arki

Nyt minä järjestän Asioita. Penkit on aseteltu siten, että pankki on elokuvateatteri. Ihmiset seuraavat tilitapahtumia siisteissä riveissä, huonoa ja halpaa Hollywood-hattaraa. Kaikki tahtovat valkokankaalle, oman elämänsä supersankareiksi, miljoonia tallettamaan. Missään ei myydä popcorneja eikä virvoitusjuomia,

 kärsimättömät jalat naputtavat lattiaan; joko, joko?

Joku poraa. Näin remonttimiehiä ovella. Miten helppoa olisi pukeutua siniseen haalariin, porata tie kassaholviin. Saapastella polleana ulos pankista; minäpä kävin nostamassa.

Mutta mitä sitten? Minä ostaisin varmaan runoja ja lankaa, niistä minun reppuni täyttyy vaikka kuinka yrittäisin kovistella.

Aika hukkuu minuun. Täytyn tunneista, joita en löydä mistään enää sitten kun ne ovat menneet. Aika on niin ailahtelevaa: jos ei ole liian aikaista, on jo myöhäistä.

Katson arkista huonetta. Sinisellä pöydällä kirjat lepäävät rauhallisina toistensa sylissä. Sammutan keittiökolosta valot, tänään siellä ei leivota.

Ja ne pienet viisarit nakuttavat aikaa ilmaan.

Elämä on joko tai.

Aika on joko-taika, tekee kärsimättömäksi: joko, joko?

(aikuinen nainen nostaisi raskaan työpäivän raataneet jalkansa rakkaan syliin.
huokaisisi syvään, hieroisi otsaansa. ryystäisi kahvia, väsynyt ja kiitollinen.)

otamme paineita ajasta, vaikka saamme sitä koko ajan lisää. pitäisi elää vielä lujemmin, väkevämmin? täyttää minulle lahjoitetut minuutit valmiiksikirjoitetuilla muistoilla? sellaiset paineet asuvat sisimmässä, kurkkivat sydämen ikkunoista, osoittelevat muita. minä olen niille sinisilmäinen vaikka hyvin tiedän, että on turha syytellä.

hän kasvattaa juurensa selkääni, oksistossa kiipeilevä apina kutittaa vähän.

Unessa itkin ääneen. Kysyin pelkääjän paikalla matkustavalta lukiokaverilta, miksi. Hän ei tiennyt, mutta tarttui minua kädestä ja vei lähikaupalle. Siinä minä roikuin, lähikaupan oven suussa ja puhuin kiivaasti puhelimeen. Lukiolaiskaverin mukaan olin juuri tullut navetasta, muuta hän ei tiennyt kertoa. Itku oli lohdutonta, ikävä jatkuu pitkälle iltapäivään.

Tyttö tuhisee vieressä, varon herättämästä kun nousen sytyttämään kynttilän ikkunalaudalle, raotan verhoa vähän niin että näen lukea. Vanhus saa vihdoin kalan kiinni, vetää seitsensataakiloista eläväistä kohti kotisatamaa. Sitten hait syövät kaiken. Vanhus ei ole millänsäkään, käy vain levolle hoitamaan vammojaan, näkee unta leijonista.

vihaista vilpittömyyttä

Lumisen lauantaipäivän lopputuloksena minulla on pellillinen yhteiskuntakriittisiä piparkakku -ukkoja ja akkoja. Ne ei suostu mihinkään. Ne on ja möllöttää ja maistuu hyvältä. Puolet taikinasta on taipuneen vatsassa, ukot ja akat ovat raakana parempia. Kuitenkin paistoin sen toisen puolikkaan, taas, vaikka joka kerta vannon, etten enää taivu pilaamaan nannataikinaa. Kompromisseja, kompromisseja, hiljaista periksiantoa piparkakku-ukko kerrallaan kunnes tyydyn maistamaan ainoastaan viimeisen nokareen taikinasta raakana, paistamaan jokikisen muotoillun ja lopuksi koristelemaan siististi ranskalaisilla pastilleilla. 

Toisaalta piparkakku-ukot säilyvät vihaisina pidempään, jos ne paistaa. Pitkäjänteisyys on vallankumouksen A. Radikaalius O.

(A: paista, O: suoraan suuhun.)

Lauantaihin on mahtunut myös lyhtytehdas. Pitkään liian suurelta tuntuvassa asunnossa on ollut pimeä nurkka, josta tuli vahingossa muumijuhlanurkkaus. Siihen tarvittiin rautalankaa (ankkurinvarsi kelpaa oikein hyvin), lasipurkkeja, läpikuultavaa paperia ja vaikka vanha rihkamakoru, liimalakkaa ja luonteenlujuutta. 

Tästä blogista on tulossa sellainen hyvän mielen - tällaista olen neulonut - teinpä soppaa - maalasinpa seinän - blogi. Hyvä vaan, jos ainaisen eksistenssikriisin ja umpikujarunoilun aika on ohi.

Se on vaan hankalaa, pysyä itsessään, säilyttää utopiansa, vaikka tietää tarkalleen, että juuri sitä kyyninen maailma kaipaa. Näpäytyksiä naiiveilta, sarkasmin selättävää vilpittömyyttä.

Haleja ja valoa.

odottakaa vain, kun saan sen kameran. 

Maapallo tuntuu olevan hädissään pyörivä hyrrä. Siinä kyydissä pyörivät pienet pyöreät päät, joiden hätääntyneisyys kiihtyy kiihtyy kiihtyy kohti maailmanloppua. Kun hätääntyy, ei näe eikä kuule. Aistit samenevat, hätä tukkii niiden tien ja tien lohdullisilta ajatuksilta, kaikenlaisia hätiä siirtää tuonnemmaksi kunnes ne kasaantuvat uudeksi alkuräjähdykseksi; kaikki pamahtaa sirpaleiksi ja vasta silloin ymmärtää juosta meren rantaan toteamaan, että se sama vesi velloo siellä edelleen. 

Eivät hetket hulluuksia vaadi, vaan se pyörivä pää, ja se on pysäytettävä itse. Kun sen saa aloilleen, huomaa, ettei mitään muuta hätää oikeastaan ole kuin päässä pyörivät sirpaleet jotka on saatava järjestykseen. Huomaa, ettei maapallo ole hädissään pyörivä hyrrä vaan lumpeenkukka joka pyörii ikuisessa, äärettömässä avaruusmetsässä pienessä lammessa omaa autuasta tanssiaan tietämättömänä muista metsän asukeista. Ei sen tarvitse tietää mitään erityistä, se on osa avaruusmetsän kokonaisuutta ja se riittää sille kukalle.

Ihmisen osa tässä kokonaisuudessa on yhtä olematon. Kunpa sen voisi muistaa silloinkin, kun sirpaleet raapivat vereslihaista mieltä. Kunpa Helsinki ymmärtäisi tulla metsälammeksi. Kunpa itse osaisin vaientaa mielisairaan pyörteen, tulla hiljaiseksi lumpeenkukaksi, lakata pelkäämästä olemassaoloni riittävyyden puolesta. Tanssia metsälammessa kalojen kanssa, olla osa ääretöntä kokonaisuutta.

Vaikka aika on sirpaleisia hetkiä ja ne hetket tuntuvat vaativan ihmiseltä hulluuksia, vesi on meressä sama eikä vaadi ihmiseltä mitään.

Nyt kun tiedän, mistä täältä pääsee ulos, ei oikein ole mitään sanottavaa mistään. Nykyään Vaasankadulla istuskellaan vaan, lattialla selät vastakkain, lauletaan Johnnysta ja kuulaista kulkijaintaivaista. Niksi on siinä, että lakkaa etsimästä uloskäyntiä ja astuu sisälle huoneisiin joissa kynttilänvalo tuoksuu kardemummalta ja joulu on kuukausia etuajassa. Sitten ei enää tarvitse sanoa niin montaa asiaa. Sanomista on maailmassa niin paljon.

Tänä aamuna sataa raskasta vettä.

On huutava vääryys omaa ihmisyyttään kohtaan tahtoa aina pois sieltä missä on. Työpaikalla, metrossa, alepassa, luentosalissa. Levottomat sormet rummuttamassa pöytälevyyn kärsimätöntä rytmiä, jalat nakuttavat sormille bassoa ja huokailu, niin, se huokailu niissä paikoissa joissa ei tahdo olla, kiihtyy huohotukseksi. Vai onko huutava vääryys olla sellaisissa paikoissa; ihan sama.

Monikohan meistä seitsemästä miljardista toivoisi olevansa jossakin muualla kuin on? Tulisivatko he onnellisiksi, jos nousisivat ja lähtisivät? Jos he pudottaisivatkin kaiken käsistään ja juoksisivat minne tahtoisivat, menisikö kaikki raiteiltaan?

Maailmallinen muumimörköjä katselemassa suuren, iloisen talon kuistilla palavia lyhtyjä kaihoisasti. Voisiko ne sulattaa?

Tänä aamuna sataa raskasta vettä

Loruilija harvoin saa yhtäkään ajatusta valmiiksi. Vaikka hän loruttelisi tarkoin ansaanajettuja, suuriakin mietteitä, jää loppuratkaisu kuulematta; se uppoaa loruilijan kaikenkattavuuteen. Kaikenkattavuus taas on se, mikä erottaa loruilijan nerosta. Nero on saavuttanut lopputulemansa ja pitää sitä oikeana, luja usko vakuuttaa kuulijatkin uskomaan. Loruilija tarkastelee asioiden eri puolia, puntaroi ja pohtii tietoisena siitä, ettei totuutta ole ja höpisee ehkä juuri siksi, osoittaakseen sen.

Todistelua se on, loruilu. Itselle tai maailmalle. Välttämätöntä se on silloin, jos tosissaan loruilee oman elämänsä narratiivia, yrittää hahmottaa dramaturgiaansa itse puhumalla sitä halki, asetella motiivit lokeroihinsa sitä mukaa, kun ne konkretisoituvat maailmassa käsitteinä. Silloin se ei ole turhaa. Useammin loru pyrkii todistamaan pystyvyytensä. Tuo idolinsa julki tullakseen joksikin.

Ja täällä minä ratkiriemukkaan blogini sivuilla höpöttelen aikani kuluksi totuuksia, jotka ovat itsestäänselvyyksiä ja tulevat mieleen sitä mukaa kun kirjoitan. Blogistin ei tarvitse kantaa taiteilijan vastuuta, blogi saa olla jorinaa, vaikka eräs kuoma juuri blogissaan julisti, että blogissa tulisi julkaista vain sellaisia asioita, jotka haluaa julkaista. Kai minä sitten haluan julkaista näitä asioita. Tämänkin asian siksi, että älkää, hyvät ihmiset, tuhlatko aikaanne puhumiseen. Menkää, tehkää ja täyttäkää maa vaikka vaahteranlehtikollaaseilla tai hyppynaruilla.

Mutta kuitenkin kun on aikeissa julkaista jotain, millä olisi merkitys, tehdä julkisesti jotain itselle tärkeää, tarkoin vaalittua, menee helposti lukkoon ja alkaa miettiä, luottaako sitä sanoihinsa. Siinä on se nerouden kynnys, se luottamus. Eihän tämä nyt ole tärkeää ja juuri siksi, koska se on, sen kätkee ja julkaisee blogissaan suurten asioiden sijaan pannukakkureseptejä. Oikea viesti olisi liian lähellä sydäntä, räjähtäisi mukana jos joku totuudesta julmistunut heittäisi pommin. 

Ihmisen on vaikea luottaa mihinkään, mikä on lähtöisin itsestä, minusta. Kenelle antaa luvan määritellä itsensä, kenelle antaa luvan arvottaa sen, mihin minusta on, mitä minä saan aikaan, mitä minussa on? Miten paljon on mennyt kesken silkan itseluottamuksen puutteen takia? 

Olen aikeissa painaa "tallenna nyt" "julkaise nyt":n sijaan. Piilotan tämän lorun ehkä tuonnempana, mutta nyt se ansaitsee tulla nähdyksi oli siinä asia tai ei.  

selvitys

Teidän on varmaan syytä tietää, että:

ihmiset on tehty hyvästä unihiekasta ja painajaishiekasta. Ihmisten sydämistä ja rakkaudesta. Jostain makeasta myös, kanelista ja sokerista, pakko siinä lorussa on olla perää kun se on niin vanha. Enkelit asuvat ihmisten sisällä. Siksi niitä ei näe. (Kysymys, jonka ekaluokkalainen Iiris kysyisi papilta jos saisi kysyä mitä tahansa.) Enkeli rakentaa ihmisen, laittaa sydämen kohdalleen ja rakkauden paikalleen ja kun Nukku-Matti heittää unihiekkaa, enkelit on silmien takana valmiina ottamaan sen vastaan ja sitten levittävät sen yltympäriinsä. Sellaisista asioista ihminen koostuu.

-Taiteilija A. Kallio, 6 vuotta

Aurora tiesi kertoa myös että minua pussaa vain sammakot. (Mikä on kuulemma tietenkin melko luonnollista, vietänhän elämääni enemmän metsissä kuin palatseissa.) Se, muuttuvatko ne prinsseiksi, riippuu ainoastaan siitä, onko joku noita sattunut kiroamaan ne sammakoiksi vai onko se vaan syntynyt sellaiseksi. Minä luulen, että harvemminpa noidat ketään todella kiroavat, kunhan uhkailevat. Vähän niin kuin opettajatkin. Muuta en sitten enää uskallakaan keskenäni luulla.

Olemassaolon tarkoitusta en tiedä, mutta tänään olen tullut siihen tulokseen että elämän tarkoitus on luoda ympärilleen oikeat olosuhteet. Etsiä oikeanlaisia ystäviä, ei peilikuvia vaan sellaisia, joiden kanssa puhuu yhteistä kieltä. Opetella puhumaan niitä kieliä, joita luulee oikeanlaisten puhuvan.

On uskallettava lausua unelmansa ääneen.

Minä haluan pakata kitaran laukkuun ja karata kanssasi. Pukeutua liian suuriin villapaitoihin ja saappaisiin, unohtaa säännöt. Antautua musiikille, täydelliselle ymmärtämättömyydelle, olla sen kuuliainen oppipoika ja nöyrin palvelija.
Asua keskellä metsää pienessä mökissä, hakata halkoja kamiinaan, keittää mustikkakeittoa päivä päivän perään ja soittaa. Lähteä matkalle aina kun tuntuu siltä, ajaa maailman halki ja laulaa ihmisille siitä, miten tärkeää on hengittää.

Ääneensanominen tekee unelmista todellisia, maalatusta taivaanrannasta osan sinua. Unelmasta tulee sateenkaaren pää, päämäärä, punainen rasti kartalla. Sen jälkeen on vain osattava suunnistaa. Jaksettava rämpiä ja raivata esteitä tieltään.

Pahinta, mitä voi sattua, olisi se, etteivät ne toteudukaan. Sitä taas ei tiedä, ennen kuin tajuaa kuolevansa. (Eikä silloinkaan oikeastaan tiedä.)

Myönnytyksiä

Taidan sittenkin tahtoa omistaa joitakin asioita.

Polkupyörä

Päästä nopeasti kaupungin toiselle laidalle, tuntea kuljettu matka. Metrossa sitä ei tunne, ei tiedä, miten pitkällä on. Tai sitten luulee olevansa kauempana kuin onkaan. Polkupyörällä pääsee rajan yli, vaikka meren yli, jos tahtoo. Metro kääntyy Helsingin laidalla, tuo minut aina takaisin. Tuo pyöräkin, jos pyydän. Kaipaan silti avaruudentuntua, haluan viilettää vapaana.

Imuri

Leivänmuruja, omenansiemeniä, lankahöytyvää. Tammenterhoja, pikkukiviä, kuollutta ihoa. Sokeritoukkia ja maalinrippeitä vanhoista tuoleista. Riisiä pallotehtaan jäljiltä ja sukkahousuriekaleita. Jään kiinni kaikesta. Eikä tällaisesta erota, onko joukossa luteita. Lattialankkujen väliin ei pääse harjalla. Mikä autuus nostaa kaikki lattialta ja hurrata sukanpohjiin tarttuvat asiat pussiin piiloon.

Kamera

Syy pyöräillä kauas. Syy olla siellä missä on, korvaamaton tarkoitus. Olisi niin paljon säilöttävää. Unohdan niin helposti. Tahtoisin myös jakaa hetkiä, ehkä täälläkin. Haluan tallentaa asioita, jotka ovat liian kauniita kirjoitettaviksi. Sanat pilaavat monta näkymää.

Kirjahylly

Ei muuten, mutta pinot kaatuvat seitsemästi päivässä ja olen jo viikon jälkeen kyllästynyt kasaamaan niitä uudestaan. Levypinot ovat vielä ärsyttävämpiä, kannet pirstoutuvat eivätkä mene enää kunnolla kiinni ja pinon tasapaino horjuu entistä enemmän. Pinojen takaa on hankala imuroida ja niitä on hankala siirtää kun imuroi. Sitten kun on imuri. Seinällä on tyhjää, korkea kirjahylly täyttäisi seinän. Ei ehkä kaikuisi.

Takki

Ehkä violetti R-Collectionin anorakkitakki. Tai sitten vain uusi maihari. Mistä niitä saa, muualta kuin vaatekaupasta? En millään haluaisi. Tuuli tulee jo villapaitojen läpi vaikka niitä olisi miten monta päällekkäin. Helsingissä tuulee enemmän kuin missään muualla tähän mennessä.

Onni

Se palannee itsestään, hiljalleen, tahtotilojen myötä.

On myös ihmisiä, joiden tarkoitusta ei tiedä, 
mutta kai niilläkin joku tarkoitus on. 
Monet ihmiset kuolevat nuorina ja niiden työ 
jää kesken. Kaikkeen täytyy tottua. Elämä on 
arvoitus, jota on mahdoton ymmärtää.
                                                     Vappu Salivuori

Kuten sanottua, tämän blogin piti saada olla olemassa sillä ehdolla, että sen sivuilla etsittäisiin käypiä tarkoitusvaihtoehtoja tälle olemiselle. Hävettää vähän, etten ole etsinyt. Ollut vain. Siksi en ole kirjoittanut. Pitää opetella kirjoittamaan jotain muuta. Ehkä olen kelkkani kanssa vielä hieman epävarma, mutta siitä olen varma, että se on kääntynyt ladultaan ihan tarkoituksella. 

On myös ihmisiä, joiden tarkoitusta ei tiedä. Tämän keskiviikon tarkoitus on Marginaaliklubi & Runon & musiikin ilta. Tarkoitushakuisuus tarjotkoon onnellisuudelle istumapaikan.

dominolaituri Kallioon

Minusta paras dominonappula on se, jossa toisessa päässä on kuutonen, toisessa tyhjä. Tyhjä sopii mihin vain, se on siitä hyvä. Kuutonen tietty siksi, että se on suurin. Vaikka ei niillä numeroilla ole väliä, yleensä tahtoo leikkiä niillä yksin, asetella jonoon, huojuvaan ketjuun, varovasti.

Syksy on tullut takaisin, mereltä kävi kylmä viima kun juoksin satamaan. Laitureihin vangitut veneet narisevat levottomina. Taloissa ikkunat ylettyvät maasta kattoon, koko portaiden pituudelta. Mies kauluspaitamaisessa pyjamassa laskeutuu alakertaan hopeatarjotin sylissä. Teräksisen jääkaapin ovessa viisi vihreää post-it -lappusta kuin valtaistuimella.

Usein on hankala saada ensimmäistä nappulaa pysymään pystyssä. Sen jälkeen ketjusta rakentaa vaivatta pitkänkin ennen kuin se kaatuu, kauniisti ja sulavasti kuin kissapeto tai mato.
Sitten viimein juoksen pitkän laiturin päähän, haen keuhkoille rytmiä. Hyvä hengitysrytmi on kuin hyvä talo. Turvallinen, lämmittävä, tasainen toisto uurtaa juurille uomat, saavat työntyä syvälle routaiseen maahan. 

Viimeiset evakkohetket ovat syksylle sopivia, sitä arkisen kaihoisaa mutta samalla toiveikasta. Voisi istahtaa pehmeälle matolle ja lakata laskemasta tunteja. Ottaa esille tutun puisen rasian, liu'uttaa rahisevan kannen auki.

On niin vähän sanottavaa. Ei oikeastaan mitään.

Aurinko paistaa, kuulas kevätaamu. Juon kahvia keltaisesta Pikku Myy-kupista, lueskelen Helsingin Sanomia, kohta on kiire töihin. Kierrän hiussuortuvia kiharalle yksi kerrallaan, huokaisen helpotuksesta; onneksi minun ei tarvitse tehdä mitään jätevesiuudistuksen eteen. En aio keskittyä mihinkään, ainakaan vuorokauteen.

Ei ole mitään sanottavaa. Tämä merkintä on turha. Teen sen vain, koska muuten kuvittelen myöhemmin, että tauko blogissa on johtunut kiireestä tai laiskuudesta. Syksy on uneliasta seilaamista tyyny- ja peittomerissä, jatkuvaa nukahtamaisillaan olemista lukemattomien tarinoiden kolhiessa kylkiä ja jalkoja mustelmille.

Vaikka kodittomuus on hyvä runoudenlähde, romanttista irrallisuutta, ovat kauniit sanat kaukana käytännöstä.

Ihminen on simpukka.

Lähteminen ennen kuin kukaan on herännyt, viesti keittiön pöydällä, ulko-oven narahdus, viinipullo puolillaan pelkääjän paikalla.

"Ihminen pyrkii välttämään kognitiivista dissonanssia, tiedollista epäjohdonmukaisuutta. ... Ihmistä tulee tarkastella perustelijana; ihmisellä on tarve löytää kognitiivinen perustelu kaikelle, mitä hän on tehnyt, olipa teko perusteltavissa järkiperäisesti tai ei. Ihminen on järkeistävä, ei välttämättä järkevä olento."

(K. Helkama, R. Myllyniemi & K. Liebkind: Johdatus sosiaalipsykologiaan)

Elämä on yhtä metrolla menemistä.

Metrolla harvemmin palaa.

Kadulla menemistä ei voi kutsua menemiseksi ollenkaan; se on maleksimista mistä minnekin.
Metro on menemistä, katu maleksimista varten.

Se, joka ei koskaan käänny kadunkulmasta vain siksi että katu vaikuttaa mukavalta,

ei tiedä elämästä mitään.

Meneminen on oranssia, postissa ja metroissa.
Oranssi särkee silmiä, tulee mentyä perille nopeammin.

Punainen taas on paluun väri,
taajamajuna Poriin,
lohdullinen lemmikkieläinvaunu.

..

Eilen uskaltauduin yliopiston opiskelijakirjastoon. Vaikka olin pettynyt mataliin, kaikumattomiin huoneisiin, lainasin artikkelikokoelman identiteeteistä. Esplanadilla vielä ymmärsin siitä jotain, vihreähaalariset foliohattuiset miehet tanssivat letkajenkkaa. Yöllä metrossa en ymmärtänyt enää sanaakaan. Diskursiot olivat aivan liian postmoderneja, eivätkä lauserakenteet tarjonneet ymmärtämisen potentiaa. Olin pelännyt turhaan.

Tänään ajoin neljäsataaviisikymmentäkolmosella melkein Martinlaaksoon asti. Hyppäsin moottoritien penkereelle, kun havahduin siihen ettei siinä ollut mitään järkeä. Sinne oli aivan liian pitkä matka. Ja mikä se sellainenkin bussilinja on, neljässadasviideskymmeneskolmas. Onneksi sisäisen liikenteen kortilla ei pääse kauas. Ei pääse pois. Onneksi ja onneksi.

Vain helsinkiläinen istuu tunnin bussissa päästäkseen koppiin. Alitin tien ja käännyin takaisin.

Mistä tietää, että on herätessään sama joka meni nukkumaan? Kun nukkuu sikeästi, niin että yö on vain alkanut ja päättynyt eikä tiedä mitään siitä, mitä siinä välissä on ollut, niin. Siinä on voinut tapahtua mitä tahansa.

Ole minulle Jeesus,
muuta en pyydä.

Eilen kudoin sukkaa Bellyssä. Espressokaakao maksoi neljä euroa, käytin enemmän rahaa kuin koko viikon aikana yhteensä. Punavuori on kuulemma trendikäs, kaikki Helsingin hipsterit muuttaa nykyään sinne eikä Kallioon, sanoi setäni. Sitten ne käyvät Bellyssä. Arveluttaa, ellei muu, niin vihreäraidalliset tapetit. Ja se, että aloin vahingossa opiskella sosiaalipsykologiaa. Vaan ei stressiä, tapetin saa piiloon, seinälle voi pingottaa lakanan. Tai sitten leikkiä keski-ikäistyvää. Tai katsoa välillä valkoisia raitoja, välillä vihreitä. Ikkunat on pestävä, ja hankittava kauniit verhot. Vastapäinen talo ei ole kaunis. Kylpyhuone toistaa samaa vihervalkoista, ajatelkaa, kylpyhuone! Ei siis huolta, aina voi mennä vaahtokylpyyn. Seilata vastatuuleen vihervalkoisessa kylpyammeessa kumiankkojen kanssa.

Rikhardinkadun kirjastoon kävelee kolmetoista minuuttia. Unioninkadulle kannattaa mennä kolmosella. Työmatka kestää puoli tuntia. Se on ikävin, miksi metrossa on niin oranssia?

Jumala viskelee vasemmalla kädellä, taivaasta sataa opintopisteitä ja muita suurpiirteisiä syysasioita. Kaihoakin, mutta tänä syksynä kovin arkista. Ei kynttilöitä eikä haaveilua, teetäkin vain pysyäkseen hereillä. Pitkäjänteistä ja ahkeraa työskentelyä, suurin piirtein vasemmalla kädellä.

Mieron tiellä

Vietin eilisillan Eiralaisessa rappukäytävässä. Aina, kun hissi kolahti liikkeelle ja näimme valopallukoista, että se tilattiin alimpaan kerrokseen, nousimme vastaanottokomiteaksi, puristin vuokrasopimuksen irtisanomispaperia juhlallisesti etusormen ja peukalon väliin. Meistä tuntui vähän siltä, kuin odottaisimme Godot'a, vaikka siellä ei ollut edes puuta ja vaikka odotimme kylmäkiskoista, kalastajahattuun pukeutunutta asuntosijoittajaa. Siellä oli vähän kuin Euran uimahallissa tai siinä vanhassa televisiosarjassa, jossa joku silmäätekevä kävi aina saunomassa. Hyvät ja pahat herrat, vai mikä se oli. Ovessa oli tarra varoittamassa elektronisesta murtohälyttimestä. Firman puhelinnumero alkoi yhdeksän nolla. Kalastajahattuinen asuntosijoittaja ei koskaan tullut.

Vänkää, että lähdin Helsinkiin oikeastaan koska satuin saamaan täältä asunnon ja nyt olen koditon helsinkiläinen.

Silloin kun jaksan vaivata päätäni jollain, mietin, mistä tietää että missä kaupunginosassa tai kaupungissa tai maassa kannattaa asua. Onko sillä jotain merkitystä? Kun kylmä, nälkä ja rauhattomuus on loitolla, on kuitenkin vailla rakkautta. Tyytymättömyys pitää elossa, siksi koditon helsinkiläisyys on jotenkin parempi vaihtoehto juuri nyt kuin esimerkiksi tyytyväisyys mummilassa.

Ainakin aina, kun kävelee Tehtaankatua, muistaa että "tuossakin rapussa olen iltapäiväni viettänyt."

Akvaariodiskossa soitettiin eilen Eino Leinon runoja, teatterikoululaiset pistivät tanssiksi. Kaksi punahuulista tyttöä esittäytyivät hymyillen. Minusta siinä oli jotain onnellista, vaikka he myönsivät teeskentelevänsä. Moni kohtasi ja erosi halaten. Teeskentelyä tai ei, minusta he olivat iloisia toisistaan.

evakkoviikko

Kaikki jää kesken, lattiat puolitiehen.

En luultavastikaan olisi yhtä surullinen tai vihainen tai oikeastaan minkään tunteen valtaama, jos olisin vain teettänyt syöpäläispesään kalliin remontin. Rahaa tulee ja menee kuukausittain mutta aikaa vain kuluu. Sata tuntia lattialla ei ole korvattavissa. Istuin siinä ihan ilmaiseksi.

Kun punertava otus tervehti minua sängynlaidalla, en voinut enää väittää että ihottuma johtuu maalisuiroista tai puupölystä. Kas, kun tuntui kuin remontti olisi imenyt minusta viimeisetkin veret. Ja ikään kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että sängyssäni on vietetty satapäisiä syöminkejä ja orgioita ilman lupaa, tahtoo vuokraemäntä nyt savustaa minut ulos lutikoiden sijaan.

En tiedä, aikooko hän vain unohtaa luteet ja vuokrata asunnon eteenpäin jollekin suurpiirteisemmälle punkkaajalle vai uskooko hän todella, että olen saatanasta. Eikä kiinnosta. Yritän taistella tahtoni läpi ja elukat ulos evakosta käsin, vaikken tiedä, voiko koskaan nukahtaa sängyssä, joka kerran on kuhissut kurjalaisia. Tai siis kahdesti. Tervetuloa Helsinkiin, nauroi pesukoneenkorjaaja. Tarjosin kaffetta ja pullon viiniä.

Edellisyön istuin asunnon pölyisellä lattialla juomassa kuohuviiniä ja syömässä paahdettua leipää. Yritimme väijyä luteita, olisimme tehneet niistä selvän. Mutta unohdimme valot päälle, eivätkä ne uskaltaneet näyttäytyä.
Tupakoimme vuorotellen avoimesta ikkunasta, aamu värjäsi taivaan siniseksi ja kaikki oli kuin ranskalaisessa elokuvassa. En raaskinut kertoa, että taustamusiikki oli ranskalaisesta elokuvasta. Pilvet liikkuivat, me emme. Istuimme ja hyvästelimme varmuuden vuoksi ruosteenpunalla asvaltoidun asunnon.

Olen yrittänyt viihdyttää itseäni taiteella ja olla rakentamatta teennäistä toivoa puhtaista lankkulattioista ja lundioista ja teekupillisista henkistä kasvua tukevan kirjallisuuden parissa. Maanantaina Libertessä soi Pertti Kurikan nimipäivät ja Resisposse, ne jätkät tietävät kuinka asiat ovat. Tiistaina Pohjolan Ilmari jakoi tuholaistuskaa kanssani, hän taas tietää miltä tuntuu kun Niitä löytyy maton alta, niitä löytyy kaikkialta, vaatekaapista ja torkkuhuovalta.

Keskiviikkoilta kului Ylioppilasteatterilla, siellä oli mustavalkoisiin pukeutuneita naisia lavalla. Jokaisella oli oma kodinkone. En ymmärtänyt esityksestä juuri mitään muuta kuin pisteen, joka on opeteltava kirjoittamaan ennen mitään muita kirjaimia etteivät sanat karkaile, lauseet valu. (Tämä kerrottiin ensimmäisenä, sen jälkeen puhuttiin paljon kaikenlaista, kertoiltiin tarinoita ja lueskeltiin kadulta löytyneitä kirjeitä ja lopuksi laulettiin laulu.)

Kaikkiaan, sanoja on edelleen aivan saatanasti, keskiviikon jälkeen ehkä vieläkin enemmän enkä minä millään ehdi ymmärtää niistä jokaista enkä pitää niistä enkä ainakaan perustella, miksen pidä joistakin sanakokonaisuuksista. Minkä tähden on välttämätöntä perustella, miksei jokin taide uponnut? Ei kiinnostanut, tuli paha olla ja halusin pois. En jaksanut lukea, tämä Finlandia-palkittu on minusta aivan yhdentekevää kuraa ja sekin esitys uhrasi kolme tuntia kalliista sunnuntai-illastani. Saattaa jopa olla, että joutuu istumaan alas yhdeksitoista tunniksi ruotimaan teatterikäsityksiään jonkun kanssa voidakseen hyväksyä tämän käsitykset. Eikä niitä lopultakaan hyväksy saati ymmärrä. Kuinka tuo saattaa tahtoa sivaltavaa dialogia jossa sanatkin puetaan tummiin kaapuihin ja silintereihin. Hitto, jos joku pitää Rammstainista eikä toinen voi sietää saksan kieltä eikä örinämusiikkia, onko heidän istuttava alas toteamaan, että Musiikkimakusi on kehno. Ja sitten perustella väite. Ei ole.

Viikko tuntui kerrankin huipentuvan perjantaihin, joka oli Taiteiden yö. Espanjalaismies pummasi minulta tupakan Korkeavuorenkadulla. "Yksi tupakka?" hän kysyi, ainoa lause, jonka osaa suomeksi. Hänen alkutalven vierailunsa oli hieman venähtänyt; lentokoneessa hän tajusi unohtaneensa ostaa rauhoittavia ja kun moottori käynnistyi, paniikki alkoi puskea rajusti päälle. Hän oli juossut viime tingassa ulos koneesta, tajunnut että hänellä ei ole lantin lanttia ja päätynyt pudottamaan lunta katoilta. Opetin hänelle, kuinka tupakka pummitaan kohteliaammin. Toki hänellä oli niin ilosta kiitolliset silmät, ettei hän juuri sanoja tarvinnut.

Näin minä taidettakin. Yhteenveto planeettojen välisistä törmäyksistä kasvatti edellisenkin kohtaamisen merkitystä. Kuin planeetat me kuljemme täällä omia ratojamme. Radat saattavat joskus sivuta toisiaan, planeetat kohdata, mutta se on hyvin harvinaista. Perheenjäsenet muuttuvat kaloiksi, yksi kala pakenee kuuhun, avaa television tai golfaa. En ole varma, ymmärsinkö siitäkään esityksestä juuri mitään, mutta kuten mainittua, en ole antanut ymmärtämiselle juurikaan arvoa viime aikoina. Tärkeintä on tunne, se painuu syvemmälle kuin tajuaminen. Vaikka avaruudessa liidetään radoilla ruodussa, voi maan kamaralla taistella rataliikennettä vastaan. Hyppelehtiä ojissa, kiipeillä puissa.

Paitsi Pikku Huopalahdessa. Olin siellä eilen katsomassa, ovatko talot kuin keksipaketteja. (Ehkä vähän, ainakin enemmän keksipaketteja kuin makaronipusseja, mutta olimme silti hieman pettyneitä.) Pikku Huopalahden asvaltoidut puistotiet, symmetriset, muotoonleikatut puut sekä taide kammatulla nurmikolla puhdistavat kaiken illuusion siitä, että olisi jotenkin seikkailulla. Ne tiet on siinä sitä varten, että voisit rentoutua lauantai-iltakävelyllä, lähellä luontoa, turvassa karhuilta. Yhdellä polulla on haettu välimerellistä eksotiikkaa. Mäennyppylällä polulle kaartuvia oksia on väistettävä kumartamalla. Kaikkea valvoo Hauskan talon vahtimestari kaiken ylle työntyvistä piikeistä, makoilee vatsallaan, nojaa leukaa käsiinsä ja on iloissaan. Valtakunnassa kaikki hyvin, hän tokaisee joka ilta.

Pikku Huopalahdessa on kielletty moni asia. Esimerkiksi jätteiden kaataminen muualle kuin sille tarkoitettuun paikkaan. Koskaan aiemmin en ole nähnyt kauniisti kivetyllä, lakaistulla kadulla roskavuorta, luulin sitä taiteeksi.

Olin unohtaa, että eräänä yönä eräs jylhäpiirteinen runoilijanainen, A. Erämaja, räppäsi Kuuluuko tämä teille? -kokoelmansa runoja. Olin vaikuttunut, varsinkin siitä, kuinka hieman turhan suuri nainen huojui kiilakoroissaan. Ja siitä, että punapipoinen mies istui runokauppansa takana kuin vahanukke tai kuollut. Mietin, miettikö hän näyttävänsä tyhmältä siinä.

Kadulla jo kaduin mietettä ja yritin muistaa, miten kävellä. Suoristin selkää ja yritin tähdätä askeleen kiveen enkä aina siihen koloon, johon korko uppoaa ja sitten kaatuu, miten noloa. On epäreilua, jos toiset saavat nauraa ilmaiseksi. Punapipoinen on takuulla samaa mieltä. Sama vaikka nauraisivat runoilleni, niistä ovat kuitenkin maksaneet. Hän itse on siinä, ihan ilmaiseksi.

näihin yritän olla suhtautumatta lakonisesti:

itseeni
lattiaan
tähän blogiin
elämään noin ylipäätään
hunajameloneihin
kaneliin
spotify-avaruuteen.

näihin suhtautumista yritän välttää kokonaan:

dramaturgian rakentaminen
näennäisten merkitysten luominen (lattia.)
rakastuminen
itä-helsinki

tulos on heikko.

lattianhiomista voi kuitenkin verrata mihin tahansa.

lattialta nousee ainoastaan kirjoittamaan rakkauslaulun hunajamelonista.

aivot on hiekkapaperia.

ololo

eräs ystävä muisti minua tällä. tai muistutti. minua tai itseään, kuinka tahansa.

Ajasta voimme sanoa: ajatella.

Antaa ajan kulua. kulutella.

Tuossakin, pienellä parvekkeella istuu tuolilla usein joku
kerta toisensa jälkeen polttaen tupakkaa, juoden kahvia,
yrittäen muistaa, mitä hänen oikeastaan pitikään tehdä täällä.
sillä on aamu. On vasta aamu.

Olli-Pekka Tennilä

remonttirunoutta

onko todella kulunut jo yli viikko siitä, kun viimeksi peilasin ja laitoin ripsiväriä ja livuin jonon ohi tavastialle katsomaan pariisin kevättä? yli viikko siitä, kun heiteltiin palloja metrossa ja kaksi kummallista lyöttäytyi seuraan, pyysi pussikeittoa ja seurasi kotiin? yli viikko siitä, kun noudettiin zubrowkat ja rommit yläkerrasta ja kirmattiin merenrantaan syömään jäätelöä ja puhumaan uskosta, toivosta ja jumaluuksista? yli viikko siitä, kun aamuyön kuulas aurinko hiosti meitä jotka maalasimme kiireellä toista kerrosta seiniin ennen nukkumaanmenoa?

sen jälkeen olen saanut vakituisen työpaikan paikasta, jonne en uskonut palaavani. uskomatonta olla se, joka kieltää ja käskee ja komentaa ja auttaa ja ärsyttää.

sen jälkeen olen tullut itsenäiseksi, onnelliseksi kuumailmapuhaltimen omistajaksi. ostin minä lampunkin. remontti on sekä kaupallistanut minut että tehnyt minusta vähän epärehellisen.

koskaan ei saa kasvaa aikuiseksi. isoksi saa tulla, muttei aikuiseksi.

olen viettänyt läheisen ystäväni malttamattomuuden kanssa aivan liian monta aivan liian lyhyttä aamu- keski- ja iltapäivää sekä joitain iltoja ja öitä. kattanut sillekin kahvin, no! mikset hörpi? yhdessä me raavimme itseämme esiin ruosteenpunaisen maalin alta; enimmäkseen kuitenkin minua, vähän lahoa lankkulattiaa.

eilenaamulla helsingissä satoi kaatamalla. heräsin ukkosen jyrähdykseen, vastakkaisessa talossa pieni poika kömpi sängystä ikkunaan keltaisessa yöpaidassa.

muistan pyhittää lepopäivän

kuusi päivää hän loi ja seitsemäntenä parantelee verisiä käsiään.

seinät valkeni ja lattiamaalin alta paljastui niin kaunis lankku ettei sitä voi piilottaa. kaksi päivää ja yhdeksän lankkua viidestäkymmenestä on raavittu esiin, vaikka muutankin mieleni joka viides minuutti. viikon remontti muuttui yllättäen kuukausien projektiksi. hulluttelet, sanovat toiset, mutta minä pelastan tämän lattian.

lattialla nysvääminen hoivaa matkanneen mieltä; se ei käy liian helposti, pitää olla tarkkana, muttei ole liian konstikastakaan. oman käden jälki tekee lattiasta oman, se on tehtävä kauniiksi rakkaudella. lattia antaa kaiken takaisin kantamalla pimeästä syksystä raskaat askeleet yhtä suurella rakkaudella, vastalahjana.

ovi käy, ihmiset tulevat ja tuovat herkkuja ja menevät taas, välillä joku ottaa hiekkapaperin ja istuu viereeni silittämään kaltoinkohdeltua puuta. minä olen puhaltanut itseni läikikkääksi kuusisataa-asteisella ilmalla, sormet ovat tikuista karheat.

huominen on se seitsemäs, olen siivonnut remonttikaaoksen sitä varten. huomenna syön lämmintä ruokaa, ehkä ne kanttarellit jotka vaari keräsi torstaiaamuna tehdessäni lähtöä helsinkiin. huomenna hengitän merituulta ja kylven kunnolla. huomenna muistan pyhittää lepopäivän.

olinkin kaivannut maniaa.

pahantekeväisyysjärjestön ensimmäinen isku on alkanut. "kunnostetaan asunto vasten sen omistajan tahtoa."

ensimmäiset vuodat tasoituspaperia on liimattu viime yönä. en olisi malttanut mennä nukkumaan ollenkaan, mutta jos ei ole mattopuukkoa ja tela on märkä, on oltava kärsivällinen.

toisessa kädessä myrkkypullo, toisessa imuri nukahdin kuitenkin kaiken kaaoksen keskelle ja näin unta puhtaanvalkoisista lattialankuista ja suuresta kirjahyllystä.

"pesulassa, viidestä kymmeneen.
jostain paremmasta salaa unelmoin.
tuijotan pesurummun pyörivää ikkunaa
huuhtelen viikkaan tärkkään ja mankeloin."
eleanoora rosenholm - pesulassa

lakanoita, pyyhkeitä, tyynyjä, nallekarhuja, sammarit ja hupparit. kahden vuorokauden aikana olen katsonut noin neljätoista jaksoa pesuohjelmaa, nyt kaikkialle on ripustettu puhdasta pyykkiä. huuhteluaine tuo kaaoksen keskelle toivoa, turvallisuutta pullosta. ilma on niin trooppinen, ettei se haihdu koskaan.

pesukonemies kompastuu eteisen jätesäkkeihin, niissä on lisää saastaisia vaatteita.

pakastin on täynnä lankaa, niistä en saatana luovu.

helsinki suhtautuu minuun vähintään penseästi. tai sitten se on kohtalo.

joka tapauksessa toukkia on kaikkialla, niitä löytyy maton alta ja villalankojen seasta. maton vein roskiin (olisi pitänyt jättää siihenkin lappu, ettei saa dyykata. sitä raasua, joka sen sieltä vie.) niitä on hellalla, hupparintaskussa ja tyynyllä, kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin. sörkin aamupuurosta vääränvärisiä hiutaleita ja odotan, että kaikki tämä lika muuttuu valkoiseksi.

viimeisen koneellisen jälkeen pyykkikone päästi vedet naapurin makuuhuoneeseen. ei kehnompi tapa tutustua. olivat suopeita.

"mup perääks ei annet" olis pappa sanonu.

reppu selässä on vierähtänyt viikko jos toinen. jokaisesta päivästä on löytynyt seikkailu, kohtalokkaita retkiä mutta lykyksi myös arkipäiväisempiä, punavalkoruudullisia.

ahnehdin niitä. ahnehdin sävelmiä ja sanoja, siirappia letuille ja kosken pauhua. hymyjä, hampaita, viivasuoria suita ja itkunvereviä silmiä.

festareita, esityksiä, viimeisiä.

reppu painaa enemmän kuin mieli. siihen on pakattu hyvässä epäjärjestyksessä sätkätupakat ja rommipullo, (silloin kun roikutaan mastossa biskajanlahdella, seilataan vastatuuleen.) välttämättömimmät opukset (esim. jussi parviaisen hybris sekä siri kolun metsän pimeä) ja kohtuuttomasti suklaata. pitsiä ja parittomia sukkia. punaisia palloja, matkalippuja ja passi (onkohan se voimassa?) ja maihareissa kimalteiset nyörit.

aivan kuin jotakin puuttuisi.

painoin pehmeän turkin ihoa vasten, pieni, karhea kieli nuoli kyyneleitä poskilta. säälin, epäoikeudenmukaisuuden, epätietoisuuden ja itsekkyyden kyyneleitä.
kassaneidiltä sain laskun ja paperin, jossa kerrottiin omistajan päätyneen silppurin eutanasiaan halvaantumisesta johtuneiden kärsimysten tähden. jälkisanoissa ottivat osaa suruun. heiveröiset häkkieläimet saattavat säikähtää sydämensä särki tai potkaista tyhjää ja halvaantua. millä oikeudella, kysyn vaan, millä oikeudella me ihmiset teemme tätä lemmikkieläin-asiaa?

turhanpäiväinen omistaminen, se ei kannata, ei millään. eläminen on pitkälti menettämistä. repun pohjassa on reikä ja metron rullaportaissa taskuvaras, elämät ja esineet lakkaavat olemasta, joutuvat väärille laitureille ja vääriin juniin, hiertävät kanniskelijan hartiat ja sydämen rakoille.

edellispäivänä sain tosin todistaa jotain uskomatonta, kahden satuolennon suurta hetkeä, sitä, jona luvataan olla siinä iänkaikkisesti. kuplivaa rakkautta - he heittelevät palloja vastakkain. välillä mies heittää yhden rouvalle, rouva saa kopin, kiepauttaa ilmassa tanssivien pallojen lomasta miehelle toisen ja se jatkuu ikuisesti. sellaista taikaa saattaa kutsua avioliitoksi.

laulu ei paina, eikä rakkaus.
niitä voi kanniskella, antaa lahjaksi, tarjota aamupalaksi. silloin menetettävänä on vain kasvot, mutta onneksi se on vain sanonta.
naama ei katoa, vaikka laulaisi huononkin laulun. laulukin katoaa vain, jos se on huono. rakkaus taas, no, se ei unohdu.

räpsähtävien ripsien kosketus kämmenselän ohuella iholla.

kaksitoista aikaa

kaksitoistavuotinen tarkoitus on ohi, päässä on valkoinen lakki (jonka punamultasin jo) ja ääretön vapaus. päineen päivineen pudottivat keskelle kaikkialle haarautuvaa risteystä.

kaksitoista kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa kahdeksan tuntia olen lukenut sammakoista ja numeroista ja aasian maista ja nietzschestä, enkä silti oppinut, mikä poluista kannattaa valita. opin vain, että jos on epävarma teon hyvyydestä tai huonoudesta, se tulee jättää tekemättä. kaikki kunnia friedrich-herralle, mutta minusta sääntö on huono. oli ainakin aiemmin. aiemmin valinnat eivät tosin ole olleet oikeita. aamulla on kuitenkin lähdettävä takaisin töölöön, ehkä miettimään, olisiko valinnan voinut jättää tekemättä, eikä olisi koska valitsematta ei pääse eteenpäin. (varoen kyynistymästä voisi ajatella, ettei yksi kehnompi valinta haittaa koska maailmankaikkeuden näkökulmasta asuinpaikkani on melko yhdentekevä.)

(edellisessä tekstissä mainittu lokeroidea on hermeneuttinen kehä, spiraali, jossa lähimpänä totuutta on maatuskatyttö; kuoren sisällä on toinen ja sen sisällä toinen ja vasta se sisin on täynnä. itseään tai elämää, kuinka vaan. tyttöjä on kaksitoista ja yhtä monta kuukautta vie avata ne kaikki.)

kotikylässä piirtelen nurmikolla, harjoittelen ylärekisteriin siirtymistä, yhtenä päivänä teen laulun ja toisena unohdan sen. murustan kuivattuja nokkosia talven varalle ja suljen kuivatut koivunlehdet pussiin teeksi. en muista koko maatuskaa! se voi olla hyvä tai sitten ei, sen nähnee kahdentoista ajan päästä.

aamulla pakkaan kassiin muistoja juhlahumusta - palloja ja gerberoita, äidin leipomia, suolattomia sämpylöitä, litratolkulla viiniä ja yllätysistutukset - ja lähden takaisin helsinkiin.

sateen sattuessa voitte tavata meidät haahuilemassa rikhardinkadun kirjastossa, listaamassa plussia ja miinuksia, kuunnellen säätiedotuksia, puntaroimassa, minkälaisissa kengissä matkaa on hyvä jatkaa.

ja kuka sanoi, etteivät voittajat mukamas usko sattumiin? huomenna saatan ostaa kameran.

tervetuloa seuraamaan saivartelijan matkaa!

ihmisellä on välttämätön tarve tuntea kuuluvansa tarinaan. rakentaa elämänsä dramaturgiaa , ideoida ja suunnitella ja saada juoni toimimaan. olla oman elämänsä päähenkilö. (saapastella leveää markkinatietä väistellen vastaantulijoita, hartialinja ja mieli avoinna napit korvilla, musiikkivideon viileänä sankarina.)

lokeroasumista ja roolilokerointia. maailman sisällä on eurooppa, euroopan sisällä suomi ja suomen sisällä piskuinen helsinkilokero. helsinkilokerossa on monta vielä pienempää lokeroa, joista yksi on töölö, ja töölössä on lokero 37 a 22. maatuskatarina! tämä on todellinen tarina, ja vaatii siis mielikuvitusta ja ahkeruutta rakentaa kiinnostavampi, sillä vaikka maatuskat ovat koristeina hauskinta ja laatikot ja lokerot ideoina käytännöllisyyden kukkulalla, eivät ne riitä elämän dramaturgian ainesosiksi. 

minulla ei ole siis aavistustakaan, mitä täällä teen. 

eilen vein silppurin ensimmäistä kertaa puistoon. kiasman taakse, jonkun rakennustyömaan äärelle. (en valinnut paikkaa itse.) ympärillä hortoili jurrisia punkkareita ja jurrisia kirjailijatätejä. silppuri hurmasi puistokansaa ja puputti saastunutta apilaa. minä sain muutaman uuden kaverin ja join oluen. aurinko paistoi ja tulin toiveikkaaksi.

sillä kesällä ei kuulu tietää, mitä tekee. jokin saattaa hedelmöittyä silloin, mutta syksy on syntymisen aikaa. keväisin kuollaan ja syksyllä synnytään. kesä on kiirastuli, joka määrää, mihin hahmoon syksyllä taas syntyy. kesällä istutaan puistossa ja opetellaan jongleerausta ja seisomaan käsillä. kesällä vietellään valuvia päiviä mummilassa ja sadetta mummilan ullakolla, löydetään vanha kangas ja ommellaan siitä mekko ja pyöräillään kesän ympäri siinä samassa mekossa. 

siskon mielestä on mahtavaa, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä mää täälä teen. en toisaalta tiennyt sielläkään, mistä lähdin. tiedän vain, minne olen menossa. ja sen, että perillä kertoo tarinoita siitä, että olinpa töölössäkin miettimässä että miksi.

siksi avasin tämän blogin. aion ottaa selkävoiton epätietoisuudesta ja selvittää, mitä kaikkea täällä voi olla tekemässä ja kuinka laatikonseiniin saa nakerreltua ihmisen ja jäniksen mentäviä reikiä, mistä täältä pääsee ulos.

jätteiden päivä

Toinen päivä Töölössä ja jo olen todennut kaupunkilaisjärjen olevan kankeampaa kuin taipumattomin Kalannin mies.

Helsingin kierrätyskeskus ei huolinut sohvaa, jonka asunnon edellinen haltija jätti kontolleni. Eivät huolineet myöskään käypää ruokapöytää eivätkä televisiota. Kävivät ovella kääntymässä, haukkuivat rumiksi huonekalut ja pyörsivät pois. Eikä auttanut huudella apua, että jos roskikseen miehet olisivat auttaneet kantamaan, ehei, ei kuulu toimenkuvaan. Tuossa on numeroita, kysele niistä.

Jäin siis jätteideni keskelle soittelemaan Pelastusarmeijoita ja Fidoja läpi. Kukaan ei huolinut. Lopulta soitin Nouto-Sortille, josko kalusteet kelpaisivat edes kaatopaikalle. Kelpaavat toki, kuudestakymmenestä eurosta noutavat kalusteet keskiviikkona (vain ja ainoastaan keskiviikkona) joskus kymmenen ja neljän välillä.

Taloyhtiöiden roskikset täyttyvät käyttökelpoisesta tavarasta samalla, kun joku rahaton toisaalla haaveilee sohvasta. Vihainen isännöitsijä valittaa köyhälle poisheittäjälle, ettei tavara kuulu roskikseen vaan kaatopaikalle ja kun dyykkari löytää aarteen, pohditaan, tulisiko hippiä syyttää varkaudesta.

Myöhemmin päivällä joku heppu kaivoi sisäpihan roskista. Muutossa luopumastani roinasta täyttyneen jätesäkin sisältö oli purettu asvaltille. Heppu istahti lueskelemaan yläasteaikaista päiväkirjaani, ei kelpuuttanut kyniä (hyvä, niissä ei ollut enää mustetta) mutta pysähtyi vihaisen maalauksen kohdalla, hiveli sen rosoista, vihreää pintaa, seurasi sormenpäällä kirkuvanpinkkejä pyörteitä. Olin miettinyt pitkään, säästänkö sen.

Heppu katseli kuvaa tovin myhäillen ja kätki sen laukkuunsa. Olisi pitänyt huutaa perään ja kysyä, josko olisi ollut vailla sohvaa.