hän on jälleen oma sekava itsensä

sellainen sää, että pitäisi istua rantasaunan verannalla, sytyttää myrskylyhtyyn valkea, tehdä piippuun tupakkaa, pyöritellä ula-radiosta rahiseva kanava ja istua kuuntelemaan merisäätä: Kuuskajaskari kahdeksan, läntistä tuulta seitsemän metriä sekunnissa, laineiden vaivihkainen liike kaislikossa.

kaverit ovat paikallisessa laulamassa karaokea. minäkin olin menossa. se oli aiemmin. ajatukset harhailivat olemattomissa tulevaisuuksissa. esityksen jälkeen juoksin ne eksyksiin, vesitihkun sakeuttaman ilman läpi kaivokselle. oli aavemaista, turhaksi käynyt kivinen halli humisi onttouttaan, sen valtavassa oviaukossa hulmusi repaleista kangasta, omituinen verho. en uskaltanut sisään. kiipesin kaivostornin juurelle, kaupungin korkeimmalle paikalle. pelko oli niin tiheää ja korkeus jylhää että ajatukset pakenivat. nyt olen tässä taas, oma sekava itseni.

eilen piti juoda yksi ja pelata vähän jatsia. saunoa ja laittaa irttispussi kiertämään. lopulta kello oli kuitenkin vähintään aamuviisi ja me kaksi olimme viimeiset hereillä. televisiossa sirkus, huikentelevaisia numeroita joissa maalatut tärkätyt sädehtivät ihmiskehot asettavat fysiikan lait kyseenalaisiksi. jos minä olisin sirkuksessa, olisin värikkäällä pallolla tasapainoileva kuutti. tuo toinen olisi valtavakenkäinen simpanssi, tekisi typeriä taikatemppuja, ruikkisi vettä kukkakimpusta jos joku kumartuisi nuuhkimaan.

se sytytti ihmeellisen lampun, teki revontulia kattoon. silloin alkoi sataa.

aamulla etsin kahvia ja itseäni, komppasin vieraista kaapeista. kahvia ja itseäni ja sanoja sille että tämä vitsi on mennyt jo liian pitkälle. sade ei aikonut lakata, puhuttiin voimista ja vastavoimista, anarkisteista ja harry potterista ja siitä, miten kivaa ois rakastua jos vois. punnittiin hedelmiä ja vihanneksia vuorotellen niin kuin emme tuntisi toisiamme, kadottiin hyllyjen väleihin, maksettiin eri kassoille.

sade ei aio lakata, mutta tulevaisuus sentään on jättänyt minut rauhaan. badding laulaa laivoista. jos lähtisin metsähoviin, laulaisin tämän. en taida jaksaa.

mitä jos sulkee silmät yhtäkkiä? voiko niin muka rauhoittua?

maailma oli juuri muuttunut sinisestä mustaksi kun putosin ullakkohuoneeni lattialta savuiseen, keinuvaan huoneeseen. huoneessa oli muutama sohva ja pöytä. linja-auto, päättelin. pöydällä viskipullo ja sen takana lasia pitelevä patti smith. minulla oli suu mutrussa ja pattilla katseessa sellainen isoäidillinen pilke ja ymmärrys. se katseli minua, minä katselin ulos ikkunasta. nostin jalat syliin ja halasin polvia ja vihasin vääryyksiä. taivas valutti valoa huojuvaan maisemaan, pelloille ja metsänreunoille ja romahtamaisillaan olevien latojen notkahtaneille katoille. patti kaatoi lisää viskiä ja minua harmitti kiukutella sille. uhmasin silti ja pysyin vaiti.

jotenkin maanitellen patti kuitenkin sai mut taas puhumaan. sillä on oikeanlainen äänensävy. siinä on syvyys ja huumori yhtaikaa, syvähenkisen sarkasmin saundi. me polteltiin ja puhuttiin vapauden ideasta, oltiinko me vapaita? lenny istuskeli vähän loitommalla, polvi toisen yli ristissä, poltteli pientä sikaria, sen tukka oli tuhkahattaraa, leijaili edestakas kun se pudisteli päätään meille.

linja-auto pysähtyi, lasi kaatui mutta onneksi se oli tyhjä. meitä otti vastaan lämmin parvi ihmisiä, jotka olivat tulleet jakamaan sitä, mitä me tunnetaan. pysähdyimme puhumaan joidenkin kanssa, vastaamaan joihinkin kysymyksiin, nauratti miten minua ujostutti vähän, vaikka ne kaikki tuntuivat ystäviltä. kadehdin rokkimuoria, joka nauroi hampaat levällään käheää iloa kameroille, halasi jokaista varauksetta.

seurojentalon ison salin keskellä oli pyöreä lava. minulla oli tällä keikalla valtava basso ja pattin nyrkin sisällä rytmimuna. patti lauloi run run my little one run out to sea run run my little one what do you seek. lenny näppäili kitaran kieliä sävel kerrallaan, maltillisesti, nojaili eteen, taakse. minä olin kääntänyt kaiken suomeksi - sanat eivät olleet tismalleen samat mutta me oltiin kudottu meidän ajatukset yhdeksi ulottuvuudeksi ja tiedettiin, että sanat eivät lopulta merkitse mitään, me oltiin päätetty luottaa siihen olevaisuuteen, joka niissä emergoituu. juokse pieni poika, juokse vielä kun voit,
juokse pieni poika, vielä kun unelmoit, taisin laulaa. 

kun löydät jotain päätä että juuri sitä olit etsinyt
älä koskaan luovu kauneudesta
älä turhaan pelkää kuolemaa
älä turhaan pelkää kuolemaa
älä turhaan pelkää kuolemaa
tupakoi sängyssä
silloin kun huvittaa

ja patti lauloi ja minä lauloin ja lennyn tukka oli tuhkahattaraa ja minä itkin sillä tyhjyys sisälläni tuli täydeksi, se tuntui kuin jumala olisi tunkeutunut minuun, meissä oli kaikki maailman elämä, patissa ja minussa ja ympärillemme kerääntyneissä ihmisissä jotka nostivat kädet kohti taivasta ja keinuivat silmät kiinni lauloivat meidän kanssamme niin lujaa että me päätimme luopua äänentoistostamme ja hyppäsimme alas lavalta menimme ihmisten joukkoon ja suljimme silmämme ja lauloimme, lauloimme, lauloimme. lavalle jäi kaksi mikrofoniständiä ja lennyn tuhkahattara, se oli niin keskittynyt ettei se huomannut meidän lähteneen. me tartuimme toisiamme käsistä ja lauloimme kohti taivasta ja seurojentalon salin katto katosi ja me lauloimme taivaan kanssa olimme jumala.

sitten puhelin soi ja heräsin ja tajusin että on jo aika myöhä eikä outokummussa myydä viiniä enää tähän aikaan. ystävä toisessa päässä oli samaa mieltä siitä asiasta että patti olisi meistä ylpeä, jos tietäisi meidän olevan olemassa. minä en ole varma, olemmeko me.

voisiko joku perustaa kyykeriin kyläkioskin josta vois ostaa viiniä näinä lauantaina joina alko on mennyt tunteja sitten kiinni, tunteja aiemmin kuin muualla suomessa huom, ja outokumpu on ihme uni jota aamu ei häikäise katki koskaan.

Onni on pyöräillä järvelle ajattelematta matkalla kertaakaan sitä, kuka ei satu olemaan tai mitä ei elämänsä aikana ole tullut tehneeksi. Ajattelematta ylipäätään, kuka on ja mitä on tullut tehneeksi ja miksi. Ajattelee vaikka puita, että miten kauniita ne on, ja puiden välissä vilahtelevaa Ilmijärveä, kuinka ihmeellisen syvä ja tuntematon. Kuunnella tien pintaa, kertooko se miten montaa kulkijaa, miten monen kulkijan taakkaa se tie on kantanut ja vienyt eteen päin. Kuvitella se ensimmäinen tielle astunut, kuka hän oli ja miksi hän halusi tehdä tien Tuiskulaan. Tie syntyy kulkiessa. Onni olisi uskoa haltioihin.

päättää jotain ja uskoa siihen

Kunpa vain jollain olisi merkitystä.

Tuulella joka puhaltaa avoimesta ikkunasta, tuolla risteyksellä sen alla (jossa hälytysajoneuvot ulvovat aamuin päivin illoin), näillä seinillä joille videotykki heijastaa elokuvia. Elokuvia, joiden tekijät ovat oivaltaneet jotakin suurta, löytäneet kaikelle merkityksen, rakentavat nyt tarinoita pienistä ihmisistä jotka tekevät suuria tekoja. Elokuvia joissa merkityksettömät puuhastelijat maleksivat kaduilla kuseskelemassa porttikongeihin kunnes tapahtuu jotain minkä seurauksena yhtäkkiä kaikella on tarkoitus; tuolla kadulle unohtuneella avaimenperällä, laululla joka soi radio Novassa juuri, kun on jäänyt viimeiseksi matkustajaksi linja-autoon ja ajovalot heijastuvat tihkusateesta, märästä asvaltista ja toivoo vain, ettei kuski sanoisi mitään eikä vaihtaisi kanavaa.

Niin, niin, meidän pitää kirjoittaa omat laulumme, poimia omien teidemme penkereiltä omat avaimenperämme, luoda niille omat merkityksemme. Nuuhkia tuuliamme, antaa niiden kuljettaa sinne, minne olisimme samojen sattumien summana muutenkin eksyneet. Meidän pitäisi luoda dramaturgiamme, päättää jotain ja uskoa siihen.

Muuten tämä on kai tällaista huttua vaan, loppuun asti.

Olen kuullut puhuttavan vedestä.

Täällä ei koskaan tapahdu mitään.
Ovi ei käy, ei käy postiluukku, paitsi perintätoimisto muistaa.
Ei liiku tuuli, vaikka on läpiveto, olohuoneen ja makuuhuoneen ikkunat seljillään.

Miltä tuntuu olla ukkonen?

Sammutan valot ja jylisen taivasta pitkin veden ylle.
Isken kahtia rantakallion, jään halkeaman ääreen istumaan.
Käsivarrenmitan päässä sileitä pikkukiviä, poimin kämmenelle yhden,
ikuisuudessa täydelliseksi hioutunut pieni maailmanpalanen,
valkea, hohtava, viileä, hiljaa ja viisas.
Paiskaan veteen sen, veden pinta rikkoutuu,
kivi painuu pohjaan, siirtää veden tieltään,
näen pinnassa väreet, ympyrän joka laajenee
kunnes sekoittuu aaltoihin.

Maailma on nyt vähän toisenlainen,
rannalla yksi kivi vähemmän, järvessä yksi enemmän,
vedessä eri järjestys.

Jospa joku katsoisi juuri nyt,
näkisi ukkosen veden äärellä,
kuinka se väkevänä viskelee,
muuttaa maailmaa kivi kerrallaan.

sinä lähdit pohjoiseen ja minä olen eksyksissä täällä missä kaikki muutkin.

sano, että se oli leikkiä

Käännät taskusi nurin. Löydät punaisen muoviauton.
Katso, tällä me voisimme ajaa maailman ympäri!
sanot ja pöristelet pitkin nurmikonreunaa.

Taskun saumaan on jäänyt tupakanpuruja.

Nukahdetaan tähän,
nähdään unta ilmapalloista,
että niitä on satoja
kaikki erivärisiä.
Päästetään irti,
annetaan kaikkien karata taivaalle,

herätään aamulla siihen kun normaalit ihmiset lenkkeilevät ohi.

Olet oikeassa, minä olen niitä, jotka solmivat
ilmapallon etusormen ensimmäiseen niveleen
tuplarusetilla.