lauantai 28. huhtikuuta 2012

Mä haluaisin luostariin.
Sellaiseen, jossa harjoteltais joka päivä niin että suusta valuis veri.
Soittamista ja laulamista, tanssittais jalanpohjat rakoilla, kirjotettais ja ajateltais suuria pää savussa.
Siellä olis joku harmaa mestari, kaikennähnyt nainen joka tietäis kaikesta kaiken. Mestari herättäis joka aamu viideltä ja kertois, mitä pitää syödä, sen jälkeen laittais juoksemaan viistoista kierrosta linnakkeen ympäri. Sit alotettais ja se piiskais yrittämään lujemmin, tulemaan lujemmaks
ja iltasin itkisin väsymystä mutta se ei haittais koska tietäisin, yrittäisin muistaa että tää on ohi joskus,
ja sit mä oon valmis.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012


aa miten siisti on tämä häivähtävä hetki
jossa nuoruus käy vähiin, aikuisuutta ei ole nimeksikään,
jossa keskiviikkoiltapäivä saattaa muuttua torstaiaamuksi huomaamatta,
jäljellä on sekalainen sakki, kummallinen kokoonpano
ihmisiä jotka eivät tiedä, mikä heitä yhdistää
muu kuin viskipullo puolillaan.

miten siisti on se häivähtävä hetki
aurinkoisessa aamussa kun kukin tajuaa velvollisuutensa,
sanoo nähdään taas,
muttei pakota ketään antamaan numeroaan
eikä sukunimeä, ei löydytä facebookista,

ostaa marketista hammasharjan ja pepsodenttia,
siistiytyy työpaikan vessassa
ja on taas niin kuin kuuluu.

torstai 19. huhtikuuta 2012

juoksen niin kauan että sydämeni pysähtyy

rytminen euforia kampissa: miten joku onkin voinut kuunnella sanojen rytmiikkaa niin tarkasti? tiididiididididi tidididi tidittii.
miten kuusi sanaa voi kantaa niin paljon painamatta silti mitään? ne avaa itsensä vaivihkaa, antaa ensin luvan päästää tietoisuuteen kaiken sen, minkä vuoksi juoksisin. se lähtee liikkeelle ihan mitättömistä jutuista: kunpa ei tarvitsisi istua tässä metrossa, kunpa ei tarvitsisi kulkea näitä betonisia käytäviä, kunpa ei tarvitsisi pukeutua näin asiallisesti, kunpa voisi heittää vaatteet pois ja juosta vapauteen.
ne toistaa sitä rytmiä uudestaan ja uudestaan, maalaa kevyttä duurimaailmaa, suhtautuu pillupäihin niin tyynesti. reilun minuutin päästä rytmi hajoaa. ai sä seurasit? myöhästä kääntyä, nyt puhuu kuolema. mut ei se haittaa, meidän on hyvä tiedostaa se, täällä kuolema on aina läsnä. ei haittaa, jatketaan juoksemista, raavitaan pois meistä kaikki lika, kaikki paska ja kaikki kaunis mitä ahkerina ollaan muureiksemme rakennettu ja ammutaan autoihinsa ihan vitun jokanen, joka yrittää tulla pelastamaan näitä raunioita.

sit päästä irti kaikesta, rynni sokeana kuusikon läpi, juokse jaloista tunto, seuraa polkuja tai kompastele juuraikoissa, älä huomaa kuinka kuusenoksa repäisee ohimon ihon rikki, kuinka veri noruu pitkin kasvoja; juokse irti sun kehosta, miten se on niin ihanaa, miten siinä on vapaus. miten sydän pysähtyy.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Tässä aamussa ei ollut toivoa; yritin opettaa kaksitoistavuotiaille jotain kuvaamisesta. Niille oli siis annettu tehtäväksi valita joku kuva itse räpsimästään kavalkaadista, siivilöidä siitä jokin tunnetila tai edes tunnelma ja miettiä, miksi se on otettu, mitä siinä oikeestaan tapahtuu, mitä se kertoo mistään. Ne sai valita viidestä kuvasta, joista missään ei oikeastaan ollut mitään. Paitsi yksi oli ihan hieno, siinä oli kolme pikkujäbää lasin takana. Lasiin oli tägätty PASKA ja musta se oli ainoo kuva, joka kerto mitään.

En kai osannut oikein selittää, että miten niin kuvasta vois säkenöidä joku fiilis mikä parhaimmillaan nielasee katsojansa osaksi sitä maisemaa, kuvittamaan sitä ulommas maalamalla kaiken sen, mitä itse siinä tunteessa kantaa. Niiden piti siis löytää itsestään se maailma, mihin suuntaan ne itse tahtoo sitä viedä, avata huono kuvankäsittelyohjelma ja sillä työstää niitä tunnelmia voimakkaammiksi. Itse tunti meni lopulta siihen, että kävi järjestelmällisesti sulkemassa niiden facebookit, youtubesta saa kuunnella musaa samalla mut nyt ei oo tarkotus katella videoita. Just ennen ku kellot soi, yks oppilas, sellanen skeittaripoika, pyysi mua katsomaan sen duunia. "Onks täs nyt yhtään surua?" se kysyi. Se oli väkertänyt siitä tägikuvasta älyttömän kauniin, se oli väreiltään hailakka mut tosi voimakas, se oli jotenkin herättänyt betonin henkiin ja niiden pikkujäbähahmojen katseet paljastamaan jotain, mitä mä en ollut huomannut siinä värikuvassa, jonka kutosluokkalaiset oli napannut koulun pihalta kuvistunnilla viime viikolla, ihan vaan, koska se oli hauska idis ja provoa että siinä luki se "paska."

Mikä mä oon niille opettamaan mitään. Kiertämään kehää sen ympärillä, mikä näissä teksteissä, kuvissa, musassa ja elämässä toimii ja mikä ei. Voi vaan näyttää että tässä tää on, hyvän idea, ja kertoa että joo, se tulee aina olemaan yhtä tuskallista nähdä se niin selkeesti, kun se ei millään suostu tulemaan vangituksi elämismaailmaan. Jotkut yrittää joka ikinen päivä koko elämänsä ajan vangita sitä yhtä hyvää, ja miten traagista on se, että ne on niin kiinni yrittämisessään, etteivät näe, mitä ovat siinä työssään jo saaneet vangituksi - ja miten käsittämätön se näky lie, jota se työskentelevä katsoo, kun sille itselleen ei kelpaa mikään minkä mielettömyyden tai jumaluuden eteen me muut olemme jo aikoja sitten polvistuneet.

Tähän haluaisin jonkun oivallisen aasinsillan, josta ois luontevaa lähteä käsittelemään sitä, miten tuskallista on myöski kantaa ajatuksiaan ja yrittää olla samalla läsnä. Ajatukset ei vaikene, tuijotan ihmisiä silmiin ja yritän ymmärtää, mistä he puhuvat. Ikään kuin tää kaikki olis mulle vaan jonkinlaista kokemusmassaa. Minä kaikesta irrallinen, joku, josta aina puhutaan selän takana, emmä tiedä mitä se sekoilee, sillon taas ihan omat geimit. Se ei haittais, ellen olis tuskastuneen poissaoleva juuri siksi, että haluaisin kotiin tai mihin tahansa koppiin pyörittelemään näistä kokemuksista jotain siistiä, jotain, minkä voisin sitten näyttää teille, mikä vois ehkä hellävaraisesti avata uusia ovia teidän aivoissa. Niin, että huomaisitte sen vasta seuraavana päivänä, ku ootte taas raahanneet kuorenne työpaikoillenne ja jättäneet sen kaikkein olennaisimman osan sieltä sisältä kotiin turvaan ja yritätte olla hauskoja tupakka - tai kahvihuoneessa, tai kun yritätte aloittaa jonkun keskustelun, kohdata viimeinkin ympäristön jossa elätte, ja se ärsyttävä mies joka on ollut talossa viisitoista vuotta liian kauan mitätöi avauksesi jollain naurettavan pikkutuhmalla avauksella. Me ollaan niin outoja kaikki, ei meitä kukaan ymmärrä.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

ajankuluksi

Meidän pitäisi saada jotain aikaiseksi.

Minulle kaikki on aina liian aikaista. Olisin mielelläni istunut tässä vielä hetken.
En halua ajankulua, en halua sen kuluvan.
Se kuitenkin kuluu kulkiessaan väistämättä,
vaikken tekisi elettäkään sen kuluttamiseksi.

Jotkut kuluttavat sitä, ikään kuin hankaamalla
(niin kuin farkkuja hangattiin äitini nuoruudessa.
Nykyään ne saa kaupasta valmiiksi kulutettuina,
uudessa kankaassa valheellinen ajankulu.)

Kulutammeko me aikaa vain ettei se kuluttaisi meitä?
Kuluisiko se vähemmän, jos suostuisimme muuttumaan sen mukana?
(Voisimmeko penätä kulunkorvauksia?)

Urotekoja saavat aikaan he, joille ei merkitse teon urous vaan kohde
ja aika johon he tekonsa saattavat.
Me muut taas olemme ajan saattelemia.
Sen sijaan, että anelemme sitä pysähtymään,
virtaamme holtittomina sen pyörteissä,
voisimmeko ottaa sitä kädestä ja taluttaa sinne minne se
meidän mielestämme kuuluu?

Aika kuuluu kaikille,
tik tak tik tak tik tak sanoo kello tuossa ikkunalaudalla.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

tunteen terävänäköisyys, ajatuksen eläytyvyys.

niitä ihmisiä, jotka puhuvat saadakseen arvostuksen,
jota eivät itse ole itselleen suoneet,
niiden huulilla on huolen huntu,
silmät kiertävät pöytätovereiden lasittuneissa katseissa,
hädissään he pyörtävät omia lausuntojaan,
tarkkailevat reaktioita, joko mä nyt ajattelin oikein,
joko nyt arvostus.
Mutta katseet pysyvät poissa, ne viipyilevät vaan ikkunantakaisessa,
ohikulkevissa ihmisissä,
mihin nekin ovat menossa, mitäköhän tuolla on tuossa kassissa,
miksi tuo yksi juoksee, onko se tärkeä, mihin sillä on kiire.
Ihmisiä kiinnostaa se, mitä ei sanota.
Ja kuulluksi tuleminen.

Ne harvat, joilla on suun sijaan korvat, silmät ja sydän auki,
niissä asuu nimetön viisaus, minkä kaikki aistii,
mutta mikä ei koskaan pukeudu puheeseen.

(Vähän niinku blogosfäärissäkin.
Harva lukee toisten juttuja muuta kuin kommentoidakseen,
että sitten kun kirjottaa että "hei, tää on kiva, sä oot söpö"
se toinen kokee velvollisuuden klikata nimilinkkiä ja käydä tsekkaamassa. )


Kunpa ketään ei määriteltäisi sanomistensa perusteella.
Sanoja on maailmassa niin paljon ja harvapa niistä mitään todella merkitsee,
eivät höpöttäjät aina ole tyhjänpäiväisiä tyyppejä.
Niissä voi olla viisaus myös, sitä on vaan vaikeampi siivilöidä hätääntyneestä tulvasta.

Monesti on niin helpottavaa sanoa,
puhua vaan kääriäkseen tilansa lähes sattumanvaraisiksi kuviksi,
jakaa mitään ajattelematta juuri senhetkinen tila, valita joku mieli ja olla sitä,
olla taas aamulla ihan eri, sanoa vaan että huomenta onko kahvia.

Onneksi on tämä sivu, jonka kuvittelen olevan julkinen.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

ennakkotehtävät ohi. oli muuten älytöntä. eräänkin kovin arvostetun laitoksen luotaantyöntävässä aulassa keinui vaivainen rullakko. siinä oli yhtaikaa joku tyttö, jolla oli nelihenkinen saattue.

sen silmät, kun se katsoi sitä rullakkoa, että tuohonko nyt nämä taidonnäytteet, vettyivät säikähdyksestä.
se oli oikeastaan ihan huojentava, se rullakko.
vähän häpeili niitä duuneja kuitenkin, ihan hyvä ettei siinä ollut mitään seremoniallista

sit oli saatava taas vähän perspektiiviä.

Pummin kyydin lounaaseen erään transiitin loosterissa.
Tulin Turkuun ja myöhemmin sattumalta istahtaneeksi Dynamoon päihtymään. Naistenhuoneessa törmäsin vanhaan tuttuun, samalta riparilta.
(Se oli tyttö, jonka kanssa luettiin Raamattua
ja todettiin parinkymmenen sivun jälkeen että se on laadutonta fantasiaa,
sama tyttö, joka myös oli rippipapin mukaan liian älykäs uskovaiseksi.)

Kyselin, mitä erään vanhan kotikylän tutuille kuuluu.
Huokauksenkokoisten hetkien ajan kadehdin niitä,
joilla on siellä kotikylillä talo ja perhe,
tekevät ruokaa jossain lounaskahvilassa ja elelevät.
Mutta ei sellaisia muumihahmoja oikeassa elämässä ihailla.
Häkellyin, miten kukaan voi arvottaa toisten kuulumisia sen perusteella,
miten kunnianhimoisia ne tyypit on, minne ne ovat päässeet opiskelemaan,
kuinka hyvinpalkattu tai arvostettu tulevaisuus heitä odottaa.
Ei sanaakaan vaikka ilosta tai terveydestä, rakkaudesta tai mielekkyydestä, ei,
ainoastaan että miten vaikeaa oli päästä siihen missä on nyt.
Olin luullut, ettei vaikka lääkiksestä enää puhuttaisi siihen sävyyn. .

Kuitenkin siinä pöydässä kuunneltiin silmät selällään
kun tarinoin tästä lähes päämäärättömästä haahuilustani.
Miten rohkeaa, eihän noissa piireissä mikään ole varmaa,
eihän noihin juttuihin kukaan oikeasti tartu, etkö sä pelkää ettet pärjää?
Miten siistiä.

Ajattelin, että se oli vitsi.
Oikeastaan pelko on elämän peruspilari,
ei ilman sitä huomaisi olevansa elossa.
Eikä se enää ole pelkoa, se on muuttunut sellaiseksi hiillokseksi,
pitää tämän kehon liikkeessä,
uhkaa alati leimahtaa liekkeihin jotka nielisivät sen vähän,
mitä tässä nyt on.
On ehkä ihan superia olla minä,

mutta nää jutut nyt on tällasia.
Mun juttuja vaan.
Myöhemmin tajusin.

Muutaman yön ja kilometrin kuluttua
kurvasin kotikylänraitilta isolle kirkolle johtavalle metsätielle,
kuu oli huvennut hieman mutta kumotti,
taivas oli käsittämättömän sininen, tumma mutta kirkas.
Ajattelin niitä, jotka elävät koulujensa, uriensa ehdoilla,
saavuttavat sanoja nimiensä perään, taitavatkin ehkä asioita.
Ajattelin vaan, että kunpa he tietäisivät, mitä vapaus on.
Moniko heistä on koskaan tulleet kysyneeksi tietä tuollaiselta taivaalta, noilta tähdiltä.
Ovathan he tunteneet sen kuplivaisen rauhan,
joka valtaa hengen kun kysyt ja ne näyttävät.
Toivoin, että olisivat.

Mummi oli pakannut reppuun välihousut,
ettei palelisi sitten yöllä kun polkee takaisin Tuiskulaan.
Valomerkin jälkeen kiskoin rusettimekon päälle
valtavat kirkkaanpunaiset trikoot, kainaloihin asti.
Naapuripöydän tyttö tahtoi ottaa kuvan. Poseerasin.
Se kysyi, saisiko kuvata joskus enemmänkin. Lupasin.

Ja kun baarissa keikkaillut huumoriduo ajoi pimeällä tiellä ohi,
hidasti, nauroi ja vilkutti,
oli se myöhemmin ja tajusin, että vaikka mitä yrittäisi leuhkia,
sitä on vaan nyt ja aina se urpo,
joka kiitää pitkin pikateitä kuunnellen Muumilauluja
iPodista ja kiitää pitkin pikateitä punaisissa trikoissa.
Ja että se on superia.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

hyvästelin maaliskuun hupun alla piilossa,
tyhjiin vuotaneena kallion kirjaston rappusilla.
puhelimessa äidin ääni repii lisää kyyneleitä,
et sä oo mikään luovuttaja otat nyt vaan jonkun päämäärän ja teet ne jutut.
huudan puhelimeen yhtä vokaalia. aaaaaa.
miks mun pitää olla tällanen. aaaaaa.
anarkisti löntystelee ohi maiharinnauhat auki,
sen silmiin nousee lämpö kun se katsoo mua vahingossa suoraan silmiin,
hymyilee rautaisilla kasvoillaan.
lakkaan huutamasta. naurattaa. aaaaaaa.

kun yrittää parhaansa, antaa ihan kaiken,
maailman riittää kaatamaan yksi kelvoton teettäjä joka palauttaa
kuulaat kuvat varjoisina, jotenkin vetisinä.
mun paras valuu kuin virttynyt villapaita luisevilla olkapäillä,
siksi sitä ei haluaisi antaa ulos itsestään,
ei tahtoisi nähdä miten se on riutunut, kun ei ole syönyt sitten syksyn.

muutan pettymyksen uhmaksi,
lupaan olla kuvaamatta ainoatakaan digikuvaa enää ikinä.
korjautan konikan ja rakennan pimiön enkä näytä kuviani kenellekään,
vedän huoneen poikki naruja ristiin rastiin,
ripustan näkemykseni niille pyykkipojin
enkä päästä kotiini ketään koskaan.

ei vaiskaan.

se on sellasta täällä, sataa lunta, äsken vielä paistoi aurinko, nyt se on jo kuu.