On pelottavaa toivoa oikein kovasti. Jossei onnistukaan, se pettymys, se häpeä.
Mutta kuitenkin, metsän siimeksessä, elämää kokeneen mökin ylisillä me nauhoitimme suut mustikassa koko sateisen sunnuntain. Minä tärisin ja jännitin tieten, että missään muualla en voisi olla. Halusin aina uudestaan. (En oikein pysy rytmissä.)
Tiistaina jo lähdin pääkaupunkiin viemään sitä levyä. Siellä sanottiin, että niitä lauluja olisi kiva kuulla enemmänkin, ja kahden viikon päästä olen Helsinkiläinen musiikinopiskelija ja laulan tieni läpi routaisen syksyn. Kuullaan, siellä tai toisaalla!
(uskomista, aina uskomista.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti