ollaan muureiksemme rakennettu ja ammutaan autoihinsa ihan vitun jokanen, joka yrittää tulla pelastamaan näitä raunioita.

sit päästä irti kaikesta, rynni sokeana kuusikon läpi, juokse jaloista tunto, seuraa polkuja tai kompastele juuraikoissa, älä huomaa kuinka kuusenoksa repäisee ohimon ihon rikki, kuinka veri noruu pitkin kasvoja; juokse irti sun kehosta, miten se on niin ihanaa, miten siinä on vapaus. miten sydän pysähtyy.

Tässä aamussa ei ollut toivoa; yritin opettaa kaksitoistavuotiaille jotain kuvaamisesta. Niille oli siis annettu tehtäväksi valita joku kuva itse räpsimästään kavalkaadista, siivilöidä siitä jokin tunnetila tai edes tunnelma ja miettiä, miksi se on otettu, mitä siinä oikeestaan tapahtuu, mitä se kertoo mistään. Ne sai valita viidestä kuvasta, joista missään ei oikeastaan ollut mitään. Paitsi yksi oli ihan hieno, siinä oli kolme pikkujäbää lasin takana. Lasiin oli tägätty PASKA ja musta se oli ainoo kuva, joka kerto mitään.

En kai osannut oikein selittää, että miten niin kuvasta vois säkenöidä joku fiilis mikä parhaimmillaan nielasee katsojansa osaksi sitä maisemaa, kuvittamaan sitä ulommas maalamalla kaiken sen, mitä itse siinä tunteessa kantaa. Niiden piti siis löytää itsestään se maailma, mihin suuntaan ne itse tahtoo sitä viedä, avata huono kuvankäsittelyohjelma ja sillä työstää niitä tunnelmia voimakkaammiksi. Itse tunti meni lopulta siihen, että kävi järjestelmällisesti sulkemassa niiden facebookit, youtubesta saa kuunnella musaa samalla mut nyt ei oo tarkotus katella videoita. Just ennen ku kellot soi, yks oppilas, sellanen skeittaripoika, pyysi mua katsomaan sen duunia. "Onks täs nyt yhtään surua?" se kysyi. Se oli väkertänyt siitä tägikuvasta älyttömän kauniin, se oli väreiltään hailakka mut tosi voimakas, se oli jotenkin herättänyt betonin henkiin ja niiden pikkujäbähahmojen katseet paljastamaan jotain, mitä mä en ollut huomannut siinä värikuvassa, jonka kutosluokkalaiset oli napannut koulun pihalta kuvistunnilla viime viikolla, ihan vaan, koska se oli hauska idis ja provoa että siinä luki se "paska."

Mikä mä oon niille opettamaan mitään. Kiertämään kehää sen ympärillä, mikä näissä teksteissä, kuvissa, musassa ja elämässä toimii ja mikä ei. Voi vaan näyttää että tässä tää on, hyvän idea, ja kertoa että joo, se tulee aina olemaan yhtä tuskallista nähdä se niin selkeesti, kun se ei millään suostu tulemaan vangituksi elämismaailmaan. Jotkut yrittää joka ikinen päivä koko elämänsä ajan vangita sitä yhtä hyvää, ja miten traagista on se, että ne on niin kiinni yrittämisessään, etteivät näe, mitä ovat siinä työssään jo saaneet vangituksi - ja miten käsittämätön se näky lie, jota se työskentelevä katsoo, kun sille itselleen ei kelpaa mikään minkä mielettömyyden tai jumaluuden eteen me muut olemme jo aikoja sitten polvistuneet.

Tähän haluaisin jonkun oivallisen aasinsillan, josta ois luontevaa lähteä käsittelemään sitä, miten tuskallista on myöski kantaa ajatuksiaan ja yrittää olla samalla läsnä. Ajatukset ei vaikene, tuijotan ihmisiä silmiin ja yritän ymmärtää, mistä he puhuvat. Ikään kuin tää kaikki olis mulle vaan jonkinlaista kokemusmassaa. Minä kaikesta irrallinen, joku, josta aina puhutaan selän takana, emmä tiedä mitä se sekoilee, sillon taas ihan omat geimit. Se ei haittais, ellen olis tuskastuneen poissaoleva juuri siksi, että haluaisin kotiin tai mihin tahansa koppiin pyörittelemään näistä kokemuksista jotain siistiä, jotain, minkä voisin sitten näyttää teille, mikä vois ehkä hellävaraisesti avata uusia ovia teidän aivoissa. Niin, että huomaisitte sen vasta seuraavana päivänä, ku ootte taas raahanneet kuorenne työpaikoillenne ja jättäneet sen kaikkein olennaisimman osan sieltä sisältä kotiin turvaan ja yritätte olla hauskoja tupakka - tai kahvihuoneessa, tai kun yritätte aloittaa jonkun keskustelun, kohdata viimeinkin ympäristön jossa elätte, ja se ärsyttävä mies joka on ollut talossa viisitoista vuotta liian kauan mitätöi avauksesi jollain naurettavan pikkutuhmalla avauksella. Me ollaan niin outoja kaikki, ei meitä kukaan ymmärrä.

ajankuluksi

Meidän pitäisi saada jotain aikaiseksi.

Minulle kaikki on aina liian aikaista. Olisin mielelläni istunut tässä vielä hetken.
En halua ajankulua, en halua sen kuluvan.
Se kuitenkin kuluu kulkiessaan väistämättä,
vaikken tekisi elettäkään sen kuluttamiseksi.

Jotkut kuluttavat sitä, ikään kuin hankaamalla
(niin kuin farkkuja hangattiin äitini nuoruudessa.
Nykyään ne saa kaupasta valmiiksi kulutettuina,
uudessa kankaassa valheellinen ajankulu.)

Kulutammeko me aikaa vain ettei se kuluttaisi meitä?
Kuluisiko se vähemmän, jos suostuisimme muuttumaan sen mukana?
(Voisimmeko penätä kulunkorvauksia?)

Urotekoja saavat aikaan he, joille ei merkitse teon urous vaan kohde
ja aika johon he tekonsa saattavat.
Me muut taas olemme ajan saattelemia.
Sen sijaan, että anelemme sitä pysähtymään,
virtaamme holtittomina sen pyörteissä,
voisimmeko ottaa sitä kädestä ja taluttaa sinne minne se
meidän mielestämme kuuluu?

Aika kuuluu kaikille,
tik tak tik tak tik tak sanoo kello tuossa ikkunalaudalla.

tunteen terävänäköisyys, ajatuksen eläytyvyys.

niitä ihmisiä, jotka puhuvat saadakseen arvostuksen,
jota eivät itse ole itselleen suoneet,
niiden huulilla on huolen huntu,
silmät kiertävät pöytätovereiden lasittuneissa katseissa,
hädissään he pyörtävät omia lausuntojaan,
tarkkailevat reaktioita, joko mä nyt ajattelin oikein,
joko nyt arvostus.
Mutta katseet pysyvät poissa, ne viipyilevät vaan ikkunantakaisessa,
ohikulkevissa ihmisissä,
mihin nekin ovat menossa, mitäköhän tuolla on tuossa kassissa,
miksi tuo yksi juoksee, onko se tärkeä, mihin sillä on kiire.
Ihmisiä kiinnostaa se, mitä ei sanota.
Ja kuulluksi tuleminen.

Ne harvat, joilla on suun sijaan korvat, silmät ja sydän auki,
niissä asuu nimetön viisaus, minkä kaikki aistii,
mutta mikä ei koskaan pukeudu puheeseen.

(Vähän niinku blogosfäärissäkin.
Harva lukee toisten juttuja muuta kuin kommentoidakseen,
että sitten kun kirjottaa että "hei, tää on kiva, sä oot söpö"
se toinen kokee velvollisuuden klikata nimilinkkiä ja käydä tsekkaamassa. )

Kunpa ketään ei määriteltäisi sanomistensa perusteella.
Sanoja on maailmassa niin paljon ja harvapa niistä mitään todella merkitsee,
eivät höpöttäjät aina ole tyhjänpäiväisiä tyyppejä.
Niissä voi olla viisaus myös, sitä on vaan vaikeampi siivilöidä hätääntyneestä tulvasta.

Monesti on niin helpottavaa sanoa,
puhua vaan kääriäkseen tilansa lähes sattumanvaraisiksi kuviksi,
jakaa mitään ajattelematta juuri senhetkinen tila, valita joku mieli ja olla sitä,
olla taas aamulla ihan eri, sanoa vaan että huomenta onko kahvia.

Onneksi on tämä sivu, jonka kuvittelen olevan julkinen.

ennakkotehtävät ohi. oli muuten älytöntä. eräänkin kovin arvostetun laitoksen luotaantyöntävässä aulassa keinui vaivainen rullakko. siinä oli yhtaikaa joku tyttö, jolla oli nelihenkinen saattue.

sen silmät, kun se katsoi sitä rullakkoa, että tuohonko nyt nämä taidonnäytteet, vettyivät säikähdyksestä.
se oli oikeastaan ihan huojentava, se rullakko.
vähän häpeili niitä duuneja kuitenkin, ihan hyvä ettei siinä ollut mitään seremoniallista

sit oli saatava taas vähän perspektiiviä.

Pummin kyydin lounaaseen erään transiitin loosterissa.
Tulin Turkuun ja myöhemmin sattumalta istahtaneeksi Dynamoon päihtymään. Naistenhuoneessa törmäsin vanhaan tuttuun, samalta riparilta.
(Se oli tyttö, jonka kanssa luettiin Raamattua
ja todettiin parinkymmenen sivun jälkeen että se on laadutonta fantasiaa,
sama tyttö, joka myös oli rippipapin mukaan liian älykäs uskovaiseksi.)
Kyselin, mitä erään vanhan kotikylän tutuille kuuluu.
Huokauksenkokoisten hetkien ajan kadehdin niitä,
joilla on siellä kotikylillä talo ja perhe,
tekevät ruokaa jossain lounaskahvilassa ja elelevät.
Mutta ei sellaisia muumihahmoja oikeassa elämässä ihailla.
Häkellyin, miten kukaan voi arvottaa toisten kuulumisia sen perusteella,
miten kunnianhimoisia ne tyypit on, minne ne ovat päässeet opiskelemaan,
kuinka hyvinpalkattu tai arvostettu tulevaisuus heitä odottaa.
Ei sanaakaan vaikka ilosta tai terveydestä, rakkaudesta tai mielekkyydestä, ei,
ainoastaan että miten vaikeaa oli päästä siihen missä on nyt.
Olin luullut, ettei vaikka lääkiksestä enää puhuttaisi siihen sävyyn. .

Kuitenkin siinä pöydässä kuunneltiin silmät selällään
kun tarinoin tästä lähes päämäärättömästä haahuilustani.
Miten rohkeaa, eihän noissa piireissä mikään ole varmaa,
eihän noihin juttuihin kukaan oikeasti tartu, etkö sä pelkää ettet pärjää?
Miten siistiä.

Ajattelin, että se oli vitsi.
Oikeastaan pelko on elämän peruspilari,
ei ilman sitä huomaisi olevansa elossa.
Eikä se enää ole pelkoa, se on muuttunut sellaiseksi hiillokseksi,
pitää tämän kehon liikkeessä,
uhkaa alati leimahtaa liekkeihin jotka nielisivät sen vähän,
mitä tässä nyt on.
On ehkä ihan superia olla minä,

mutta nää jutut nyt on tällasia.
Mun juttuja vaan.
Myöhemmin tajusin.

Muutaman yön ja kilometrin kuluttua
kurvasin kotikylänraitilta isolle kirkolle johtavalle metsätielle,
kuu oli huvennut hieman mutta kumotti,
taivas oli käsittämättömän sininen, tumma mutta kirkas.
Ajattelin niitä, jotka elävät koulujensa, uriensa ehdoilla,
saavuttavat sanoja nimiensä perään, taitavatkin ehkä asioita.
Ajattelin vaan, että kunpa he tietäisivät, mitä vapaus on.
Moniko heistä on koskaan tulleet kysyneeksi tietä tuollaiselta taivaalta, noilta tähdiltä.
Ovathan he tunteneet sen kuplivaisen rauhan,
joka valtaa hengen kun kysyt ja ne näyttävät.
Toivoin, että olisivat.

Mummi oli pakannut reppuun välihousut,
ettei palelisi sitten yöllä kun polkee takaisin Tuiskulaan.
Valomerkin jälkeen kiskoin rusettimekon päälle
valtavat kirkkaanpunaiset trikoot, kainaloihin asti.
Naapuripöydän tyttö tahtoi ottaa kuvan. Poseerasin.
Se kysyi, saisiko kuvata joskus enemmänkin. Lupasin.

Ja kun baarissa keikkaillut huumoriduo ajoi pimeällä tiellä ohi,
hidasti, nauroi ja vilkutti,
oli se myöhemmin ja tajusin, että vaikka mitä yrittäisi leuhkia,
sitä on vaan nyt ja aina se urpo,
joka kiitää pitkin pikateitä kuunnellen Muumilauluja
iPodista ja kiitää pitkin pikateitä punaisissa trikoissa.
Ja että se on superia.

hyvästelin maaliskuun hupun alla piilossa,
tyhjiin vuotaneena kallion kirjaston rappusilla.
puhelimessa äidin ääni repii lisää kyyneleitä,
et sä oo mikään luovuttaja otat nyt vaan jonkun päämäärän ja teet ne jutut.
huudan puhelimeen yhtä vokaalia. aaaaaa.
miks mun pitää olla tällanen. aaaaaa.
anarkisti löntystelee ohi maiharinnauhat auki,
sen silmiin nousee lämpö kun se katsoo mua vahingossa suoraan silmiin,
hymyilee rautaisilla kasvoillaan.
lakkaan huutamasta. naurattaa. aaaaaaa.

kun yrittää parhaansa, antaa ihan kaiken,
maailman riittää kaatamaan yksi kelvoton teettäjä joka palauttaa
kuulaat kuvat varjoisina, jotenkin vetisinä.
mun paras valuu kuin virttynyt villapaita luisevilla olkapäillä,
siksi sitä ei haluaisi antaa ulos itsestään,
ei tahtoisi nähdä miten se on riutunut, kun ei ole syönyt sitten syksyn.

muutan pettymyksen uhmaksi,

lupaan olla kuvaamatta ainoatakaan digikuvaa enää ikinä.

korjautan konikan ja rakennan pimiön enkä näytä kuviani kenellekään,

vedän huoneen poikki naruja ristiin rastiin,

ripustan näkemykseni niille pyykkipojin

enkä päästä kotiini ketään koskaan.

ei vaiskaan.

se on sellasta täällä, sataa lunta, äsken vielä paistoi aurinko, nyt se on jo kuu.

Mua ärsyttää kirjottaa esseitä niin,

että siinä täytyy rinnalla kuljettaa jotakin teosta

johon viittaa väkisin joka toisessa kappaleessa.

Eikö voisi kirjottaa vaan viittaamatta kenenkään muun mihinkään,

ellei se sitten tule mieleen jostain.

Että hei, jos sulla on jossain Bert Janschin Edge of a dream,

niin kuuntele siltä kutosraita, laita se soimaan nyt,

ja jatka sit vasta lukemista niin ymmärrät paremmin,

mistä puhun.

Ehkä se tarkottaa sitä, että mua ei kannata ottaa opiskelemaan mihinkään sellaseen kouluun,

missä niitä esseitä pitää kirjottaa, olkoon.

Aloitin esseen silti että

"mua ärsyttää kirjottaa esseitä niin,

että siinä täytyy rinnalla kuljettaa jotakin teosta

johon viittaa väkisin joka toisessa kappaleessa."

Jos sen tähden eivät huoli, niin en ois halunnutkaan.

oon päivä päivältä Helsinkiläisempi.
yhytin itseni haaveilemasta iPhonesta vaan koska sillä voi kaikkea yhtaikaa.
en jaksa tätä ajatusta hitaampaa romuläppäriä,
jonka sivut eivät seuraa ajatuksia,
ja ehdin aina unohtaa, mistä jokin ajatusketju lähti liikkeelle,
minne mä olinkaan menossa - eikä mikään tuu ikinä valmiiksi.
eikä tarvitsisi raahata tuota iänikusta järkkäriä kaikkialle,
se on niin näkyvä ja kallis,
täytyy pelätä että joku ryöstää sen ja siinä sivussa kaiken mitä on saanut aikaiseksi,
se painaa hartiat kipeiksi, ja sillä on niin hidas ottaa kuvia
ja niitä on niin hankalaa siirtää tälle hitaalle koneelle,
ja kaikkea sitä varten pitää aina tulla kotiin.

iPhonella sitä paitsi saa niin nastoja kuvia, ettei järkkärillä ikinä.
vitut laadusta, fiilis on tärkein.
olkoonkin noloa,
mutta mussa niillä naurettavilla hipstamatic -sovelluksilla
on tavotettu jotain olennaista.
how cool.

sillä tavalla kivaa tämä aika,
että sitä huomaa kulkevansa niin elämännälkäisenä
ettei huomaa miten kengät on litimärät,
lits läts lits kaikuu öisillä kaduilla
kun menee vaan eikä muista nukkua.

Kunpa olisin jossain, missä voisi katsoa kaikkialle masentumatta,
ripustaa pyykkini ikkunasta katujen ylle,
kiivetä tikapuita katolle kastelemaan yrttitarhaa,
katolta voisi katsella merta,
delfiinejä!

Pukea jollekin pienelle pojalle henkselihousut
ja antaa sille vesivärit.
Tai pienen harmonikan.

Valitsisin jokaiseen huoneeseen oikean värin,
keltaista, turkoosia, vihreää.
Katselisin ikkunasta yksityiskohtia,
en malttaisi lähteä ulos mutten pysyä sisälläkään.
Laittaisin salaattiin kapriksia ja oliiveja,
joisin vaniljarooibosta suuresta kukallisesta mukista.
Laulaisin jollain kauniilla kielellä,
jollain, jonka sanat eivät takerru klöntteinä kurkkuun
vaan visertävät tiensä maailmaan ajallaan.
Hiukset kihartuisivat juuri oikein,
kiertyisivät huulten ympäri, kutittaisivat nenää välillä,
keittiöön johtavien suurten lasiovien eteen
voisi vetää verhon.

Parvekkeilla roikkuu mattoja, raikkautta koteihin.
Minä pukeudun kirkkaisiin väreihin,
kätken melankolian ja epäuskon aurinkolasien taakse,
olen kevyt ja kaunis kevättuuli.
Nöyrryin myöntämään, etten ole aikoihin tehnyt oikeastaan mitään,
haahuillut vain ja ajatellut;
mihin kaikkeen pystyisinkään jos alkaisin.
Kuljeskelen tuolla kaduilla tapaamassa ihmisiä,
hymyilemässä ja kyselemässä mitä heille kuuluu
niin täysillä etten muista kysyä minulta mitään.
Ei sillä, että sillä olisi väliä,
tai että siitä mitään erityistä seuraisi,
paitsi se, että sitä aikaa,
jona on ystäviensä kanssa tekemässä kaikkia hauskoja asioita
niin kuin vaikka luistelemassa tai valokuvaamassa
ei ole tekemässä itsekseen sitä asiaa missä sitten onkin päättänyt kehittyä.
Äh, miks kaikilla pitää olla joku juttu?
Mistä mä tiedän, onks mulla?
Onks nää jutut mun juttuja?
Mitataanks se siinä, miten paljon mä jaksan niitä tehdä
vai siinä, kuinka paljon mä ajattelen niitä
vai siinä, menestynkö mä niissä?

Mut ainakin paistaa aurinko,
se sanoi että tästä ei ole enää pitkä matka.

välikommentti

kaksikymmentä ekaluokkalaista istuu piirtämässä,

saavat kerrankin kuvata mitä ikinä keksivät,

ehkä vähän vaellella pulpettirivien välissä;

vuorotellen he käyvät kysymässä, voidaanko jo lähteä.

miksei ne tajua, miten taivaallista on vaan istua ja tuijottaa ulos ikkunasta

päästää yann tiersenin hölmöjä plimputuksia korvista sisään,

ajatuksissaan kirmailla jossain satuniityillä

valkoturkkisten kaniinien kanssa.

due to

Aurinko häikii neidin hereille puoli seitsemältä sunnuntaiaamuna.
Neiti nousee keittämään kahvia, eteisestä Töölöläinen,
katsoo nopeasti peiliin, purkkaa tukassa,
on sentään kotona ja yksin.

Kun neiti on hereillä, aurinko saa pitää tauon.
Kahvi on valmista ja taivas roikkuu jo niin että sen ja maan välistä rajaa ei ole,
kaikki on yksi ja sama savu,

mies seisoo Hakaniemen torilla, yrittää nähdä vettä,
"en mä tajunnut että täällä on näin harmaata."

Loska on niin märkää koska se on vienyt meistä kaiken ilon,
näivettänyt meidät sohviemme nurkkiin
katselemaan värikkäitä ohjelmia,
kulkemaan kauppakeskuksissa,
huijaavat ryhtymään kuvataiteilijoiksi.
(Ripustamaan kankaita seinille, maalaamaan itsensä ja hyppimään niitä päin,
ehdotti se mies siellä Hakaniemen torilla. Jotain käsitteellistä.)

Edellisyönä raitiovaunussa kaikki oli ankeaa ja toivoin piristystä.
Seuraavalla pysäkillä seitsemän skeittaria valloitti penkit ympärilläni,
yksi otti pelikortit ja alkoi taikoa minulle,
muutama rullas eestaas käytävällä ja trikkas jotain,
mille mulla ei oo sanoja,
muutama lauloi Hopeinen kuu luo merelle siltaa
ja yritti houkutella karaokeen sjungaa träkkei.
Ne kaikki oli sitä mieltä, että mun pitäis vähän piristyä,
että ilta on vasta nuori ja minä ihana.
Yhtäkkiä kuului bling, ovet aukesi ja jäbät oli poissa.

Mutta mitä jos tuossa olisikin joku,
hörppisi kahvia, eikä varmasti pitäisi siitä koska juon pahaa kahvia.
Ei mulla olis sille mitään. Sillä olis hartiat kyyryssä ja pälyilevä katse,
ihmettelis sisäpihaa joka on ku keskitysleiri, että miten voin asua täällä.
Ei sillä olis aavistustakaan, miltä kaikki näyttää kun käy selälleen ikkunalaudalle ja katselee kun pilvet liikkuu minä en. Enkä vaivautuisi kertomaan, koska se menis hämilleen kuitenkin ja ehkä huomais että mun silmissä loistaa joku, ihastuis ja soittais huomennakin.
Mulla olis huono omatunto kun ei sillä ois mitään ikkunalautajuttuja joihin voisin ihastua,
se miettis vaan urheilua ja töitä ja naisia ja mun pitäis teipata sen suu kiinni.
Yrittää olla katsomatta kuraa sen kenkien alla,
piilottaa muutama mandariini sen kassiin, että se pärjäis töissä ja elämässä.

..ja ihmisillä hyvä tahto

Ensin vaikutuin dokkarista,
jossa isäihminen tutustuu pieneen poikaseen,
jolla ei ole tulevaisuutta.
Isäihminen lupaa tehdä kaikkensa muuttaakseen jotain.
Dokkarissa isäihminen palaa kotimaahansa,
levittää sanaa paholaisesta joka uhkaa pojan
ja kymmenientuhansien muiden poikien ja tyttöjen henkiä.
Dokkarissa barrikadeille nousseet
hyvään uskovat saavat päättäjätkin uskomaan hyvään
ja lähettämään apua --
hyökkäämään joihinkin valtioihin ja tappamaan pahiksia?

Vaikutuin vaikka se oli selkeää mindfakkia koko puoltuntinen.
Jätti ajatuksiin aukkoja ja tunteisiin solmuja.

Yritän perehtyä ja selvittää ja olla jostain jotain mieltä,
mutta jos haluan todella mitään mistään ymmärtää,
pitäisi olla siellä, syvällä viidakossa samassa majassa
niiden kanssa, jotka ovat osa sitä jotain,
mistä en ymmärrä mitään.
Silloinkin saattaisin ymmärtää korkeintaan puolikkaan.

Ainoa tosiseikka josta voin olla varma on se,
että kotimatkalla satoi helvetisti jäätä,
ei voinut katsoa, piti luottaa jalkoihinsa,
että ne osaavat kotiin.
Ja se, että vaikka minä olen yksinkertainen tyttö,
ymmärrän sentään olla aiheuttamatta sen kummempia konflikteja.
Lakkaisivat nyt, aikuiset miehet.
Keksisivät jotain tekemistä.
Perustetaan järjestö,
joka lahjoittaa sähkökitaroita ja rumpusettejä
kaikille kunnianhimoisille, aggressiivisille miehille.

Meinasin sytyttää keittiön palamaan,
kun oli niin paljon mitä yrittää ymmärtää.
Parempi meidän keskittyä arkipäivän uutisiin,
selata Hel-looksia, facebookkia ja kivoja blogeja,
loopata tuotantokaudellinen Los Serranoa ja
kihartaa hiuksia,
suurinta kai mitä maailmanrauhan eteen voin nyt tehdä
on olla itse sees.

Auster puhuu masentavan peruuttamattomaan sävyyn menetetyistä elämistä.
Auringosta on jossain vaiheessa tullut kuu.
Pakenen kadulle, laitan tupakaksi,
taivaalta sataa untuvaa.

Uneton ei selviä hengissä kahta viikkoa,

tiesittekö; ellei nuku, kuolee.

Mitä hyötyä hereillä pysyttelemisestä on?

Mitä hyötyä hyödystä on?

Syödään vaan suklaakeksejä ja rakastellaan.

naimakauppa

Menin naimisiin lauantaina.

Pitkään olen elänyt siinä uskossa, että minä olen minä,
minua on yksi,
ja jotenkin huomaamattani mieleen on päässyt livahtamaan vissi vaatimus siitä,
että se minuus on johonkin identiteettiin raamitettava.

Mitä ominaisuuksia minun identiteettiini sitten kuuluisi?
Rohkeutta, päättäväisyyttä, empatiaa, uteliaisuutta, ennakkoluulottomuutta,
intohimoa, lempeyttä, juurevuutta, turkoosia ja oranssia, inkkarimusaa,
maltillishuumorillisia sarjakuvia;
pitkiä, näsäviisaita keskusteluja baarien nurkkapöydissä,
siirtymisiä keskipöytiin nurkkapöydissä kyhjötyksen sijasta -
selkä irti seinästä,
vielä yhdet tequilat vaikka aamulla onkin juostava kymppi,
sillä ryhdikkyys, valoisuus, energisyys - ominaisuuksiani siinä,
missä täysi ruumiillinen kurittomuus, ryytyneisyys,
savun ja kahvin raadollistama raunioituminenkin.
Käytännöllisyyttä! Kuitenkaan ei kahdeksasta neljään,
itseään on toteutettava herkeämättä, merkitys on oltava kaikella,
elämäntapahtumien metatasojen dramaturgian on oltava täydellinen,
ja sittenkin on pysyttäydyttävä vapaana:
metsästeltävä halpaflygareita,
haaveiltava etelän lämmöstä,
opiskelisiko sittenkin fyysistä teatteria Madridissa
vai tahtoisiko vaan slaavilaisinkkarina laulella
henkensä pitimiksi synkkiä suomalaisia lauluja,
katusoittajaksi Kööpenhaminaan siis, ainakin kesäksi.
Syksymmällä voi palata Suomeen ja valloittaa vaikka Jyväskylän,
opiskella joku hyvä ammatti siellä yliopistossa,
sellainen, jossa on kolmen kuukauden kesäloma
ja rajattomat mahdollisuudet toteuttaa itseään
ja taistella erilaisia systeemejä vastaan
ollen samalla yhteiskuntakelpoinen.
Paistaa muffinsseja sydämin koristeltuihin vuokiin,
neuloa maailmaan lämpöä ja rakkautta,
lähetellä muistamisia tuttuihin, rakkaisiin osotteisiin,
keittää pakuria,
olla tee ja sympatia.

Kuitenkin.

Pelko, innottomuus, lamaantuneisuus, ahdistuneisuus, päättämättömyys.
Kyvyttömyys nousta ja lähteä,
kyvyttömyys seistä jokaisen ajatuksensa takana ja sisällä,
Epäonnistumisen pelko. Nälkä. Laiskuus.
Uupuneisuus. Epärehellisyys. Itsekkyys.
Subjektiivisuus. Kriittisyys.
Niitä on meissä kaikissa myös, halusimme tai emme.
Minussakin, helvetti!

Laita tähän nyt joku raami?
Olla joku tietty. Tietynlainen.

Neiti?
Pikkuneiti?
Mamma?
Pikku anarkistimamma?

Olin kyllästynyt käymään kamppailua erilaisia minuuksiani vastaan, joten päätin naida ne.
Elää niiden kaikkien kanssa, rakastaa niitä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.
Sormukseeni oli kaiverrettu: "rakkaus voi muuttaa kaiken yhdessä hetkessä."
Pidin hätäisen vihkipuheen.
Halusin kumota kuohuviinin nopeasti.
"JOS JOLLAIN ON JOTAIN NÄITÄ LIITTOJA VASTAAN, PUHUKOON NYT,
TAI VAIETKOON IÄKSI",
huusin, eikä kukaan vastustellut,
sitten sanottiin Tahdon, ja kilistettiin, ja loppuyö tanssittiin ja soitettiin - niin.
Olihan se hauskaa. Jos naimisiinmeno on niin hauskaa, taidan mennä uudestaankin.
Soitto soi, kaikki osallistuivat yhteisen äänimaailman luomiseen,
milloinkaan en ole ollut osana yhtä vapautuneita jameja.
Jouduin kuitenkin kohtaamaan siippani jo ennen puolta yötä.
"Nyt pelottaa", se sanoi. "Et tuota kyllin hyviä ääniä. Lähde kotiisi."
Vastustelin hetken, kunnes tajusin, että se saa paniikkiraivarit ellen tällä kertaa tottele.
Puolisoaan on osattava käsitellä.
Lähdin kotiin, keitin sille teetä, silittelin ja lauleskelin sille tuutulauluja,
tuu tuu tupakkirullaa, peittelin pehmeään, juttelin siitä, miten kivaa oli.
Ajattelin, että se saattaa alkaa hiljalleen ymmärtää,
että elämä voi joskus olla täydellisen kevyttä, kritiikitöntä ja ihanaa.
Kieroilua siis, manipulaatiota, mutta minusta tämä on sitä sallittua.

Kolmas aamuni rouvana on kevyt ja kaunis,
vaikka vituttaa olla Helsingissä missä taivas roikkuu harmaana niin,
ettei sitä erota maasta.
Aika harppoo sekuntien sijasta tuntien askeleita ja jättää kaiken kesken,
viipotan epäolennaisuuksien perässä ja haihattelen
ja päästän kaiken olennaisen ohi,
esitän etten näe. Silti.
Se on kevyt ja kaunis siksi, että iänikuinen sota on ohi.
Helvetin huojentavaa olla tässä ja rakastaa tätäkin röhnöttävää neitiä,
joka näsäviisastelee jonkun blogin sivustolla ja juo seitsemättä kuppia kahvia
nokka kädessä, vaikka pitäisi olla jo vaikka missä. He he.

Alankin puhutella häntä kolmannessa persoonassa.
Ehkä se on vapauden avain. En minä vaan hän. He. He he.

minulla napit, hänellä lävet.

Teimme erään ystävän kanssa viisivuotissuunnitelman:
vielä meillä on yhteinen puutorppa, jonkun suuren veden äärellä.
Siitä on jo muutama verkkainen vuosi,
on vielä hetki aikaa suunnitella elämänsä kulku niin,
että lupaus tulee lunastetuksi.
Elämä vie, elämä tuo.
Olen huono valitsemaan asuinpaikkojani sen perusteella,
missä ystävät ovat.
Sinkoan pitkin maata puhtaasti intuitiolla.
Jokin kosminen johdatus antaa vihjeitä,
minä ratkon ja pakkaan ja lähden ja uskottelen itselleni,
että niin oli hyvä.
Sain taannoin pitkän, radikaaliutta käsittelevän kirjeen.
Olen sen jälkeen tarkastellut omaa radikaaliuttani tässä arjessa;
huomannut, että se on valunut lähes kuiviin.
Ehkä, koska en oikein näe mahdollisuutta olla radikaali tässä maailmassa,
jossa harva konkreettinen teko enää on radikaali.
Osaan määritellä radikaaliuttani vain suhteessa itseeni.
Henkilökohtaista radikalismia tänään olisi lähteä asumaan sinne,
missä on ystäviä
sen sijaan että funtsii kouluja, töitä, katuja.

En ole vielä vastannut kirjeeseen.
Ennen kirjoitin enemmän, kaksitoistasivuisia kirjeitä siitä,
mitä tapahtuu juuri nyt,
asioita, joista ei voi puhua kellekään muulle,
asioita, joista ei oikeastaan puhuta,
jotka kuuluu kirjoittaa koukeroisin kirjaimin,
sinetöidä kirjekuoreen, painaa päälle nimi, osoite ja merkki
ja sujauttaa oranssiin laatikkoon.
Enää en kirjoita niin usein enkä niin pitkälti.
Enää ei tapahdu niin paljon,
enää ei tunne niin suuresti. Uskottelee ainakin, ettei.
Lupaan kunnostautua siinä. Kirjeissä ja rehellisyydessä.
Alas aikuisuus ja suurien tunteiden väistely,
alas näennäinen tasapainoisuus sekä "meille kuuluu hyvää - entä teille" -facebook-viestit.
Eläköön pitkät, vuodattavat kirjeet joita ei lueta, ennen kuin lähetetään
ystävälle jonnekin maailman toiselle puolen.
Eläköön nämä ystäville omistetut tunnit,
kaunokirjaimiin ja silmukoihin solmittu välittäminen!

Sitten kun meillä on se torppa ja sisaruspeti yhdistämme tilkkupeittomme.
Minä teen omaani napit, hänellä on lävet.
Se on jo melkein valmis.

ps. Jos luet tätä, tiedä, että vaikka olen hiljaa,
kirjoitan vähän joka päivä.
En lupaa mitään, mutta ehkä tällä viikolla.

Sunnuntaina etsittiin liukurinlaskettavia mäkiä.
Oltiin huolettomia, keinuttiin vankilan pihassa
ja unohdettiin autuaasti keitä oltiin eilen,
keiden elämiin taas huomenna palataan.

Situaatiobrunssi kruunasi punaposkisunnuntain:
siellä oli saanut laittaa identiteetin vaihtoon.
Me vaihdoimme muutaman euron suolattomaan ohrapuuroon,
notkuvaan kakkupöytään
ja muutamaan installaatioon.
Yksi oli valtava, siinä lokit lensivät sinisellä taivaalla yhä uudestaan.
Toisessa oli kahdeksan kertaa sama tyttö,
tanssi kuin hullu.
Taideopiskelijat palaveerasivat sohvilla,
me söimme portailla emmekä olleet keitään.

parempi ihminen

1. Pedagogisia havaintoja:
Auktoriteetti saavutetaan lunastamalla Coolin jäbän meriitti;
tehokkaimmin tämä käy soittamalla You Tubesta smart boardille Frontside ollie.
Jos tahtoo olla supercool, lähtee kevään ekoilla liikkatunneilla
skeittaamaan kolmos-nelosten kanssa ja opettaa mimmeille sen, siis frontside ollien.

2. Poliittisia havaintoja:
Politiikka ei kiinnosta ketään.
Presidentti kiinnostaa kaikkia.
Kaikki tietävät, että presidentillä on oltava hersyvä huumorintaju ja liukas kieli,
presidentiksi on saatava joku komeakasvoinen,
parahultainen miehenmalli kasvaville kansalaisille.
Anarkismista pitää olla kiinnostunut ja runoudesta myös,
on osattava puhua sanoin joita kukaan ei ymmärrä.

3. Korkeakirjallisia havaintoja:
Runous ei kiinnosta ketään.
Runous on niitä varten, jotka eivät osaa ottaa iloa irti elämistään,
jotka elävät lamaantunutta ankeuttaan
ja saavat voimaa kun lukevat, etteivät suinkaan ole ainoita,
että on muitakin, jotka tuntevat olonsa yhtä surkeaksi.
Mutta että siitä nyt oikeasti kukaan kiinnostuisi? No shit.
Kuka nyt todella tahtoo tuhlata kauniita talvipäiviään pölyisissä kirjastoissa
aknekasvoisten kirjastosetien kanssa kompata jotain Rimbaudin havaintoja kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolen elämänmenosta,
mullistunutta maailmanlyriikkaa;
vain todetakseen että hiisi vie, just noin se on,
miten se onkaan voinut sanoa sen noin hyvin.
Paljon enemmän ehtii itse nähdä, ja uusin silmin,
kun ei tyydy siihen mitä jollekin paperille on jo kerran painettu.
Sitä paitsi kovin epäekologista koko paperin käyttäminen.

4. Hippihavaintoja:
Ekologia ei kiinnosta ketään.
Edes hippejä ei kiinnosta ekologia.
Tämä konservatiivinen kansanryhmä on monessa kaikkein pahin ekotuholainen.
Ne jotka eivät tahdo mennä töihin
vaan lentävät mieluummin halpalentoyhtiöillä
Espanjan aurinkoon viettämään huoletonta elämää.
Ne tilaavat paperisia sanomalehtiä koteihinsa,
koska tahtovat säilyttää jotain konkreettista,
tuoksutella sanaa joka on vanhentunut
jo ennen kuin se ehtii heidän aamukahvipöytäänsä,
kupissa käryää orjatyövoimin kerätty ja paahdettu halpakahvi,
koska hippi on joko humanisti tai työtön,
eikä sillä ole varaa ostaa reilua luomua.
Ne vasta ajaakin autoilla,
koska ei jaksa kävellä,
eikä yleensä äänestä.
Paitsi tällä viikolla tapahtuu poikkeus
koska yhtä presidenttiehdokasta kiinnostaa se,
ettei niitä kiinnosta.
Jos äänestyspaikalle on liian pitkä matka,
katsovat he olevansa kyllin vihreitä
kun askartelevat kaiken maailman villasta numeroita
ja viskelevät niitä puiden oksille ja
(mikä ihan oikeasti sominta)
tallaavat numeroita lumihankeen.

Vitsi vitsi.
Joskus kismittää kantaa sellasta tiedostavan kansalaisen taakkaa,
parempi heittää ojaan se ja keskittyä vaikka tanssimaan rumbaa.

Vexi Salmi tokaisi kerran jotenkin niin että:
Joskus nuorena tapasin seisoa paljon päälläni. Ajattelin, että siten tulee parempi ihminen.
Nyt olen vähän vanhempi, enkä enää seiso päälläni. Ei siitä mikskään tullut.
Kun vanhenee, siitä tulee parempi ihminen.

kaikkihan on hyvin

suu suoristuu viivaksi,
kädet jähmettyvät kylkiin kiinni.
sydämen syke kiihtyy,
on vaikea hengittää.
kynnet pureutuvat kämmeniin,
alahuuli hampaiden väliin,
silmät samenevat kyynelistä,
takaraivossa joku saatana hakkaa vasaralla itselleen tietä ulos --
onko se se vakavuus,
onko se se huoli ja pelko?
etsii ulospääsyä, raukkaparka,
hädissään kaikesta mitä mahdollisesti saattaa seurata,
sokaisee näkemästä, mitä tapahtuu todella;
tai ehkä näkeekin.
että oikeastaan se,
miten monta asiaa voi kerralla rysähtää pieleen,
on jo melko koomista,
että sillä on täydellinen dramaturgia,
että kaikki on kuin elokuvissa.
pelko ei kuitenkaan hyväksy sitä,
ei tahdo nähdä, koska jos siihen tuudittautuisi,
niin, mitä jos nauruun tuudittautuisi?

pelko ei ole varma, milloin vakavoitua,
ja päättää siksi olla sitä koko ajan,
varmuuden vuoksi.

Ystäväni huomautti minun elävän varsin subjektiivista elämää.
Puhuin juuri saatanan sarkastiseen sävyyn puistokadun oksiin ripustetuista meduusoista
ja siitä vihreästä laserista, joka halkoo tätä taivasta kaikkea muuta kuin kulturellisti.

Millainen elämä olisi objektiivista?

En olisi odottanut, että näin nopeasti ois niin ku ois jotain kaks kyt kaks ja daun,
purnaisi pääsykokeista purnaisi liian kalliista lähikaupoista liian rikkaista naapureista
kuvitellen olevansa hauska.
Siellä, mistä olen kotoisin, pärjää purnaamalla. Lähdin, ettei tarvitsisi purnata.

Ärsyttää ne, jotka ei koskaan purnaa.
Keitä ne luulee olevansa?

Joskus kuvittelee, että nyt mulla on maailman paras pipo,
saapastelee pitkiä katuja ajatellen
Nyt mä oon joku, menestyvä, rohkee, helvetin rempsee ja uskottava.. kunnes
vastaan kävelee joku elegantti, jonka pipo on solahtanut kutreille niin,
että se näyttää olevan osa päätä,
kuin päätä ei voisi olla ilman sitä myssyä,
jonka väri luo älyttömän kauniin kontrastin ihon kanssa,
hiukset siinä välissä murtavat rajapinnan täydellisen hienovaraisesti,
niin, että se on vielä erotettavissa se kontrasti.
Se tyyppi on raju ja lempeä yhtaikaa, se on taskukokoinen ja sen silmissä palaa.
Se löytää koko ajan, käyttää, heittää pois ja jatkaa etsimistä.
Se ei kuitenkaan tee sitä ilkeyttään,
se on siinä niin vilpitön ja itselleen rehellinen ettei kukaan voi sitä siitä syystä vihata.

maanantaihaamuja

Suuri Suunnitelma:
saada aikaan Jotain Merkittävää
olla Radikaali.

Nojaan kellertävänharmaaseen betoniseinään
poltan sätkää, mietin mitä helvettiä mä täällä teen.
Viihdynkö ihan todella tässä kaljussa kaupungissa,
tällä synkeällä sisäpihalla,
näillä liian pitkillä liian leveillä kaduilla
liian korkeiden talojen väleissä ja sisuksissa?
Enkö siemailisi mieluummin muutaman bahtin mojitoja Koh Taolla
kelluskellen jollain valtavalla uimarenkaalla,
tanssisi auringon kanssa laineilla, lakkaisinko huolehtimasta?

Mikä ylipäätään on radikaalia?

Herätä liian aikaisin lämmittämään puuhellaa,
poristella liedellä luomuespressoa isoäidin vanhalla mutteripannulla
sen sijaan että mittaisi reippaasti juhlamokkaa mokkamasteriin
ja kulauttaisi sen ärrän termarimukista metrossa?
Lähteä pohjoiseen opiskelemaan saamelaisten perinnekäsitöitä
ja luonnonvarojen käyttöönottometodeja,
suojella ja pitää kiinni vanhasta,

(niin kuin jotkut aikanaan siitä, että maa todella on litteä.
Tämä on kiva ajatus:
luin juuri jostain, että moni uskoo maan olevan ontto.
Joku mies on kuulemma joskus lentänyt pohjoisnavan yli,
ja nähnyt, että näin on,
mutta nyt napojen yli ei kuulemma saa enää lentää.
Mitä lie salaliittoja.
Mutta olisi hauskaa, jos uuden ajan "maa ei olekaan litteä vaan pyöreä!"
olisi: "maan keskipisteessä ei olekaan kuumaa sulaa magmaa vaan pieniä ukkeleita,
valtava koneisto jolla on meille jokin jännittävä tehtävä ja tarkoitus, ja kuu onkin valtava satelliitti jossa jonkinlaiset oliot jostain hyvin kaukaa salaa tarkkailevat meitä. Ne on niitä samoja heppuja, jotka halusivat koristella maan pyramidein."
Tai ihan vain: "maa onkin ontto!")

vai ryhtinsä ja näkönsä uhraaminen virtuaalitodellisuuksien yhä todellisemmaksi luomiseen,
sen kehittämiseen mikä nyt tuntuu olevan Se Juttu,
saada aikaan valtavia muutoksia, teleportteja ja ajatuksenlukimia,
aukkoja ajoissa.

Minä voisin olla niinkin radikaali,
että aukaisisin aikani juuri tästä kohtaa
ottaisin seitsemän tunnin päiväunet
aika kiertyisi niiden ympärille,
eikä kukaan huomaisi tapahtunutta.
Kuitenkin viihdyn ajottaisessa melankoliassa,
iltalenkeillä Töölönlahdella ja Keskuspuistossa,
loskassa ja merkityksettömyydessä,
puurtamassa ja pähkäilemässä
että kuinka olisi jotenkin mielekästä ja merkityksellistä kuitenkin.
Jonain päivänä siihen saattaa löytää ratkaisun
tai sitten vain kyllästyä.
Mutta luulen, että viikko uimarenkaassa saisi merkityksettömyydessään
iskemään mojitolasin sirpaleiksi, viiltämään ranteet auki.
Siihen jäisin tyhjäaivona ja odottaisin, että hait tulisivat.
Ja kuitenkin, kuitenkin olis niin siistiä olla se joka ottaa chillisti.

Yksi elämän traagisimmista illuusioista on kuvitella olevansa
Suuri ja Ihmeellinen.
Paitsi jos on, eikä se milloinkaan säry.

Mutta kyllä sitä joskus vielä jonkin asian saanee aikaiseksi, jos niin on kirjotettu.
Velkaa ainakin, ellei muuta.
Adjö!

ps.
Ei ajatella korkealentoisia tällä viikolla,
keskitytään olennaiseen:
tämän illan näen unta
jossa seison alasti nurmikolla ja kuuntelen.

Kapeita kujia, rapistuneita vuosikymmeniä,
nokisia raunioita, korkeita lasipalatseja,
vinksahtaneita rautaportteja,
karvahattuja, kerroksittaista aikaa,
silleen jätetty,
jollain tapaa vapautettu.

Tallinnan jälkeen Helsinki on jylhä ja armoton.
Meren takana tunsi kuuluvansa katukuvaan,
olevansa osa loskaa litimärkine saappaineen,
haahuili huppunsa alla kuin eksynyt hobitti.
Helsingissä jokainen kivijalka on kolme kertaa meikän korkuinen,
jokainen ovi seitsemän lukon takana,
talot niin korkeita niin yksivärisiä niin suoria,
ettei tee mieli katsoa muualle kuin eteen päin,
sinne minne on menossa.

Matkakrapulassa katsoin tuliaisdokumentin "Uus Maailm",
joka kertoi samannimisestä kaupunginosasta ja

kollektiivista, joka teki kaikkensa muuttaakseen puutaloalueen
yhteiseksi, autottomaksi kyläksi,
kodiksi.
Kunnostivat siinä vanhaa puutaloa majataloksi,
yhteiseksi olintilaksi,
järjestivät juhlia ja valtasivat parkkialueita,
sydän tärisi ja vähän herkistyinkin siitä ilosta ja tekemisen meiningistä.
Sitä taloa ei enää ole, mutta niin kauan kun on tahto, sellainen elää.

Voisin aloittaa paatoksen siitä, kuinka vihaisella anarkialla ei muuteta mitään,

kuinka Maijojen pommittaminen polttopulloilla on Niin Nähty,

miten aktivismin tulee olla avointa ja vastuullista,

kritiikin perusteltua ja rakentavien muutosehdotteiden kera tarjoiltua,
mutten aloita;
kaikkihan sen nyt tietävät.

Sunnuntaina Helsingissä voi esimerkiksi keittää lisää kahvia ja
kuvitella olevansa kalastajan vaimo.

palaamisia, lähtemisiä

Helsinkiin paluusta tuli sellainen tuntu,
että asiat on laitettava järjestykseen.
Se järjestäminen, niin, pieniä asioita on kiva järjestää,
maksaa, puhdistaa, lajitella, huokaista.
Nyt olisin järjestänyt vähän suurempiakin, mutta
yliopiston sivuilta ei löytynyt yhtäkään kirjaa,
jonka olisin voinut hakea kirjastosta jo hyvissä ajoin,
iltateen äärellä ottaa hiljalleen hallintaan.
Kerrankin olisi huvittanut puurtaa.
On turhauttavaa kerätä liiaksi energiaa asioiden "järjestämiseen",
jos niitä järjestettäviä ei kuitenkaan riitä intoa pidemmälle;

aamulla ylitän meren ja yritän löytää sen yhden hyvän sieltä.

Kun lähtee tarpeeksi monta kertaa,
siitä tulee lopulta palaamista,
jokaisesta matkasta jollain tapaa kotimatka,
niin, niin pitkä.

Tässä merkinnässä ei ollut mitään järkeä.

ei muuta.

Sitä on matkannut mummilassa ja vaarilassa ja vanhempien luona ja kaikkialla
ja odottanut keskitalven juhlan tuntua,
taianomaista iloa, kutittelevaa kauneutta, jotain.
Ja sitten palaa "kotiin", Helsinkiin, ja se on täällä.
Jokin tuossa valkeudessa huokaa puolestani helpotuksesta,
kaikki on turvassa kaikki on hyvin,
sellainen suloinen lapsenusko ja remellysmieli.