Vietin eilisillan Eiralaisessa rappukäytävässä. Aina, kun hissi kolahti liikkeelle ja näimme valopallukoista, että se tilattiin alimpaan kerrokseen, nousimme vastaanottokomiteaksi, puristin vuokrasopimuksen irtisanomispaperia juhlallisesti etusormen ja peukalon väliin. Meistä tuntui vähän siltä, kuin odottaisimme Godot'a, vaikka siellä ei ollut edes puuta ja vaikka odotimme kylmäkiskoista, kalastajahattuun pukeutunutta asuntosijoittajaa. Siellä oli vähän kuin Euran uimahallissa tai siinä vanhassa televisiosarjassa, jossa joku silmäätekevä kävi aina saunomassa. Hyvät ja pahat herrat, vai mikä se oli. Ovessa oli tarra varoittamassa elektronisesta murtohälyttimestä. Firman puhelinnumero alkoi yhdeksän nolla. Kalastajahattuinen asuntosijoittaja ei koskaan tullut.
Vänkää, että lähdin Helsinkiin oikeastaan koska satuin saamaan täältä asunnon ja nyt olen koditon helsinkiläinen.
Silloin kun jaksan vaivata päätäni jollain, mietin, mistä tietää että missä kaupunginosassa tai kaupungissa tai maassa kannattaa asua. Onko sillä jotain merkitystä? Kun kylmä, nälkä ja rauhattomuus on loitolla, on kuitenkin vailla rakkautta. Tyytymättömyys pitää elossa, siksi koditon helsinkiläisyys on jotenkin parempi vaihtoehto juuri nyt kuin esimerkiksi tyytyväisyys mummilassa.
Ainakin aina, kun kävelee Tehtaankatua, muistaa että "tuossakin rapussa olen iltapäiväni viettänyt."
Akvaariodiskossa soitettiin eilen Eino Leinon runoja, teatterikoululaiset pistivät tanssiksi. Kaksi punahuulista tyttöä esittäytyivät hymyillen. Minusta siinä oli jotain onnellista, vaikka he myönsivät teeskentelevänsä. Moni kohtasi ja erosi halaten. Teeskentelyä tai ei, minusta he olivat iloisia toisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti