Matot roikkuu tuuletusparvekkeella kolmatta yötä.
Minä istun sängyllä ja vähät välitän.
Haen ne ehkä huomenna. Ja uudet kielet kitaraan.
Aloin lukea Norwegian Woodia. Kirjaa ei saanut lainata, onneksi, on paikka johon palata tänään. Niin, se on juuri se vasta suomennettu ja luen vaikka kaikki muutkin lukevat. Yritänkö jollain tavalla pitää ajatuksia kiinni tässä päivässä, pyrkiä synkroniaan? En tiedä. Ehkä pikemmin resonanssiin. Se on välillä vaikeaa, kun ei ole telkkaria eikä kiinnostusta. Paitsi sitten on vaikeaa erottaa mitkä näistä ajatuksista ovat omiani. En muista enää. Vasta kun tämä hiekkainen myrsky niiden yltä hälvenee, mummilan ullakolla, siinä huoneessa johon aina menee rauhoittumaan saamatta kuitenkaan olla viittä minuuttia pidempään itsensä kanssa ennen kuin vaari koputtaa hiljaa oveen ja tuo kahvia, sillä on toisessa kädessä maitopurkki, pyytää sanomaan stop sitten kun. En kehtaa olla vihainen, sillä silloin erottaa, että nämä on minun, nämä pienet ja kovaääniset.
Se Norwegian Wood koukutti. En ehtinyt pitkälle, mutta se onnistui kutomaan niin kiehtovia kuvia, sellaisen alkuasetelman että hörppään tästä tämän kahvin ja menen ja jatkan sillä haluan tietää. Sellaista uteliaisuudesta pakahtumista tapahtuu tarinoiden kanssa enää harvoin, varsinkaan tuollaisia nuoresta ainutlaatuisesta rakkaudesta kertovia lukiessa, pakahtumista.
Tänään eteisessä raavin tämän naamarin kasvoiltani ja yritän kohdata tämän kaupungin sellaisena kuin se on ja annan sen kohdata minut, sekin on helvetin vaikeaa, tiedättekö. Tässä kaupungissa ihmisiä koristavat mykät kuoret. Elämä on kovaa eikä menestyjä voi olla heikko. Meitä ei mikään kosketa. Minä en jaksa menestyä mutta koristelen silti, ettei muka koskettaisi. Voisiko niihin naamioihin kehitellä jonkinlaisen sihdin, jonka läpi tietyt jutut saisivat sujahtaa, pesiä sydämeen, kääntää katseen sisään päin? Antaisin Nobelin sellaisesta naamiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti