hyvästelin maaliskuun hupun alla piilossa,
tyhjiin vuotaneena kallion kirjaston rappusilla.
puhelimessa äidin ääni repii lisää kyyneleitä,
et sä oo mikään luovuttaja otat nyt vaan jonkun päämäärän ja teet ne jutut.
huudan puhelimeen yhtä vokaalia. aaaaaa.
miks mun pitää olla tällanen. aaaaaa.
anarkisti löntystelee ohi maiharinnauhat auki,
sen silmiin nousee lämpö kun se katsoo mua vahingossa suoraan silmiin,
hymyilee rautaisilla kasvoillaan.
lakkaan huutamasta. naurattaa. aaaaaaa.

kun yrittää parhaansa, antaa ihan kaiken,
maailman riittää kaatamaan yksi kelvoton teettäjä joka palauttaa
kuulaat kuvat varjoisina, jotenkin vetisinä.
mun paras valuu kuin virttynyt villapaita luisevilla olkapäillä,
siksi sitä ei haluaisi antaa ulos itsestään,
ei tahtoisi nähdä miten se on riutunut, kun ei ole syönyt sitten syksyn.

muutan pettymyksen uhmaksi,

lupaan olla kuvaamatta ainoatakaan digikuvaa enää ikinä.

korjautan konikan ja rakennan pimiön enkä näytä kuviani kenellekään,

vedän huoneen poikki naruja ristiin rastiin,

ripustan näkemykseni niille pyykkipojin

enkä päästä kotiini ketään koskaan.

ei vaiskaan.

se on sellasta täällä, sataa lunta, äsken vielä paistoi aurinko, nyt se on jo kuu.