Parvekkeilla roikkuu mattoja, raikkautta koteihin.
Minä pukeudun kirkkaisiin väreihin,
kätken melankolian ja epäuskon aurinkolasien taakse,
olen kevyt ja kaunis kevättuuli.
Nöyrryin myöntämään, etten ole aikoihin tehnyt oikeastaan mitään,
haahuillut vain ja ajatellut;
mihin kaikkeen pystyisinkään jos alkaisin.
Kuljeskelen tuolla kaduilla tapaamassa ihmisiä,
hymyilemässä ja kyselemässä mitä heille kuuluu
niin täysillä etten muista kysyä minulta mitään.
Ei sillä, että sillä olisi väliä,
tai että siitä mitään erityistä seuraisi,
paitsi se, että sitä aikaa,
jona on ystäviensä kanssa tekemässä kaikkia hauskoja asioita
niin kuin vaikka luistelemassa tai valokuvaamassa
ei ole tekemässä itsekseen sitä asiaa missä sitten onkin päättänyt kehittyä.
Äh, miks kaikilla pitää olla joku juttu?
Mistä mä tiedän, onks mulla?
Onks nää jutut mun juttuja?
Mitataanks se siinä, miten paljon mä jaksan niitä tehdä
vai siinä, kuinka paljon mä ajattelen niitä
vai siinä, menestynkö mä niissä?

Mut ainakin paistaa aurinko,
se sanoi että tästä ei ole enää pitkä matka.