Unessa itkin ääneen. Kysyin pelkääjän paikalla matkustavalta lukiokaverilta, miksi. Hän ei tiennyt, mutta tarttui minua kädestä ja vei lähikaupalle. Siinä minä roikuin, lähikaupan oven suussa ja puhuin kiivaasti puhelimeen. Lukiolaiskaverin mukaan olin juuri tullut navetasta, muuta hän ei tiennyt kertoa. Itku oli lohdutonta, ikävä jatkuu pitkälle iltapäivään.

Tyttö tuhisee vieressä, varon herättämästä kun nousen sytyttämään kynttilän ikkunalaudalle, raotan verhoa vähän niin että näen lukea. Vanhus saa vihdoin kalan kiinni, vetää seitsensataakiloista eläväistä kohti kotisatamaa. Sitten hait syövät kaiken. Vanhus ei ole millänsäkään, käy vain levolle hoitamaan vammojaan, näkee unta leijonista.

vihaista vilpittömyyttä

Lumisen lauantaipäivän lopputuloksena minulla on pellillinen yhteiskuntakriittisiä piparkakku -ukkoja ja akkoja. Ne ei suostu mihinkään. Ne on ja möllöttää ja maistuu hyvältä. Puolet taikinasta on taipuneen vatsassa, ukot ja akat ovat raakana parempia. Kuitenkin paistoin sen toisen puolikkaan, taas, vaikka joka kerta vannon, etten enää taivu pilaamaan nannataikinaa. Kompromisseja, kompromisseja, hiljaista periksiantoa piparkakku-ukko kerrallaan kunnes tyydyn maistamaan ainoastaan viimeisen nokareen taikinasta raakana, paistamaan jokikisen muotoillun ja lopuksi koristelemaan siististi ranskalaisilla pastilleilla. 

Toisaalta piparkakku-ukot säilyvät vihaisina pidempään, jos ne paistaa. Pitkäjänteisyys on vallankumouksen A. Radikaalius O.

(A: paista, O: suoraan suuhun.)

Lauantaihin on mahtunut myös lyhtytehdas. Pitkään liian suurelta tuntuvassa asunnossa on ollut pimeä nurkka, josta tuli vahingossa muumijuhlanurkkaus. Siihen tarvittiin rautalankaa (ankkurinvarsi kelpaa oikein hyvin), lasipurkkeja, läpikuultavaa paperia ja vaikka vanha rihkamakoru, liimalakkaa ja luonteenlujuutta. 

Tästä blogista on tulossa sellainen hyvän mielen - tällaista olen neulonut - teinpä soppaa - maalasinpa seinän - blogi. Hyvä vaan, jos ainaisen eksistenssikriisin ja umpikujarunoilun aika on ohi.

Se on vaan hankalaa, pysyä itsessään, säilyttää utopiansa, vaikka tietää tarkalleen, että juuri sitä kyyninen maailma kaipaa. Näpäytyksiä naiiveilta, sarkasmin selättävää vilpittömyyttä.

Haleja ja valoa.

odottakaa vain, kun saan sen kameran. 

Maapallo tuntuu olevan hädissään pyörivä hyrrä. Siinä kyydissä pyörivät pienet pyöreät päät, joiden hätääntyneisyys kiihtyy kiihtyy kiihtyy kohti maailmanloppua. Kun hätääntyy, ei näe eikä kuule. Aistit samenevat, hätä tukkii niiden tien ja tien lohdullisilta ajatuksilta, kaikenlaisia hätiä siirtää tuonnemmaksi kunnes ne kasaantuvat uudeksi alkuräjähdykseksi; kaikki pamahtaa sirpaleiksi ja vasta silloin ymmärtää juosta meren rantaan toteamaan, että se sama vesi velloo siellä edelleen. 

Eivät hetket hulluuksia vaadi, vaan se pyörivä pää, ja se on pysäytettävä itse. Kun sen saa aloilleen, huomaa, ettei mitään muuta hätää oikeastaan ole kuin päässä pyörivät sirpaleet jotka on saatava järjestykseen. Huomaa, ettei maapallo ole hädissään pyörivä hyrrä vaan lumpeenkukka joka pyörii ikuisessa, äärettömässä avaruusmetsässä pienessä lammessa omaa autuasta tanssiaan tietämättömänä muista metsän asukeista. Ei sen tarvitse tietää mitään erityistä, se on osa avaruusmetsän kokonaisuutta ja se riittää sille kukalle.

Ihmisen osa tässä kokonaisuudessa on yhtä olematon. Kunpa sen voisi muistaa silloinkin, kun sirpaleet raapivat vereslihaista mieltä. Kunpa Helsinki ymmärtäisi tulla metsälammeksi. Kunpa itse osaisin vaientaa mielisairaan pyörteen, tulla hiljaiseksi lumpeenkukaksi, lakata pelkäämästä olemassaoloni riittävyyden puolesta. Tanssia metsälammessa kalojen kanssa, olla osa ääretöntä kokonaisuutta.

Vaikka aika on sirpaleisia hetkiä ja ne hetket tuntuvat vaativan ihmiseltä hulluuksia, vesi on meressä sama eikä vaadi ihmiseltä mitään.

Nyt kun tiedän, mistä täältä pääsee ulos, ei oikein ole mitään sanottavaa mistään. Nykyään Vaasankadulla istuskellaan vaan, lattialla selät vastakkain, lauletaan Johnnysta ja kuulaista kulkijaintaivaista. Niksi on siinä, että lakkaa etsimästä uloskäyntiä ja astuu sisälle huoneisiin joissa kynttilänvalo tuoksuu kardemummalta ja joulu on kuukausia etuajassa. Sitten ei enää tarvitse sanoa niin montaa asiaa. Sanomista on maailmassa niin paljon.

Tänä aamuna sataa raskasta vettä.

On huutava vääryys omaa ihmisyyttään kohtaan tahtoa aina pois sieltä missä on. Työpaikalla, metrossa, alepassa, luentosalissa. Levottomat sormet rummuttamassa pöytälevyyn kärsimätöntä rytmiä, jalat nakuttavat sormille bassoa ja huokailu, niin, se huokailu niissä paikoissa joissa ei tahdo olla, kiihtyy huohotukseksi. Vai onko huutava vääryys olla sellaisissa paikoissa; ihan sama.

Monikohan meistä seitsemästä miljardista toivoisi olevansa jossakin muualla kuin on? Tulisivatko he onnellisiksi, jos nousisivat ja lähtisivät? Jos he pudottaisivatkin kaiken käsistään ja juoksisivat minne tahtoisivat, menisikö kaikki raiteiltaan?

Maailmallinen muumimörköjä katselemassa suuren, iloisen talon kuistilla palavia lyhtyjä kaihoisasti. Voisiko ne sulattaa?