Olenpa tässä aatellut.
Että kyllä sitä ainakin kaksi huonetta olisi oltava. Toisessa pitäisi soittimet ja nuotit ja zoomit ja ruutuvihot visusti miten sun sattuu, välissä ovi jonka laittaisi perässään kiinni, sen toisella puolella olisi laiskotteluasioita, aina ruokaa ja lämmintä ja ehkä koira ja mies. Sitä täällä kaupungissa kun päättää ruveta johonkin (muusikoksi), ja sitten se jokin ei luonnistu (soittaminen), on kovin ahdistavaa kö ikäänkö niinkö ei oikeen oo mittään muuta. Piruako sitä aina tarvitsee ruveta siihen mikä tuntuu vaikeimmalta? ehkä juuri siksi.
Viehätyn siitä, kuinka uuteen asiaan voi tarttua niin innoissaan.
Miten sävelet tuntuvat niin sattumanvaraisilta, miten jokaisena päivänä tuntuu oppivan niin paljon. En minä tunnu tästä sanomisesta enää mitään uutta oppivan, ei minua huvita tehdä asioita joita olen teorisoinut jo vuosia.
Mutta, mutta, kyllä tästäki vielä taide tulee,
ateljeen vaan tarttis, tai ainakin jonkun avaran pirtin jostakin hiljaisuudesta.
Olenpa aatellut sitäkin, että miten sitä saisi valtavan hirsipirtin jonkun hyväntuntusen suurkaupungin keskustasta? Vaikka Berliinin, jossa väki kuitenkin puhuisi suomea. Mieluiten se Berliini olisi meren rannassa ja lähellä sellaisiakin hyviä kaupunkeja kuin Raumaa, Kajaania ja Helsinkiä ja ehkä Turkua ja Vilnaa. Muutama vieras, eksoottinen turkkilaiskylä kans. Muita en oikeestaan tarvitse, ne on vähän tiellä juuri nyt, niiden ylittäminen on niin työlästä ja kallista. Mieluiten siinä pirtin pihapiirissä ois rantasauna, verstas, navetallinen nautoja, kanala, kasvimaat ja talli ja hevosille ja lampaille niitty. Seuraavaksi mietin, mitä sellainen maksaa. Ja sitten, että mitä olisin valmis niiden rahojen eteen tekemään. Niin on kyllä sellainen olo, etten mitään. Kyllä joku taideapuraha pitäisi sitä varten olla. En minä ilmaiseksi jaksa olla näin sekava koko aika. Viihtykää nyt joku, ja mesenoikaa.
Että kyllä sitä ainakin kaksi huonetta olisi oltava. Toisessa pitäisi soittimet ja nuotit ja zoomit ja ruutuvihot visusti miten sun sattuu, välissä ovi jonka laittaisi perässään kiinni, sen toisella puolella olisi laiskotteluasioita, aina ruokaa ja lämmintä ja ehkä koira ja mies. Sitä täällä kaupungissa kun päättää ruveta johonkin (muusikoksi), ja sitten se jokin ei luonnistu (soittaminen), on kovin ahdistavaa kö ikäänkö niinkö ei oikeen oo mittään muuta. Piruako sitä aina tarvitsee ruveta siihen mikä tuntuu vaikeimmalta? ehkä juuri siksi.
Viehätyn siitä, kuinka uuteen asiaan voi tarttua niin innoissaan.
Miten sävelet tuntuvat niin sattumanvaraisilta, miten jokaisena päivänä tuntuu oppivan niin paljon. En minä tunnu tästä sanomisesta enää mitään uutta oppivan, ei minua huvita tehdä asioita joita olen teorisoinut jo vuosia.
Mutta, mutta, kyllä tästäki vielä taide tulee,
ateljeen vaan tarttis, tai ainakin jonkun avaran pirtin jostakin hiljaisuudesta.
Olenpa aatellut sitäkin, että miten sitä saisi valtavan hirsipirtin jonkun hyväntuntusen suurkaupungin keskustasta? Vaikka Berliinin, jossa väki kuitenkin puhuisi suomea. Mieluiten se Berliini olisi meren rannassa ja lähellä sellaisiakin hyviä kaupunkeja kuin Raumaa, Kajaania ja Helsinkiä ja ehkä Turkua ja Vilnaa. Muutama vieras, eksoottinen turkkilaiskylä kans. Muita en oikeestaan tarvitse, ne on vähän tiellä juuri nyt, niiden ylittäminen on niin työlästä ja kallista. Mieluiten siinä pirtin pihapiirissä ois rantasauna, verstas, navetallinen nautoja, kanala, kasvimaat ja talli ja hevosille ja lampaille niitty. Seuraavaksi mietin, mitä sellainen maksaa. Ja sitten, että mitä olisin valmis niiden rahojen eteen tekemään. Niin on kyllä sellainen olo, etten mitään. Kyllä joku taideapuraha pitäisi sitä varten olla. En minä ilmaiseksi jaksa olla näin sekava koko aika. Viihtykää nyt joku, ja mesenoikaa.
