maanantaihaamuja

Suuri Suunnitelma:
saada aikaan Jotain Merkittävää
olla Radikaali.

Nojaan kellertävänharmaaseen betoniseinään
poltan sätkää, mietin mitä helvettiä mä täällä teen.
Viihdynkö ihan todella tässä kaljussa kaupungissa,
tällä synkeällä sisäpihalla,
näillä liian pitkillä liian leveillä kaduilla
liian korkeiden talojen väleissä ja sisuksissa?
Enkö siemailisi mieluummin muutaman bahtin mojitoja Koh Taolla
kelluskellen jollain valtavalla uimarenkaalla,
tanssisi auringon kanssa laineilla, lakkaisinko huolehtimasta?

Mikä ylipäätään on radikaalia?

Herätä liian aikaisin lämmittämään puuhellaa,
poristella liedellä luomuespressoa isoäidin vanhalla mutteripannulla
sen sijaan että mittaisi reippaasti juhlamokkaa mokkamasteriin
ja kulauttaisi sen ärrän termarimukista metrossa?
Lähteä pohjoiseen opiskelemaan saamelaisten perinnekäsitöitä
ja luonnonvarojen käyttöönottometodeja,
suojella ja pitää kiinni vanhasta,

(niin kuin jotkut aikanaan siitä, että maa todella on litteä.
Tämä on kiva ajatus:
luin juuri jostain, että moni uskoo maan olevan ontto.
Joku mies on kuulemma joskus lentänyt pohjoisnavan yli,
ja nähnyt, että näin on,
mutta nyt napojen yli ei kuulemma saa enää lentää.
Mitä lie salaliittoja.
Mutta olisi hauskaa, jos uuden ajan "maa ei olekaan litteä vaan pyöreä!"
olisi: "maan keskipisteessä ei olekaan kuumaa sulaa magmaa vaan pieniä ukkeleita,
valtava koneisto jolla on meille jokin jännittävä tehtävä ja tarkoitus, ja kuu onkin valtava satelliitti jossa jonkinlaiset oliot jostain hyvin kaukaa salaa tarkkailevat meitä. Ne on niitä samoja heppuja, jotka halusivat koristella maan pyramidein."
Tai ihan vain: "maa onkin ontto!")

vai ryhtinsä ja näkönsä uhraaminen virtuaalitodellisuuksien yhä todellisemmaksi luomiseen,
sen kehittämiseen mikä nyt tuntuu olevan Se Juttu,
saada aikaan valtavia muutoksia, teleportteja ja ajatuksenlukimia,
aukkoja ajoissa.

Minä voisin olla niinkin radikaali,
että aukaisisin aikani juuri tästä kohtaa
ottaisin seitsemän tunnin päiväunet
aika kiertyisi niiden ympärille,
eikä kukaan huomaisi tapahtunutta.
Kuitenkin viihdyn ajottaisessa melankoliassa,
iltalenkeillä Töölönlahdella ja Keskuspuistossa,
loskassa ja merkityksettömyydessä,
puurtamassa ja pähkäilemässä
että kuinka olisi jotenkin mielekästä ja merkityksellistä kuitenkin.
Jonain päivänä siihen saattaa löytää ratkaisun
tai sitten vain kyllästyä.
Mutta luulen, että viikko uimarenkaassa saisi merkityksettömyydessään
iskemään mojitolasin sirpaleiksi, viiltämään ranteet auki.
Siihen jäisin tyhjäaivona ja odottaisin, että hait tulisivat.
Ja kuitenkin, kuitenkin olis niin siistiä olla se joka ottaa chillisti.

Yksi elämän traagisimmista illuusioista on kuvitella olevansa
Suuri ja Ihmeellinen.
Paitsi jos on, eikä se milloinkaan säry.

Mutta kyllä sitä joskus vielä jonkin asian saanee aikaiseksi, jos niin on kirjotettu.
Velkaa ainakin, ellei muuta.
Adjö!

ps.
Ei ajatella korkealentoisia tällä viikolla,
keskitytään olennaiseen:
tämän illan näen unta
jossa seison alasti nurmikolla ja kuuntelen.