taas keskiviikko

ajattelin käydä pitkästä aikaa punahilkan mökillä,

se on sellainen piskuinen mökki metsän keskellä.

isomummi vei meidät pennut aina sinne,

minut ja sellaisen sekarotuisen sekopäisen piskin,

jonka nimi oli Pentu.

tarvitsisin yhden hyvän ajatuksen.

yksi sisäinen liikahdus,

pieni värähdys vuoren huipulla,

yksi hiutale, joka lähtee vierimään lumista jyrkännettä,

kerää kylkeensä aina muutaman,

kasvaa, aina muutaman lisää,

pian se on valtava vyöry,

nielee alleen tielleen joutuneet,

nielee kokonaisia kyliä,

sitä ei mikään pysäyttäisi.

yksi hyvä ajatus.

ehkä se on löytynyt iltaan mennessä,

ehkä se tulee vasta keväällä,

saapastelee muina miehinä eteistä peremmälle,

laittaa tuvassa teetä,

istuu kanssani pöydässä tuijottelemasta autereista auringonlaskua,

antaa suljetulle, betoniselle sisäpihalle merkityksen,

pitkään odotettu kutsumaton vieras,

kummallinen kulkuri.

siinä se olisi ja kävisi kiihkeitä teepöytäkeskusteluja,

lisäisi vaivihkaa jalokahvia kuuman veden alle,

eikä lähtisi, ennen kuin kaikki on valmista.

en nousisi ovelle hyvästelemään,

hörppisin viimeisiä pisaroita,

sanoisin "terve" ikään kuin se olisi lähtenyt vain maitokauppaan.

njoo. kolmas päivä mummilassa on palauttanut jotain,

tuntua itseen, selkeyttä sisäiseen maailmaan,

ei rauhaa, mutta kirkastanut jotain niin,

että ne pyörteet on tarkempirajaisia,

kaikessa on kirkkaammat värit.

istun kuistilla ja tunnen,

kuinka veri ei kierrä jaloissa,

jännittyneet hartiat,

käsityöläisen nuolen lapaluiden välissä.

leikkimökin takana metsälampi on pienempi kuin koskaan ennen,

kaikessa on vähemmän taikaa.

naapurissa miehet ovat jo työssä,

en tiedä mitä työtä ne tekevät,

mutta siihen liittyy valtavia koneita

ja korviavihlova meteli.

haluan taian takaisin,

haluan susia ja punahilkkoja,

haluan odottaa kuistilla että joku tulisi,

metsästäjä, ajaisi ansaan sudet,

siirtäisi punaisen hilkan kasvoilta ja suutelisi niin,

että metsän ja ihmisen välinen raja katoaisi,

että metsän raja katoaisi,

että maailmasta tulisi yksi.

kaikki maailman viikonpäivät

Unia joissa ei tapahdu mitään,

elämiä joissa tapahtuu kulissin takana,

esityksiä joissa ollaan ihan hiljaa,

lauluja joissa lauletaan siitä, kun ei ole mitään.

Ennen kuin tapahtuu, on tahdottava,

tahto on yhä taikasana.

Heräsin ennen viittä,

tuuli oli kai juuri tyyntynyt ja sähköt palanneet,

(täällä ei ole ollut sähköjä muutamaan päivään,

mutta ei se ole haitannut.

onhan iPadit, iPodit ja iPhonet ja joulukinkkua terassilla.

laski vähän fiiliksiä se,

kylpiessään kynttilänvalossa kuvitteli matkanneensa ajassa

kauas yksinkertaiseen aikaan,

mutta kun tulin saunalta, löysin perheen kasvot kelmeistä valoista,

jokainen oman ruutunsa takaa.

ei edes myrsky erota meitä sivilisaatiosta,

vaikka junat eivät kulkisi,

vaikkei olisi valoa.)

olin nukahtanut pelkoon siitä, että katto lähtee lentoon,

sitten muistin Dorothyn, linnunpelättimen, robotin ja leijonan,

ja ajattelin, ettei siinä kovin pahasti voi käydä,

kunhan löytäisin kengät, joiden kantoja kopauttaa kolmesti.

Jos nyt haluaisin takaisin.

Ikävöin kodin tuntua.

Polkuja, kallioita, oikoteitä, kioskeja,

toistuvuutta, harmaita päiviä joiden alla haaveet hautuvat.

Sitäkin helteistä päivää,

jona pyöräilin kauas Euran kirjastoon,

korissa kolme litraa jääkylmää vettä.

Pysähdyin joenrantakahvilaan,

löysin kahvilantädin joesta.

Tädillä oli neonväriset uikkarit,

hän kehotti ottamaan jääkaapista muumilimpparia

ja hyppäämään seurakseen jokeen.

Vesi virtasi, vei iholta tuskastuttavan hien,

mielestä tuskastuttavat ajatukset,

terassilla söin mansikoita ja sain töitä kesäjuhlilta,

joita täti oli järjestämässä.

Kuinka päivistä tehdään käänteentekeviä?

Kuinka kuulla tahto, johon tarttua?

Tälle aamulle keitän kolmannen kupin espressoa,

hyörin tyhjässä talossa vailla ajatuksia,

ei odotuksia, ei enempää muistoja,

vain tämä tyhjä talo ja tyhjä neiti,

sukeltelee lankakerissä tietämättä mitä niistä solmisi,

kirjoittaa ylös sanoja tietämättä mitä niillä sanoisi,

ei lähde metsään vaikkei pelkääkään susia.

Kello on kahdeksan,

tässä huoneessa on kaikki edellytykset hyvälle elämälle.

Isona minä haluan tällaisen talon.

Valtavan, punaisen puisen talon jostain pienestä hyvästä kylästä,

jossa on joki jonka vartta kuljeskella,

polkuja jotka vievät jonnekin korkealle,

jossa ei lähde pimeällä metsään vaikkei pelkääkään susia.

Avaran huoneen, josta saa auki isot ikkunat,

tumman pianon joka soisi kuin eebenpuu tuulessa.

En jaksa ajatella Helsinkiä nyt.

tiistai, keskiviikko, torstai ja perjantai

matkalla mummilaan.

miten joskus oli kuollakseen kyllästynyt siihen tuppukylänraittiin.

hillui aina siellä majalla,

nakkeli leipäkiviä veteen joentörmällä,

kuljeksi korpipolkuja haaveilemassa,

pyöräili kylästä kylään ja haaveili löytävänsä

amisviiksien seasta jonkin romantikon.

pyöräili ja haaveili,

mielessään vaelsi pitkiä, yllättäviä lämmitettyjä katuja,

puhalteli pölyjä kivijalka-antikvariaateissa,

näki ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä kuin värikkäitä saippuakuplia,

seikkailuja, mahdollisuuksia,

Tampere, Helsinki, sinne oli päästävä!

nyt Helsinki tuntuu lähinnä ikävystyttävältä vitsiltä,

mikään ei yllätä,

hurjimmankin seikkailun manaa maanantaiaamuna synkimpään helvettiin,

olis saanu jäädä seki reitti tutkimatta.

vaikken minä siellä juurikaan kuljeskele,

linnunlaulun kautta kallioon ja takaisin,

miten kaunis sekin polku on.

sitä kai sokeutuu asioille,

joiden kanssa on joka päivä.

eikä sitä enää tartu jokaiseen mahdollisuuteen,

jokaiseen kohtaamiseen niin kuin ennen,

heittäydy sydämestään,

heittäydy kehonsa ulkopuolelle,

heitä kenkiä eikä puhelinta mereen,

nouse rahtilaivojen kyytiin

niin kuin silloin nuorena.

nyt on vastuu ja kai sitä tahtoo olla rauhassa vain.

vai oliko nuorena henkisesti tasapainoisempi?

saattoi remuta ja rellestää ja vaikka mitä

kokematta minkäänlaista horjahdusta

vinoutumaa minäkuvassa;

ehkä koska siitä kuvasta ei vielä ollut tehnyt sopimuksia.

tahtoisiko ne sopimukset purkaa? mitä kaikkia niitä nyt on?

onhan niitä nyt tehnyt, itsensä kanssa ehkä lujimmat.

ja juuri ne kai ainakin pitäisi purkaa.

niin, eihän se ole Helsingin vika että minua ikävystyttää.

että jään nojailemaan betoniseiniin

kun en tiedä, mistä pääsee sisälle,

missä on ovi,

että koodi on 1112 ja ruutu,

siinä nojailen ja polttelen sätkätupakkaa,

oma on vikani ellen vaadi päästä sisälle.

sitä taitaa käydä viheliäistä taistelua

ihmisyyttään ja olemassaoloaan vastaan

tahtomalla aina muualle sieltä missä on.

mutta niin, nyt.

mummilan ullakko

Helsingistä katsottuna

mahdollisuuksien salamyhkäinen maailma.

ja tällainen on Helsinki tänään Tuiskulasta katsottuna.

maanantai

Erittelyn erittelyä

Jotkut perustavat elämänsä analyysille ja arvostelulle.
Joskus olen itse se,
joskus taas istun hiljaa ja tuijotan penseästi niitä,
jotka tietävät, kuinka mikäkin olisi kannattanut paremmin tehdä.
Se, osallistunko, riippuu tietenkin aiheesta.
Teatteribiisin jälkeisen oluen äärellä
olisin yleensä aina tehnyt kaiken paremmin,
elokuvat koskettavat tai eivät kosketa,
samoin musiikki.
Tietyt asiat ovat mustavalkoisesti,
suorin viivoin joko hyvää tai huonoa;
tiettyjä asioita taas tahtoo pureskella
ehkä tullakseen itse viisaammaksi.
Muiden ihmisten tapoja olla tykkään pureskella,
mutten pahantahtoisesti.

Millä oikeudella?
Ja mitä se auttaa?

Jos jolla kulla on ollut ilo tehdä joululauluja
ja into puuhata se kokonaisuus konsertiksi
niin luulisi, ettei sitä iloa tarvitsisi jäytää
erittelemällä akanoita jyvistä -
vielä nimenomaan niin, että vain akanat jäävät tarkasteluun.
Toisaalta, jos tarkoitus on kehittyä jossakin,
ei auta aina vain iloita.

Helvetti, taide on siitä perse homma,
ettei kenenkään mielipiteitä saisi kuunnella
ja kuitenkin pitäisi jotenkin aina ottaa vastaanottaja huomioon
tullakseen edes join kuin ymmärretyksi.
Viihdyttääkseen, herättääkseen yhtäkään ajatusta.
Ja helvetti, onko rehellistä vastaanottajaa?

Luulen että rehellinen vastaanottaja on jopa harvemmassa kuin rehellinen taiteilija.

Eräs viisas nuorimies tokaisi kerran:

"sinua eikä ketään muutakaan tulla koskaan ymmärtämään täysin,
hyväksy se ja ole vapaa."

Mikä on vapautta Helsingissä tänään?

lauantai

Aivan kuin perjantai olisi jäänyt välistä.

Se oli päivä, jona jonotin pankissa turhaan,
keräsin pulloja tupakka-askia varten,
herrasmies kassalla vippasi puuttuvan kymmensenttisen,
"mikään ei ole paskamaisempaa kuin jäädä kymmenen senttiä vaille savuja,
paitsi se, että saa sen tupakka-askin ja sitten huomaa ettei ole tulitikkuja.
tai se, että on yksi ja se sammuu sateessa. eikä ketään näy."
Eihän minulla ollut tulta,
kysyin vastaantulijoilta, he paheksuivat kaikki
vaikka minulla oli kerrankin ehjät kengät ja hiukset kauniisti kiinni.
Viimein eräs kääntyi kannoillaan, herrasmies hänkin,
kravatti pilkisti pompankauluksen alta,
"odotas, ehkä sittenkin, sain tällaisia lahjuksia",
ja kaivoi muovipussistaan kauniin tulitikkuaskin.
Tulin iloiseksi ja vietin melkein koko loppupäivän luottavaisin mielin.

Se johtui ehkä siitä, että torstaiyö toi tullessaan palasen vapautta,
lauluja Libertessä,
ihmisiä kuin aurinkoja hyppi Viikset on Elämä ja Elämä on Viikset.
Aamuyöllä Kumpulalaisessa kellarissa Elämä oli Reivit,
pöytien metallijalat pettivät,
ihmisten jalat eivät,
Tanssi on yksi hyvä syy olla elossa, alkuvoima.
Aamuyöllä eksyttiin sateeseen,
mutta suunta oli vaistonvarainen ja näemmä oikea.

Illalla tajusin arponeeni yhden tulevaisuuden kolikolla,
se oli viimeinen kymmensenttinen taskun pohjalta,
ja ha! heitin sen vahingossa kaivoon.
Eipä heijastunut sulhoa väreilevän veden pintaan,
mutta vaikken elämästä mitään ymmärrä
(vaikka joskus jo ehdin luulemaan niin)
jotenkin tiedän, että hyvään kaivoon heitinkin.

Tänään en tiedä, minne menisin.

Suuri ja suunnaton on Helsinki tänään.

torstai?

broken glass is luxury

tänään en aio tehdä parannusta.

sisäpihalla lastenvaunuista kuuluu hiljaista itkua
yksinjääneet, sateelta suojatut vaunut.
tai no, eivät ne yksin olleet, minä olin siinä
mutten rientänyt hätiin,
ei toisten vauvoja saa auttaa.

kahvi on tänään mustaa,
kristallilasi meni sirpaleiksi,
se oli liian kuumaa.

kahvi valuu pitkin poskia.

tämä päivä on vasta aamussa,
toivon siihen iloisia assosiaatioita
tai ainakin mielenkiintoisia kausaali-ilmentymiä.
sellaisia esimerkiksi että kun laittaa oven kiinni, valo syttyy.
tai että kun kahvikupin pohja jättää pyöreän jäljen laminaattiin,
ovikello soi.

Spotifyn mainoksissa Antti Tuisku laulaa Jarkko Martikaisen lauluja.
tai ainakin yhtä, se on hauskaa.

jos joku tirkistelisi ovisilmän tuolta puolen,
keräisi rohkeutta livauttaa pienen kirjeen luukusta,
jahkailisi, ehtisinkö tulla ovelle ja lukea sen, avata ja juosta perään
ottamaan selvää kuka se on,
jos en ehtisi.
siinä kirjeessä kerrottaisiin: jäätelö tai kuolema.
ja minä ihmettelisin loppuikäni,
pelkäisin molempia.

tuli vain mieleen.

illalla Helsinki on jo kovin erilainen, täältäkin katsottuna.

keskiviikko

Entä sitten jos kiitääkin käytävillä
aina täysillä koillistuulta vasten
kokeilee jokaisen oven kahvaa
astuu sisään jos ovi on auki
ottaa huoneesta esineen
karttapallon tai keppihevosen
sen tärkeimmän
ja jatkaa juosten
ei koskaan avaa samaa ovea kahta kertaa?

Entä sitten jos ne huutavatkin perään
loittonevalle hahmolle
jonka taskuista tursuaa kaikki se
mitä he ovat yrittäneet parhaansa mukaan vaalia?

Entä sitten jos sataakin kaatamalla vettä
ja aamu on vielä yö
ostaa kahvilasta valtavan patongin
myöhästyy metrosta
jakaa leipänsä kadun miehen kanssa
saa vastalahjaksi aamuhuikan
suomen viinaa?

Entä sitten jos yhtäkkiä sataakin aurinko
työhuoneen sälekaihtimien raoista
siivilöityy ja väristelee
eikä vois vähempää kiinnostaa
huominen eikä ikuisuus?

Entä sitten jos Helsinki onkin tänään tällainen?

tiistai

No niin.

Täällä sataa.

Tulee paha mieli.
Jos ei sada, tulee huono omatunto siitä,
että mieli ei ehdi repeytyä riemuun
juoksentelemaan meren rannalle
etsimään näkinkenkiä ja iloitsemaan
nyt kun kerrankin paistaa.
Kun mieli ehtii asettua uudelle asteelle,
ryömiä esiin piilosta,
on jo pimeää.

Onko ahdinko ihmisen perustila?
Sellainen tila, että ellei sitä jotenkin hoida, se on vain.
Ellei naurujoogaa, harrasta politiikkaa tai urheilua,
innostu runoudesta, syö lääkkeitä,
rakasta ruokaa seksiä jumalaa tai huumeita,
se on vain.

Mikä on pakenemisen ja etsimisen raja?
Voiko itseään pakenemalla löytää itsensä?
Voiko menneen elämänsä hylkäämällä löytää uuden elämän?
Täytyykö kaiken kanssa olla sinut?
Voiko etsiä pakenematta?
Ei ainakaan kai kannata paeta etsimättä.

Riittäisikö, että toivoo?
Kuolemaa ei kannata toivoa,
maailma on siitä julma,
että se antaa kylmimmänkin ajatuksen tulla todeksi.

Kantsii varoo mitä funtsii.

Meillä on joulukonserttitreenit.
Tonttulakki päähän, järki jäähän ja hymy korviin,
ihastuttava koruhymy,
muuttuu arvaamatta todelliseksi.

Tällainen on Helsinki tänään täältä katsottuna.

sunnuntai

"jos tykkäät kissoist ni hanki kissa, jos et tykkää kissoist älä hanki kissaa"
-dxxxa d

Helsingissä on sellaista, että täällä pitäisi olla jotakin varten.
En tiedä, mistä sellainen tuntu tulee, mutta tässä se on, kaikkialla,
tuulee kaduilla, väijyy komeroissa, se on maalattu jokaisen asunnon seinään,
piirretty jokaisen kompaktin yksiön pohjaratkaisuun.
Että ei voi vain hengailla ja hommailla jotain asioita,
vaan pitää harjoitella ja puurtaa tullakseen joksikin.
Että ei voi vain kuljeksia tuolla kadulla,
pitää Mennä jonnekin.

Valtaosa ihmisistä ja varsinkin Helsinkiläisistä on sen kanssa varmaan ihan fine.
Valtaosa varmaan Menee kuljeksimatta ihan mieluustikin.
Valtaosalla varmaan on jokin käsitys siitä, minne Menee,
ja vaikka siinä ei olisikaan mitään diippiä aspektia tai elämäntarkotusta
siinä suunnassa mihin kadulla kiitää,
se valtaosa Menee kuitenkin Menemisen meiningillä,
tyytyväisinä tai oletettavasti tyytymättöminä
kun kerran on pakko jonnekin Mennä muualle
siitä missä äsken oli.
Luultavasti jatkaakseen sieltä johonkin toisaalle.

Tulee valtava suorituspaine.
Siitä, ettei Mene, eikä oikein ole mitään järkevää vaihtoehtoakaan.
Syyttää ahdingostaan kokoomusta, siitä, ettei hyväksy näitä sääntöjä
jotka täällä hallitsevat.
Ettei hyväksy myöskään sitten sitä maanalaista vasta-asiaa,
paikallista "taidekulttuuria",
että senkään saralla ei ole havainnut mitään mieltä ylentävää,
oikein mitään, mihin olisi erityisesti halunnut osallistua
tai mistä olisi erityisesti saanut sielunsa likaiseen tyhjiöön
jotakin perin juurin puhdistavaa ja valloittavaa,
inspiraatiota, inspiraatiota!

Minulla on sellainen tuntu täällä,
että pitäisi tehdä ahkerammin töitä tullakseni joksikin, joka en vielä ole.
Se on kuvottava tuntu,
se saa minut keittämään seitsemännen kupin kahvia,
kuljeksimaan väärillä kaduilla,
maanantaimatkan tarkoituksena hakea tupakkakaupasta Manitou-toppa,
kaipaamaan maalle.

Sitten kun menen maalle ja siellä on pimeää ja taivas täynnä tähtiä
joita ei täältä loisteesta näe,
kaipaa hetken päästä takaisin loisteeseen,
humuun, kuljeksimaan,
Menemäänkin.

Puheltiin eilen erään arvovaltaisen ystäväni kanssa, että:
Jos saisi kutsun linnanjuhliin, mitä sinne laittaisi päälle?
Pukisiko sinnekin villapaidan?
Ehkä kutoisi itselleen jotkin räikeänraidalliset villasukat
ja antaisi tukan olla viikon vanhalla nutturalla.
Mutta miksi mennä pilaamaan toisten kaunis gaala,
olisiko siinä jotain todellista asiaa,
muuta kuin että "villapaita."
(Onhan pukujuhlat nyt turhia, turhaa kulutusjuhlaa,
helvetin hienoa että siellä jokin puku on tehty kierrätysmateriaaleista
ja että rouva Tarja on käyttänyt monissa juhlissa samaa pukua,
mutta jos sillä puvulla ei olisi merkitystä,
voisi juhlia jo vähän eettisemmin.
Joskus voisi kutsua köyhiäkin sinne,
ja sopia, että puvuilla ei sitten ole väliä.
Syödään, juodaan ja tanssitaan!
Mutta silti, pitäisi perustella että miksi villapaita
olla jotenkin ajatteleva artsu, eikä sitten tiedä,
maksaisiko se vaivaa.)

Tällainen on Helsinki tänään täältä katsottuna.

työ työstä

"Perjantai kello 14.12. Juuri nyt haluan elämältä oluen.
Vielä pari tuntia ja haaveet vaihtuu."
nim. stuff, IS -keskustelupalsta

Olen istunut sohvalla kahdeksasta asti.
Vastapäisen talon ikkunoiden takana ihmiset ovat kumartuneet näyttöpäätteidensä ylle,
niillä on kravatit ja kauluspaidat ja valkoiset hampaat.

Ne tekevät töitänsä.

Otan kitaran, soimaan itseäni sen kautta hetken. Tulisiko minunkin viimein nousta tästä, hyväksyä ympäröivä yhteiskunta, tarttua siihen, ottaa jokin paikka, ottaa jokin tehtävä ja viedä se loppuun? Joku sellainen tehtävä, jonka hyöty on varma ja todellinen.
Saatan surkean huomenen maj-maailmaan ja vaivun niihin mietteisiin.

Herään vasta, kun tunnen tuijotuksen. Katsahdan konttoriin: siellä yksi nojaa kämmeneensä, katselee minua hajamielisen hööveli hymy huulillaan häilyen. Kun katseemme kohtaavat, konttorin hiirineiti huokaisee ja kääntyy takaisin näyttöpäätteelleen.

Päätän jatkaa kokonaisen päivän. Hän pystyy siihen, ne excel-taulukot ovat varmasti tärkeitä nekin, en homssantuisten aatosteni melskeessä taida ymmärtää edes, miten tärkeitä minullekin. Hän kuitenkin pystyy tuohon työhön, tekee sen, syö lounaan työmaaruokalassa, korvapuustin päiväkahvien kanssa, töiden jälkeen nostaa jalkansa korkokengistä rakkaan syliin hierottavaksi, nauttii, toivottavasti.

Päätän jatkaa kokonaisen päivän. Minä pystyn tähän. Ei hiirineidinkään tarvitse taulukoitaan selittää. Miksi siis selittäisin näitä papereita, joissa on koukeroisia kirjaimia loputtomia riimirivejä joitain sointumerkkejä. En tiedä niiden tärkeydestä, mutta ne eivät takuulla tee pahaa kenellekään. Eivät sano pahaa sanaa. Suoraan ainakaan.

helou vapaus!

juuri tänään, tänä aamuna, en milloinkaan muulloin
ole nähnyt taivasta noin sinisenä,
sekin on kuin vastarakastunut,
pilvet hahtuvaiset kirkkaat
aivan kuin olisivat juuri löytäneet vapautensa nekin.
se heijastuu vastapäisen talon ikkunoista, toivo,
tietystä kulmasta katsottuna.

kierrän kehää vapauden reunamilla.
luulenko vain, vai olenko niitä,
jotka pakenevat vapauttaan turvallisiin,
varmoihin ratkaisuihin,
sitoudunko aina varmuuden vuoksi onnettomuuteen?
no, kuinka on?
mielen periferia täyttyy
odotuksista, peloista, valheesta
että tuleva olisi ennalta määrätty.
onnettomana tokaisee:
"niinhän minä sanoin, että tässä tulee käymään juuri näin."

vapaa radikaali päättää tulevaisuuden itse,
toimii rakentaakseen mahdollisimman ideaalin,
kantaa vastuun epäonnistumisestaan
ja yrittää uudelleen.

minä olen kuin vastarakastunut.
juon kahvia kanelilla, kuuntelen Samuli Putroa,
koristelen blogin vaaleanpunaisella
keitän kurpitsaa
ja jos näkisin itseni ulkopuolelta,
voisin vannoa että posket hehkuvat.
miksikö?
eilen hoksasin taas käytännön tasolla
että nyt, kas, olen vihdoin a i k u i n e n.
hehe,
eikä aikuisia kukaan määrää!
aikuisista ne, joilla on katse tulevaisuudessa
ja leuka korkealla
(ei liian korkealla, se on heti koppavaa ja herättää sääliä)
saavat tehdä mitä ikinä haluavat.
hehe!

ensi töikseni keitän lisää kahvia
kääräisen pienen manitou-savukkeen,
juuri niin kuin joka aamu tähänkin asti,
mutta voi luoja, se on elämää se,
kiikkua sisäpihan keinussa
kahvikupin kanssa savuttelemassa
ja huomata, että on vasta aamu.
hehe!

kurpitsa-aurinko

Ihmiset ovat sankareita toisilleen.
Toiset muuttavat toiseen kaupunkiin
pulppuilevien, kirkkaiden lähteiden takia,
toiset nousevat aamuyöllä sytyttämään valkean
pieneen leipomoon, lähtevät viemään leipää ennen kuin
muu maailma on herännyt.
Jotkut kasvattavat lampaita,
jotkut lapsiaan, jotkut velkaansa
ja kuitenkin kaikkia yhdistää yksi:
eihän tässä ole mitään järkeä
ja se, että he kaikki ihailevat toisiaan.

Sain ystävältä kurpitsan.
Mies halkaisi sen, harmitti rikkoa sen kaunis keltainen kuori.
Se oli aurinko tämän syksyn keskellä, tämän saamattoman syksyn,
joka ei ymmärrä muuttua talveksi.
Se ei maistunut yhtä kauniilta kuin näytti,
mutta otin talteen siemenet.
Ehkä keväällä lapioin Hesperianpuistoon kauniit lantavanat
ja viskelen siemenet salaa.
Ensi marraskuussa kurpitsa-armeija valaisee töölöläisten vihmaisia kotimatkoja,
ihmettelevät niitä satoja aurinkoja ja salaa ovat iloisia,
vaikka soittavatkin valituksiaan kaupungin puutarhavastaavalle.
Voisi perustaa kyläyhdistyksen,
kovertaa kaikki kurpitsat, tehdä maailman suurimman kurpitsakeiton,
sytyttää lyhdyn jokaiseen.

Jos jonain aamuna heräisikin ehjänä,
tajuaisi kahvinkeittimen luona olevansa kokonainen ja varma.
Olisi yön aikana sulkenut ulkopuolelleen kaiken ylimääräisen,
karsinut epäolennaiset ajatukset ja tuntemukset,
tokaisisi tyynesti että tämä ei koske minua,
pyyhkäisisi brutaalisti pöydältä leivänmurujen mukana pois kaiken vääryyden.

Jos jonain aamuna kaikki heräisivätkin ehjinä,
toivottaisivat oikein hyvää huomenta,
olisivat kuin koko yön rakastelleet.

Jos kaikilla vain olisi kurpitsoja.

Terve sulle, keskiviikko!

Kiitos tihkusateesta, kiitos että on pimeää.

Tällaisena mitättömän harmaana päivänä on täydellistä sulkeutua

luokkahuoneiden armolliseen valoon,

antaa välituntikellojen tuudittaa

ehkä valheelliseen, mutta kuitenkin turvalliseen luuloon,

että kaikella on tarkka rytmi ja tarkoitus.

Amen.

Ei koko ajan voi olla jotain sanottavaa.

Tehtailen turhia teoksia päivät pitkät,
kulutan aikaani saadakseni selville miten sanoa,
miten säveltää,
eikä jää aikaa, ei hiljaisuutta että kuulisi
mitä mistäkin kannattaa sanoa.

Joskus ne asiat olivat itsestäänselviä.
Ei tarvinnut kysyä muiden mielipidettä,
jos joku ilmaisi vääränlaisen,
käskin pitää turpansa kiinni.

Käsken vieläkin, mutta vähemmän kärkkäästi.
Päässä seilaa saatanasti muotoja ja tapoja,
oikeita ja vääriä, katalia määritelmiä ja lokeroita,
helvetin myyntitilastoja,
"mitä tämä tohvelikansa haluaa kuulla."

Tiedättekö,
minua ei saatana sekuntiakaan kiinnosta,
mitä kukakin haluaa kuulla.
Jos ette halua kuulla minua,
käskekää olla hiljaa.

Minä tahdon kyllä kirjoittaa,
mutta vain silloin, kun on jotain todellista kirjoitettavaa.
Voisihan sitä tyhjästäkin repiä
sanoa ihan mitä tahansa
mutta sitä on jo niin paljon,
enkä usko että minulla on suurtakaan viihdearvoa.

Älkääkä ihmiset tuomitko toisianne.
Itseänne vielä vähemmän.
Rakastakaa enemmän ja väkevämmin.

Ugh.

Petolliset lauseet, sanasaatanat.
Ajatukset sanojen takana, kiemuraiset verkot, seitinohuet suunnitelmat,
repivät synkkiin saleihin, sokkeloisiin rappuihin, risteilemään käytävillä,
kokeilemaan jokaista ovea eikä yksikään ole auki,
lisää sanoja siis, epätoivoisia, jos joku aukaisisi jonkun oven.

Vaikka pitäisi olla ihan hiljaa, ei sanaakaan enää,
tietää ettei niillä voi pelastaa enää mitään,
jokainen on entistä turhempi, jokainen on entistä vaarallisempi.
Mieli jostain kaukaa huutaa Älä sano, älä sano enää mitään,
mutta se ei auta, sanoilla on valta,
ne haluaa vaan pahaa,
eikä ne tarkoita mitään, ei mitään.

olla olemassa ihan turhaan

Luottamus vai pelko? Valinta on tehtävä nyt. Aina nyt.

Valtavat kastanjapuun lehdet Hesperianpuistossa ovat läpi syksyn ollut syy lähteä ulos.
Kahlata, uida, heittää ilmaan, antaa sataa päälleen.
Tänä aamuna ne joutuivat vääriin tuuliin:
lehtipuhaltimet tulivat ja puhalsivat ne piiloon talven tieltä.
Minne, sitä en voi tietää, eivät puhaltajatkaan.

Missä täällä tehdään jotain? Missä tapahtumisessa minä olen osallisena? Kun avaan oven suljen takanani lähden tästä seesteisestä asunnosta ulos kaaokseen, minne voin mennä, mitä täällä voi tehdä paitsi kuljeskella näyttelyissä yksin, jylhä nainen, käydä uimahallissa, vaihtaa muutaman sanan vaikka joulun tulosta saunan lauteilla jonkun perheenäidin kanssa, hiiviskellä kirjastojen käytävillä, virnistellä arvoituksellisesti kirjastosedille. Miksei tädeillekin.

Saatan olla viallinen, mutta ellen kohta ratkaise tätä ulkopuolisuuden turhaumasolmua, poksahdan palasiksi.

olin lähteä tänään tallinnaan, mutta väsytti liikaa. matkalle lähteminen on niin vaivalloista.
muukin liike on.

mielelläni olisin mies. ja jonkin muun kielinen. tuntuu, että jos on tyttö ja puhuu, kirjoittaa ja laulaakin vain suomea, on väistämättä tietynlainen. eikä ole, kyllä minä sen tiedän, mutta kertokaa se kaikille näille keihäille jotka osoittelevat minua kaiket yöt, määrittelevät, vertailevat, kilpailuttavat, määrittelevät ja estävät.

säikähdin hykerrellessäni ajatuksesta, että liimaisi viikset ja pukeutuisi miehiseen hattuun, laulaisi matalalta ja nuotin vierestä, vähän rosoisesti, kaikki ne asiat mitä on aina halunnut sanoa. viimeisen biisin kohdalla irrottaisi viikset ja yrittäisi, se olisi kaikkein roisein. paljastuisi, paljastaisi. encore olisi tietenkin kirkas, heleä rakkauslaulu. (niin kuin minussa olisi jotakin kirkasta saati heleää. olisi edes savua, viskiä. olisi edes jotain.)

päähänpistojeni pelossa ajattelin nukkua talven yli, tai ainakin yhden lauantaiaamun.

minkä tähden näitäkin asioita kirjoitan?

siitä kehno muusikko, ettei se osaa soittaa.

Olenpa tässä aatellut.

Että kyllä sitä ainakin kaksi huonetta olisi oltava. Toisessa pitäisi soittimet ja nuotit ja zoomit ja ruutuvihot visusti miten sun sattuu, välissä ovi jonka laittaisi perässään kiinni, sen toisella puolella olisi laiskotteluasioita, aina ruokaa ja lämmintä ja ehkä koira ja mies. Sitä täällä kaupungissa kun päättää ruveta johonkin (muusikoksi), ja sitten se jokin ei luonnistu (soittaminen), on kovin ahdistavaa kö ikäänkö niinkö ei oikeen oo mittään muuta. Piruako sitä aina tarvitsee ruveta siihen mikä tuntuu vaikeimmalta? ehkä juuri siksi.

Viehätyn siitä, kuinka uuteen asiaan voi tarttua niin innoissaan.
Miten sävelet tuntuvat niin sattumanvaraisilta, miten jokaisena päivänä tuntuu oppivan niin paljon. En minä tunnu tästä sanomisesta enää mitään uutta oppivan, ei minua huvita tehdä asioita joita olen teorisoinut jo vuosia.

Mutta, mutta, kyllä tästäki vielä taide tulee,
ateljeen vaan tarttis, tai ainakin jonkun avaran pirtin jostakin hiljaisuudesta.
Olenpa aatellut sitäkin, että miten sitä saisi valtavan hirsipirtin jonkun hyväntuntusen suurkaupungin keskustasta? Vaikka Berliinin, jossa väki kuitenkin puhuisi suomea. Mieluiten se Berliini olisi meren rannassa ja lähellä sellaisiakin hyviä kaupunkeja kuin Raumaa, Kajaania ja Helsinkiä ja ehkä Turkua ja Vilnaa. Muutama vieras, eksoottinen turkkilaiskylä kans. Muita en oikeestaan tarvitse, ne on vähän tiellä juuri nyt, niiden ylittäminen on niin työlästä ja kallista. Mieluiten siinä pirtin pihapiirissä ois rantasauna, verstas, navetallinen nautoja, kanala, kasvimaat ja talli ja hevosille ja lampaille niitty. Seuraavaksi mietin, mitä sellainen maksaa. Ja sitten, että mitä olisin valmis niiden rahojen eteen tekemään. Niin on kyllä sellainen olo, etten mitään. Kyllä joku taideapuraha pitäisi sitä varten olla. En minä ilmaiseksi jaksa olla näin sekava koko aika. Viihtykää nyt joku, ja mesenoikaa.

On jo syyskuun toiseksi viimeinen ilta,
enkä vieläkään ole saanut sanotuksi mitään olennaista.
Ehkä se ei ole haitaksi,
helsinkiläiset sanovat muutenkin aivan liikaa.
Tekisivät sen sijaan.
Ensi viikolla on jo myöhäistä tehdä mitään,
muut ovat ehtineet edelle, ajatukset ovat karanneet,
ensi viikolla on jo aivan toisten asioiden aika.
Kyllästymistä kaljaan taas,
eikö tehdessäkin voisi juoda?

Minusta tulee isona sarjakuvataiteilija.

paluu

kiitollinen syys.
tässä päivänä eräänä kiristin juoksutossujen nyörit ensi kerran sitten kevään.
käsittamaton kiitos raikuu vieläkin tälle sitkeälle keholle, joka yhä juoksuttaa minua
ympäri seurasaarta ja mustikkamaata, vaikka olen säälimättä rankonut sitä kahvilla ja tupakalla ja Yksillä oluilla.

kaupungissa sita juoksee kymmenen kilometria
ja kun kaatuu maahan niin joku pillupää soittaa poliisin
ne sanovat että kuole toki, mutta et minun takapihallani

ai, ai, ai.

Miksi niin monesti sanotaan, että Hetket ovat vain lainaa. Mitä ne luulevat sillä tarkoittavansa? Yhtä näennäisrunollista kuin Nurkkapöytä. Kiertelyä, kaartelua, kyyristelyä, piilottelua. Selustan turvaamista.

Olen lainannut seuraavat yhdeksän kuukautta elämästäni. Maksan ensimmäistä lainaa toisella, palautan nämä päivät sitten myöhemmin, sitten kun ei ole enää mitään katsottavaa. Helvetin ärsyttävää väittää että sellaiset hetket, kun on jonkun kanssa kuplassa ja unohtuu muu maailma ja laa laa ku on ihanaa, olisivat muka lainassa jostain. Kuka niitä alkaa periä, ja mitä niistä pitää maksaa? Höpö höpö, ne lainatut hetket on jotenkin niin kuin hittibiisi, teostot juoksee vielä vuosien päästä, saa muistella sitäkin iltaa silläkin rantakalliolla, opetit minua heittämään leipiä, sinä sait yksitoista ja minäkin yhden, myöhemmin löydettiin luola ja mentiin sinne pussailemaan. Hyräilyttää ja menee kylmiä väreitä vielä mummonakin.

Saatana.

Missä kaikki olennaiset asiat piileskelee? Mikä on olennaista? Mitä ylipäätään kannattaa sanoa mistään? Eikö voitaisi olla ihan hiljaa vaan.

(Ei.)

Istuskeltiinpa kerran laiturilla erään ystävän kanssa, katseltiin kun ihmislapset juoksentelivat saunasta uimaan ja uimasta saunaan, polskivat pyllyt vilkkuen, kiljuivat ja ilkamoivat ja ystävä kysyi, mitä aion elämälläni tehdä. Se taisi olla ensimmäisiä syksyisiä päiviä, kesätuuli muuttui vähitellen viimaksi, oli vähän pimeämpää. Vannoin rakentavani jurtan, minulla oli jo macchete auton takakontissa ja silmät auki sopivien koivunrankojen varalta. Hankkisin lampaita, heittäytyisin sammalikkoon selälleni ja juurtuisin siihen. Tähtikaton alla polttelisin piipputupakkaa ja fiilistelisin olemisen autiutta. ”Niin varmaan” tokaisi siihen hassun näköinen alaston mies lempeästi. ”Ei auta viisastua ennen aikojaan, katkera ja kärttyinen sinusta siellä nyt tulisi. Tanssi ensin vähän, vaikka, tai laula, ja muuta sitten vanhana vasta. On sitten mitä muistella.” Niin, niin. Minä-minä-elämää.

Kulutan keskipäiviäni keskenäni. Luulen askeltavani eteenpäin mutta kierränkin kehää itseni ympäri. Joka ikinen ajatus on välittömässä kosketuksessa Minun päiviini ja Minun ihastumiseeni tai Minun menneisyyteeni tai Minun tulevaisuuteeni tai Minun lounaaseeni tai muuhun yhtä yhdentekevään.

Perspektiivi, missä on perspektiivi?! Kadotin sen tähän huoleen minusta, joksikintulemisen vaatimukseen. Tahtoisin luvata itselleni, että nyt taannun, huomenna en huolehdi mistään, mutta heti jos lupaan, unohdan mennä töihin ja unohdan mennä kouluun enkä saa tänäkään vuonna mitään aikaiseksi ja selittelen sosiaalitoimessa että kun joskus vain unohtuu olla osa tätä yhteiskuntaa mutta tämä vuokra pitäisi kuitenkin maksaa.

(Siksi jurtta, se maksaisi vain vaivan.)

Kunpa joku huolehtisi minusta vielä, herättäisi aamulla valmiiksi valaistuun keittiöön, keittäisi kaakaon, harjaisi hampaat, palmikoisi tukan, pukisi sukkahousut mekon kaulurin haalarin saappaat pipon ja vetäisi hihat hanskojen päälle, taluttaisi vielä pimeään aamuun nostaisi autoon, laittaisi turvavyön, voisi vain katsella kun talven ensimmäiset lumihiutaleet ovat kuin keihäät vasten tuulilasia, autuaan tietämättömänä siitä, minne on matkalla ja miksi.

tulkaa pihalle koittamaan senkin fiilisrosvot minä oon nähny jumalan kasvot

Aivan kuin tämän aamun aurinko olisikin tehnyt säteistään tikapuut

ja laskenut ne minun ikkunastani sisään. En aikaillut, en keittänyt kahvia edes, lähdin kapuamaan ja täällä nyt keikun, ylimmällä askelmalla kun en muuta voi, ja tanssin polkkaa jumalan kanssa. ! pyörii, pyörii, en ihan pysy mukana askeleissa mutta se vie niin, ettei askeleita juurikaan tarvitse ottaa. Ja nauran niin, että itken ja jos kohta on suuri syysmyrsky, taivas ei olekaan musta eikä harmaa vaan iloisesta sähköstä ihan keltainen ja violetti ja ukkostaa ja salamoi ja polkan pyörityksen aiheuttama ilmavirtaus on tuuli joka vie kaikkien sateenvarjot ja saa kaikki ihastuneet painautumaan toisiaan vasten ja tarrautumaan kiinni etteivät lentäisi toisiltaan pois ja jos sitten tulee sade, se on tätä nauruitkua ja sataa kaikkien ylle kastellen jokaisen tähän hallitsemattomaan leikkiin ja siellä ne juoksevat paljain varpain pihanurmella ja töölönlahden puistoissa ainakin viiden sateenkaaren alla eikä aarteita oo ainoastaan siellä päissä vaan ihan kaikkialla koska sateenkaari on ympyrä eikä kaari, se ei ala mistään eikä se koskaan lopu, niin ku tää leikkikään ei oo varsinaisesti alkanut eikä se koskaan lopu vaikka nämä tikapuut alkoikin aamulla ja loppui siihen viimeiseen askelmaan jolta olen tempautunut jo monta riviä sitten paljon korkeammalle ja ulos maailmasta.

(Miten voi tehdä protestifolkkia kun maailma pyörii ja pyörittää ku karuselli?)

Teimme metsän kanssa diilin:
vein sille neidillisen epätietoisuutta,

haureutta ja huolia, hiukan heikkouttakin

ja sain vastalahjaksi suun täyteen suuria mustikoita

ja lampaankääpiä, suppilovahveroita ja mustavahakkaita

pitkän, kylmän talven varalle.

(Meitä oli siellä seitsemän, ja jokainen kori oli tullessa täysi.)

Tänään olen säilönyt tämän kesän sadon

pieniin pusseihin,

käärinyt kesän kasvattamat talteen,

kirjoittanut kansiin tämän vuoden nimen.

Huomenna ne pääsevät pakkaseen,

kaikki nämä eletyt hetket
helteiset päivät ja sateisetkin

niitä saap sulatella talvi-illoin ja mussuttaa itsensä kylläiseksi

sitten kun on kylmä ja luulee olevansa ainoa.

Tuiskulassa ei päde muun maailman säännöt.

Täällä on aina yhtä riemukasta,

aina yhtä värikästä,

aina yhtä meluisaa, vähän riitaisaakin.

Aina on suklaapisarapipareita

ja vaarin verstaassa jotain uutta ja ihmeellistä.

Navetan vintiltä löytyy joka syksy uusia aarteita,

ja joka syksy suppilovahverot löytyvät

samojen kantojen juurien alta.

Täällä soi klarinetti ja tanhutaan

katsotaan telkkaria liian lujalla

jokainen isä tietää aina poikiaan (ja tyttäriäänkin) paremmin.

Välillä yritetään puhua politiikkaa,

mutta useimmiten sekin kääntyy ruokaan,

mikä tarkoittaa kalaa ja sieniä.

Täällä on aina joulu ja helvetisti lankaa ja viiniä.

Huomaa, kuinka kömpelösti välillä kaupungin kaduilla kompuroi,

muistaa, ettei mitenkään voi tulla enää tämän ihmeellisemmäksi.

tänään taivaalla tanssi iloa ja tulta,
romanialaissyntyinen talonmies tarjosi lonkeroa.

minä köyhä juhlin ja ostin pullorahoilla omenoita.

!

aamulla pyöräilin halki utuisen kaupungin siihen aikaan kun
viimeiset juhlijat hoipertelevat kotiin ja ensimmäiset rientävät töihin.
en kuulunut kumpiinkaan.

tyhjässä asunnossa piano, kuin lapsi olin odottanut yksinäistä hetkeä yhdessä
näiden laulujen ja kosketinten kanssa.

iltapäivällä nukahdin lattialle kahvikuppi sylissä paperinen palapeli kaikkialla hujan hajan
täydellisessä järjestyksessä

ainakin tänään ainakin jokin on täydellistä.

Minä & Ville Ahosen juttu on niin kova, etten sano mittään vähään aikaan.

syksy on taas helsingissä.

säilöin sienet pakkaseen, hain juosten petivaatteet turvaan sateelta,
harvoja tilanteita, joissa toimin vikkelästi,
sade olisi saattanut loppua ellen olisi kiirehtinyt.

mietityttää suru.
hyvä ja huono suru. uskon, että on hyvääkin surua.
sellaista muistavaa, kaipaavaa, mukanaan jotakin kaunista kantavaa surua.
että vain huono suru on todella turhaa surua.
tietämättömyydestä tai epärehellisyydestä, pahoista teoista johtuva suru
tai ahdasmielisen katkera suru,
todellisen turhaa surua.

mietityttää lohtu.
kuinka saattaa huomaamattaan ruokkia suruaan
haalimalla ympärilleen enemmän ja enemmän surullisuutta,
turhaa ahdistusta,
vaikka on olemassa lohtu.
sitä on vain niin paljon vaikeampaa etsiä,
surullisena löytää vain surua, kuulee mustaa,
ui synkissä vesissä,
ei suostu näkemään valoa, ei kristallinkirkkaita helmiä,
ei koralliriuttojen alla piileksiviä kultaisia, vaaleanpunaisia pieniä kaloja
joiden pienet kädet kiertyisivät ottamaan syliin,
turvaan.

kuinka moni vielä kirjoittaa sanoja,
jotka ottavat turvalliseen syliin?
kuinka moni tanssii, laulaa lavalla biisejä,
joiden sylissä voisi viettää viikkoja,
niin kuin surun sylissä saattaa?

täällä sataa ja on myrsky ja outoa ja minä olen ihan pieni lapsi vasta.

Älä ota kaikkea niin kovin vakavasti, he sanovat,
ei, älä pelkää, en minä itke, vastaan, ja itken kuitenkin.
En tiedä mitä, tai miksi.
Eivät laulut ole vakavia.
Laulu on laulu ja sävel soi, itki tai ei.
Sitä paitsi, mitä itkien laulettu sävel tähän maailmaan tuo?

Pelkoa minä itkin, pelko norui aurinkolasien alta poskipäitä pitkin pulpetille enkä osannut edes väistellä kummastelevia katseita.

Ikävää, ehkä, kaipuuta siihen utopiaan jota luulin eläväni siinä suuressa puutalossa
hiljaisen meren rannalla, rauhaan, joka kesti niin pienen hetken.

Kaipuuta uskoon, totuuteen, rakkauteenkin.
Kaipuuta minuun, tähän hetkeen, tämän hetken selkeyteen.

Töölöläisyksiö on avara, valoisa, raikas, minun. Tilaa, aikaa, rauhaa,
täällä kukaan ei huuda aamuisin. Helsinki syleilee kasvottomuudellaan, sattumanvaraisuudellaan, kuin olisi yksin ja irrallaan, vähän karkuteillä, tuhlaajatytär.

Huomenna en itke.

Toivoo jotakin oikein kovasti, näkee valtavan pyrstötähden

On pelottavaa toivoa oikein kovasti. Jossei onnistukaan, se pettymys, se häpeä.

Mutta kuitenkin, metsän siimeksessä, elämää kokeneen mökin ylisillä me nauhoitimme suut mustikassa koko sateisen sunnuntain. Minä tärisin ja jännitin tieten, että missään muualla en voisi olla. Halusin aina uudestaan. (En oikein pysy rytmissä.)

Tiistaina jo lähdin pääkaupunkiin viemään sitä levyä. Siellä sanottiin, että niitä lauluja olisi kiva kuulla enemmänkin, ja kahden viikon päästä olen Helsinkiläinen musiikinopiskelija ja laulan tieni läpi routaisen syksyn. Kuullaan, siellä tai toisaalla!

(uskomista, aina uskomista.)

Esko, kertoisitko taas

mitä elämä on?

ihmiset tulee, ja menee ja keskustelee

länsi- ja itäkeskuksia, vanha pariskunta lounaskahvilan nurkassa laulaa täyttymättömistä toiveista, laivoista jotka lähtivät, lokeista jotka jäivät, tuulesta joka puhaltaa muutoksen, rantahiekkaan piirretyistä odotuksista, rakkaudesta ja siitä kun sitä ole.

niinpä niin,
eihän niitä kiinnosta kauneus tai onni tai rakkaus tai ilo

kuljeskelevat kirpputorien tunkkaisilla käytävillä etsimässä antiikkisia piironkeja joihin säilöä elettyjä hetkiä, jonka ovet avata sateisena syntymäpäiväsunnuntaina, puhua niistä asioista, jotka ovat jääneet valokuvien reunojen ulkopuolelle. Tarjota lapsenlapselle vanhaa lasimaljaa, tuota toista et saa, sen on sisko saanut Mannerheimiltä. Rakentamista, säilömistä, somistamista, sitäkö ihmisen elämä tänä aikana on?

vaan suru, epätoivo, tuho ja kuolema.

Ei saisi odottaa, vaan huomata sitten, kun. Mitä elämä on, ellei toivomista ja pettymistä, saamista ja luopumista, tuhoutumista ja eheytymistä, uskomista. Aina uskomista.

Kaikki kysymykset Eskolle:

1.

Parahin Esko,

en mitään muuta tahdo kuin viljellä meritähtiä. Mitä ne ovat, Esko? Ovatko ne eläimiä vai kasveja vai jotain sienieliöitä, jotain siltä väliltä? Ovatko ne kauniita? Kannattaako niitä syödä? Miksi niitä on? Kuka niitä syö? Mitä ravinteita niistä saa? Ovatko ne niin kuin levää? Että niistä saisi kaikki vitamiinit? Voiko niitä silittää? Ovatko ne myrkyllisiä? Vaarallisia? Ovatko ne olleet aina täällä vai onko mahdollista että ne olisivat taivaalta pudonneita tähtiä? Voiko minun isoisäni olla meritähtenä aaltojen alla? Liikkuvatko meritähdet? Isoisäni liikkui, sen tähti katosi taivaalta ja siksi ajattelin, että niitä ehkä joskus putoaa. Jos ne ovat pieniä, niin kuin meritähdet ovat, niin ei sitä välttämättä huomaa, jos sellainen tipahtaa veteen. Voinko tehdä opinnäytetyöni meritähtien viljelystä, Esko? Onko siitä elinkeinoksi?

Ps. Onko meritähdillä kavereita? Pelaavatko ne koskaan hippaa tai piilosta? Voiko meritähti syrjäytyä, jäädä yksin?

tällainen homssantuu

Helle ja hiljaisuuden vaatimus,

tukahdutettu laulu kurkunpäässä,

lisää tupakkaa että siinä kohtaa, missä laulun pitäisi olla,

tuntisi edes jotain.

Kun olisi aina tämä tyhjä talo, kaikuvat seinät,

eikä ketään vaientamassa tätä ääntä joka tahtoo tulla ulos täytenä,

huutona, kuiskauksena, heleänä lauluna.

Kun olisi valtavat kovaääniset, jotka tekisivät tästä äänestä vieläkin suuremman,

voisi kiertää nappia, satakertaistaa sanansa voiman.

Mutta tämä tyhjä talo riittää nyt.

Tänään kukaan ei pyydä soittamaan mitään,

pyydä vaikenemaan.

Se on vapautta, se.

suotta kai selailen

Näin tänään Pyhäjärvessä sukellusveneen ja kaloja. Ne söivät vain tupakantumppeja.

Kesä on kiva, kun saa olla huoletta jouten. Se on ehkä epäreilua, järjestelmässä on ehkä jotain korjattavaa, mutta ei siitä oikein voi sanoa enää mitään.

Hillun ja notkun kaduilla, klubeilla, kirjastoissa;

kuljetan sormenpäätä kirjojen selkämyksillä, odotan jännittävää kiinnostuksen hetkeä, sitä, kun pysähdyn, poimin kirjan käteen, tutkin etukannen kuvaa, silmäilen takakannen, avaan sattumanvaraisesta kohdasta, tarkastan, minkälaisesta tekstistä oikeastaan on kyse. Miksi valita tämä kirja? kysytään selkämyksessä. En tiedä, en tosiaan tiedä. Lainaan Hemingwayta, Burroughsia, Kerouacia, olenhan nuori ja seikkailumielinen. Stephen Hawkingia, Esko Valtaojaa, Ikarosta fiilisteleviä elämänkatsomusoppaita,

joidenkin tunteellisten naiskirjailijoiden teoksia rakkaudesta, odottamisesta, työstä, merkityksettömyydestä, merkitysten etsimisestä ja löytämisestä.

Puhun paljon joutilaisuuden puolesta, puhun paljon merkityksellisyydestä. Miten ei pelkästään valinnat, joita teemme, vaan koko olemisemme on merkityksellistä, tarkoituksellista. Kuitenkin olen itse puolitiessä, neuvotteluni Jumalan kanssa ovat pahasti kesken.

Kiinnostus hajoaa murusiksi. Kiinnostun vähän kaikesta, en kuitenkaan jaksa upottautua minnekään. Miten vähän lopulta voikaan saada tietää.

Mahdollisuudet ovat kuitenkin rajattomat, ja koska nuorempana taistelin itseni irti itsekurista, seilaan nyt siellä täällä vailla mitään järkeä tai rotia,

kellun aika-avaruuksissa ainakin kahdessatoista ulottuvuudessa,

uin ääniaalloilla, väreilen ja säteilen, välillä katoan aaltojen alle kunnes pärskin itseni takaisin pinnalle.

Eikä siinä kai mitään. Mutta tämä ei voi jatkua ikuisesti.

Olenko minä tietoyhteiskunnan uhri? Tätäkö se on, jatkuvaan informaatiotulvaan hukkuminen? Alati enenevä tietämys, alati vähenevä ymmärrys.

Totuus asuu kuitenkin sydämessä, sitä ei voi googlata.

äkkiäkös yhden saunan muuraa

Kukko kiekuu kalliolla, vaikka päivä on puolessa.

Ei kai niilläkään kiire ole, possutkin uinuvat vielä eivätkä juoksentele, kieriskele savessa.

Keskellä metsää, Riemukalliolla auringonpaahteessa muurarit nostavat verkkaisen linnan seiniä, tiiliskivi kerrallaan, vakaata, pysyvää.

Jonkun muun pysyvyydessä on vapauttavaa vierailla, kun itse ei pysty pysähtymään, asettumaan, rakentamaan. Kuitenkin muuraan tiiliä saunan seinään olen mukana rakentamassa jotain, joka säilyy. Joku nurkka tuosta talosta on minun nurkkani, minulla on paikka, jonne palata.

Saunan jälkeen laulu: jos sinä olet läsnä, minä kuuntelen hiljaa ja keskeyttämättä.

Vanha nainen puhui minulle rakkaudesta.
Sillä ei saa rajoittaa vapautta.
Toisilla on omansa, he taistelevat sen puolesta henkeen ja vereen.
(Entä jos kaikki onkin yhtäkkiä loppu? Entä jos tämä olikin tässä?)
Tyhjyys on pelottava asia.

Mutta entä minä? Millä pysäkillä minä jäisin?

Huudan puhukaa, puhukaa! En minä osaa katsoa ihmisiä silmiin, en käydä keskustelua. Minä osaan venyttää vääriä lihaksia ja siivota.

Kuinka hyväksyä osansa katkeroitumatta? Kuinka puhdistaa onnellisena betonitalojen pitkiä käytäviä tyytyväisenä osaansa? Siihen, etten minä ole voinut muuta.

pitkät, pimeät, typerät käytävät; nämä pitkät pimeät typerät mietteet.

Tyhjyys on pelottava asia. Minulla ei ole mitään menetettävää.

Pilvet painavat raukeat päät tyynyihin, sateen tasainen ropina saattaa talon pitkään päiväuneen.
Minä ompelen ja ompelen, mutkittelevia saumoja, ratkon ja ompelen uudelleen. Lempein sormin, lempein ajatuksin opettelen epäonnistumaan.

Mietin, onko aikuistuminen sitä, että käy hankalaksi kuunnella, mitä minä tarvitsen juuri nyt?

Nyt aurinko tuli esiin, nyt se meni jo piiloon. Onni on vaihtaa huonetta sitä mukaa, minne aurinko paistaa.

Aurinko paahtaa,
yrttitarhaa rakentavan selkää pitkin juoksee hikimeri.
Kymmenen kertaa kuusi metriä kasvimaata,
uudelleensyntynyt kasvihuone,
muurinpohjalettuja iltanuotiolla,

riittämättömyys, kelpaamattomuus, häpeä.

Kaikkialla tuntuu kasvavan niin sinnikkäitä opportunistirikkaruohoja, polttavia nokkosia ja suuria, kauniita horsmia, ettei tämä hyödytön saa juuriaan tähän maailmaan, ihmisten maailmaan,

armottomuus, sokeus, illuusio.

Elämä ja kuolema pääsykoeraadin käsissä:
johonkin on päästävä. On alettava oppia.
Entä jos kukaan ei tänäkään vuonna huoli mihinkään?
(Tänäkään keväänä juurru,
kesäkuun puoliväliin mennessä olen jo lakastunut,
huokaisevat kerran ja noukkivat kompostiin.)
Uskallanko enää innostua mistään? Uskallanko unelmoida?
Kun ei minusta kuitenkaan ole mihinkään,
ei minulla ole teille oikeastaan mitään annettavaa,
haluaisin oppia mutta koska en jo osaa, en kelpaa oppilaaksi.

Millainen minun sitten muka pitäisi olla?

Nyt on kevät, antaisitte minun olla minä ja pystyttää lampaille aitaa.
Nyt on kuitenkin vasta kevät.

missä salo sinertää

Jää on lähtenyt, meri on tullut takaisin,
piirtelen haravalla pihaan metsän rajoja.

Pienet vadelmalapset nauravat auringonsäteille
ja meidän laulullemme.

Ja elämä on leppoisaa;
rumpu soi kevään tuloa,
paljaita savisia jalkoja tanssii vaahteranlehdillä.

Pääsiäisjänis oli muninut tuvan joka koloon pikkuruisia suklaita.
Kannattaa pysyä valppaana!

jumissa berliinissä

Jokaisella junalla on t a r k o i t u s :

viedä sinut sinne minne oletkin menossa

tai olla viemättä.

Ja kuka lopulta päättää, millä junalla kukakin matkaa?

Jokainen vie kuitenkin perille.

Aikamoinen sattuma, että tämä pallo on muodostunut tähän, että olosuhteet ovat olleet oikeat tämänkaltaisen elämän syntymiselle ja että me ihmiset olemme onnistuneet tulemaan tietoisiksi itsestämme.

Aikamoinen sattuma, että olen nyt tässä ja tiedän olevani matkalla muualle.

Että seitsemän miljardin ihmisolion joukosta voin valita yhden.

Ajatus aaltoilee halki avaruuksien, muodostaa yhteyden,

tässä kolmen miljoonan ihmisen kylässä minä voin ajatella yhtä, joka ei ole täällä.

Ja ellen koskaan olisi saanut tietää sen yhden tietyn olemassaolosta,

saattaisin olla tässä kylässä jäädäkseni.

Vaikka minua on neuvottu: ei saisi solmia mieltänsä mihinkään,

kuminauha on umpisolmussa.

Täällä voisin tanssia joka ilta,

soittaa ja laulaa kaduilla,

tavata ihmisiä, elellä hetkiä,

jättää kaiken seuraavalla pysäkillä,

niin kuin missä tahansa muuallakin.

Mutta se on sidottu rakkaudesta,
ehkä vihdoin ymmärrän, mitä merkitystä on sillä missä koti on.

Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut liian hyvä tovi.

Sen jälkeen olen yrittänyt hylätä betonikylän kovilla kaduilla kiireisinä kopisevia korkoja, karata ihmisten maailmasta. Pakkasin väsyneen ja harmaan mieleni pahvilaatikoihin ja lähdin meren rantaan, omenapuiden alle; etsimään elämäni tietä, vaihtoehtoja.

Onko jokaisen elämän kuljettava jotakin tietä? Leveää moottoriteitä, viitoitettuja kaistoja vieri vieressä, numeroituja liittymiä. Metsäpolkuja, kiemurtelevia serpentiiniteitä vuoristossa, maanteitä pitkin peltoja, vesireittejä? Miellyttävä naisääni navigaattorissa kertoo, milloin kannattaa kääntyä.

Minusta reittiä ei kannata valita päämäärän perusteella.

Eilen illalla unohduin lueskelemaan vanhoja mustakantisiani, menneitä hetkiä ja muistin, kuinka edelliskesänä rakas ystäväni soitti kaukaa ja kertoi nähneensä unen, jossa olin sanonut: "jouluun asti olen onnellinen. Sen jälkeen.. en tiedä."

Unet ovat aina olleet pelottavia. Hallitsemattomia kohtauksia, tuntemattomia tunteita. Syviä, leväisiä vesiä. Mieli on syvä, leväinen vesi. Mieli on pelottava. Maailma on täynnä mieliä, onnellisia ja onnettomia ja jokainen on yhtä pelottava. Jokainen kohtaus on täynnä mieliä joita lopulta kukaan ei hallitse. Jokainen uni on heijastus todellisuudesta, kun hallitus nukkuu, mieli tanssii pöydällä. Kiihkeästi, niin että hiki virtaa ja roiskuu ympäriinsä. Jospa voisi nukuttaa hallituksensa päivisin ja antaa mielen tanssia, ja lepäisi öisin, antaisi kaiken vaan olla.

tämä elämä, nämä asiat

En tiedä, uskonko uusien elämien aloittamiseen. Sellaisiin kun lupaa tulla täydelliseksi lauantaina, olla kaikki huiput satuhahmot yhtä aikaa.

olen Nuuskamuikkusen välinpitämättömyys, riippumattomuus

olen Pikku Myyn jääräpäisyys, tuulisuus

olen Pepin raitasukat ja huvikumpu

olen Ronjan tuittuinen takkutukka, siihen kätketty empatia

olen Muumimamman kompaktius ja lempeys

olen Irvikissan arvoituksellinen jekkuvirne

Mutten minä tahdo olla tuomittu kulkemaan, lähtemään laaksosta joka syksy. Enkä kantaa kenenkään muunkaan hahmon mörköjä, lapsuudentraumoja. Vaikka kuinka pakkaisin ja kelaisin, kuka hahmoista pakkaisi mitäkin, pysyn minuna, ja olen kaikessa vajavaisuudessani kovin iloinen, valvonut ja harmaa. Omissa traumoissa on tarpeeksi pakkaamista.

Esineisiin sidottu estetiikka, estetiikkaan sidottu mieli, mieleen sidotut muistot, minä. Esineisiin sidottu minä. Pakkaammeko minää, määritelmiä minästä vai muureja vai tottumuksesta?

En usko uusien elämien aloittamiseen. Enkä määritelmiin. Mutten minä aina ole samakaan. (Siksi hahmot ovat, sitä paitsi minä olen jo tuhannesti todennut olevani paska hahmo. Onneksi on tarinoita.)

Mitä minä muka tarvitsen? 

pää

jalat

kädet

silmät

suu

iho

no oikeastaan kaikki elimet

aikani

elämä

ps. Voisikohan traumat zipata?

Opettajanpöydällä lojuu viisi kahvikuppia ja keveät maiharijalat,

minä astuin eilen kolmannelle kymmenelle.

Lapset sekoittavat akryyleistä marmoria,

mustalle paperille kiemurtelee marmorikilpisiä liskoja.

En vieläkään väitä tietäväni mitä teen täällä,

mutta siinä he kuitenkin maalaavat, samaa kuvaa,

jokin on kovin selvää. Ehkä kaikki on hetken hyvin.

"Ikkunasta nään miten rusakot juoksee ja lumi tekee seittejä oksiin."

Ja he laulavat mukana ja sotkevat vihreää ja valkoista.

Mitä tulee jos yhdistää keltaista ja mustaa, jos ampiaista liottaa?

Sekoittuuko sen raidat, voiko ampiaisesta tehdä marmoria?

Vielä hetken kaulassa roikkuu tämän elämän avaimet.