syksy on taas helsingissä.

säilöin sienet pakkaseen, hain juosten petivaatteet turvaan sateelta,
harvoja tilanteita, joissa toimin vikkelästi,
sade olisi saattanut loppua ellen olisi kiirehtinyt.

mietityttää suru.
hyvä ja huono suru. uskon, että on hyvääkin surua.
sellaista muistavaa, kaipaavaa, mukanaan jotakin kaunista kantavaa surua.
että vain huono suru on todella turhaa surua.
tietämättömyydestä tai epärehellisyydestä, pahoista teoista johtuva suru
tai ahdasmielisen katkera suru,
todellisen turhaa surua.

mietityttää lohtu.
kuinka saattaa huomaamattaan ruokkia suruaan
haalimalla ympärilleen enemmän ja enemmän surullisuutta,
turhaa ahdistusta,
vaikka on olemassa lohtu.
sitä on vain niin paljon vaikeampaa etsiä,
surullisena löytää vain surua, kuulee mustaa,
ui synkissä vesissä,
ei suostu näkemään valoa, ei kristallinkirkkaita helmiä,
ei koralliriuttojen alla piileksiviä kultaisia, vaaleanpunaisia pieniä kaloja
joiden pienet kädet kiertyisivät ottamaan syliin,
turvaan.

kuinka moni vielä kirjoittaa sanoja,
jotka ottavat turvalliseen syliin?
kuinka moni tanssii, laulaa lavalla biisejä,
joiden sylissä voisi viettää viikkoja,
niin kuin surun sylissä saattaa?

täällä sataa ja on myrsky ja outoa ja minä olen ihan pieni lapsi vasta.