syksy on taas helsingissä.

säilöin sienet pakkaseen, hain juosten petivaatteet turvaan sateelta,
harvoja tilanteita, joissa toimin vikkelästi,
sade olisi saattanut loppua ellen olisi kiirehtinyt.

mietityttää suru.
hyvä ja huono suru. uskon, että on hyvääkin surua.
sellaista muistavaa, kaipaavaa, mukanaan jotakin kaunista kantavaa surua.
että vain huono suru on todella turhaa surua.
tietämättömyydestä tai epärehellisyydestä, pahoista teoista johtuva suru
tai ahdasmielisen katkera suru,
todellisen turhaa surua.

mietityttää lohtu.
kuinka saattaa huomaamattaan ruokkia suruaan
haalimalla ympärilleen enemmän ja enemmän surullisuutta,
turhaa ahdistusta,
vaikka on olemassa lohtu.
sitä on vain niin paljon vaikeampaa etsiä,
surullisena löytää vain surua, kuulee mustaa,
ui synkissä vesissä,
ei suostu näkemään valoa, ei kristallinkirkkaita helmiä,
ei koralliriuttojen alla piileksiviä kultaisia, vaaleanpunaisia pieniä kaloja
joiden pienet kädet kiertyisivät ottamaan syliin,
turvaan.

kuinka moni vielä kirjoittaa sanoja,
jotka ottavat turvalliseen syliin?
kuinka moni tanssii, laulaa lavalla biisejä,
joiden sylissä voisi viettää viikkoja,
niin kuin surun sylissä saattaa?

täällä sataa ja on myrsky ja outoa ja minä olen ihan pieni lapsi vasta.

Älä ota kaikkea niin kovin vakavasti, he sanovat,
ei, älä pelkää, en minä itke, vastaan, ja itken kuitenkin.
En tiedä mitä, tai miksi.
Eivät laulut ole vakavia.
Laulu on laulu ja sävel soi, itki tai ei.
Sitä paitsi, mitä itkien laulettu sävel tähän maailmaan tuo?

Pelkoa minä itkin, pelko norui aurinkolasien alta poskipäitä pitkin pulpetille enkä osannut edes väistellä kummastelevia katseita.

Ikävää, ehkä, kaipuuta siihen utopiaan jota luulin eläväni siinä suuressa puutalossa
hiljaisen meren rannalla, rauhaan, joka kesti niin pienen hetken.

Kaipuuta uskoon, totuuteen, rakkauteenkin.
Kaipuuta minuun, tähän hetkeen, tämän hetken selkeyteen.

Töölöläisyksiö on avara, valoisa, raikas, minun. Tilaa, aikaa, rauhaa,
täällä kukaan ei huuda aamuisin. Helsinki syleilee kasvottomuudellaan, sattumanvaraisuudellaan, kuin olisi yksin ja irrallaan, vähän karkuteillä, tuhlaajatytär.

Huomenna en itke.

Toivoo jotakin oikein kovasti, näkee valtavan pyrstötähden

On pelottavaa toivoa oikein kovasti. Jossei onnistukaan, se pettymys, se häpeä.

Mutta kuitenkin, metsän siimeksessä, elämää kokeneen mökin ylisillä me nauhoitimme suut mustikassa koko sateisen sunnuntain. Minä tärisin ja jännitin tieten, että missään muualla en voisi olla. Halusin aina uudestaan. (En oikein pysy rytmissä.)

Tiistaina jo lähdin pääkaupunkiin viemään sitä levyä. Siellä sanottiin, että niitä lauluja olisi kiva kuulla enemmänkin, ja kahden viikon päästä olen Helsinkiläinen musiikinopiskelija ja laulan tieni läpi routaisen syksyn. Kuullaan, siellä tai toisaalla!

(uskomista, aina uskomista.)