helou vapaus!

juuri tänään, tänä aamuna, en milloinkaan muulloin
ole nähnyt taivasta noin sinisenä,
sekin on kuin vastarakastunut,
pilvet hahtuvaiset kirkkaat
aivan kuin olisivat juuri löytäneet vapautensa nekin.
se heijastuu vastapäisen talon ikkunoista, toivo,
tietystä kulmasta katsottuna.

kierrän kehää vapauden reunamilla.
luulenko vain, vai olenko niitä,
jotka pakenevat vapauttaan turvallisiin,
varmoihin ratkaisuihin,
sitoudunko aina varmuuden vuoksi onnettomuuteen?
no, kuinka on?
mielen periferia täyttyy
odotuksista, peloista, valheesta
että tuleva olisi ennalta määrätty.
onnettomana tokaisee:
"niinhän minä sanoin, että tässä tulee käymään juuri näin."

vapaa radikaali päättää tulevaisuuden itse,
toimii rakentaakseen mahdollisimman ideaalin,
kantaa vastuun epäonnistumisestaan
ja yrittää uudelleen.

minä olen kuin vastarakastunut.
juon kahvia kanelilla, kuuntelen Samuli Putroa,
koristelen blogin vaaleanpunaisella
keitän kurpitsaa
ja jos näkisin itseni ulkopuolelta,
voisin vannoa että posket hehkuvat.
miksikö?
eilen hoksasin taas käytännön tasolla
että nyt, kas, olen vihdoin a i k u i n e n.
hehe,
eikä aikuisia kukaan määrää!
aikuisista ne, joilla on katse tulevaisuudessa
ja leuka korkealla
(ei liian korkealla, se on heti koppavaa ja herättää sääliä)
saavat tehdä mitä ikinä haluavat.
hehe!

ensi töikseni keitän lisää kahvia
kääräisen pienen manitou-savukkeen,
juuri niin kuin joka aamu tähänkin asti,
mutta voi luoja, se on elämää se,
kiikkua sisäpihan keinussa
kahvikupin kanssa savuttelemassa
ja huomata, että on vasta aamu.
hehe!

kurpitsa-aurinko

Ihmiset ovat sankareita toisilleen.
Toiset muuttavat toiseen kaupunkiin
pulppuilevien, kirkkaiden lähteiden takia,
toiset nousevat aamuyöllä sytyttämään valkean
pieneen leipomoon, lähtevät viemään leipää ennen kuin
muu maailma on herännyt.
Jotkut kasvattavat lampaita,
jotkut lapsiaan, jotkut velkaansa
ja kuitenkin kaikkia yhdistää yksi:
eihän tässä ole mitään järkeä
ja se, että he kaikki ihailevat toisiaan.

Sain ystävältä kurpitsan.
Mies halkaisi sen, harmitti rikkoa sen kaunis keltainen kuori.
Se oli aurinko tämän syksyn keskellä, tämän saamattoman syksyn,
joka ei ymmärrä muuttua talveksi.
Se ei maistunut yhtä kauniilta kuin näytti,
mutta otin talteen siemenet.
Ehkä keväällä lapioin Hesperianpuistoon kauniit lantavanat
ja viskelen siemenet salaa.
Ensi marraskuussa kurpitsa-armeija valaisee töölöläisten vihmaisia kotimatkoja,
ihmettelevät niitä satoja aurinkoja ja salaa ovat iloisia,
vaikka soittavatkin valituksiaan kaupungin puutarhavastaavalle.
Voisi perustaa kyläyhdistyksen,
kovertaa kaikki kurpitsat, tehdä maailman suurimman kurpitsakeiton,
sytyttää lyhdyn jokaiseen.

Jos jonain aamuna heräisikin ehjänä,
tajuaisi kahvinkeittimen luona olevansa kokonainen ja varma.
Olisi yön aikana sulkenut ulkopuolelleen kaiken ylimääräisen,
karsinut epäolennaiset ajatukset ja tuntemukset,
tokaisisi tyynesti että tämä ei koske minua,
pyyhkäisisi brutaalisti pöydältä leivänmurujen mukana pois kaiken vääryyden.

Jos jonain aamuna kaikki heräisivätkin ehjinä,
toivottaisivat oikein hyvää huomenta,
olisivat kuin koko yön rakastelleet.

Jos kaikilla vain olisi kurpitsoja.

Terve sulle, keskiviikko!

Kiitos tihkusateesta, kiitos että on pimeää.

Tällaisena mitättömän harmaana päivänä on täydellistä sulkeutua

luokkahuoneiden armolliseen valoon,

antaa välituntikellojen tuudittaa

ehkä valheelliseen, mutta kuitenkin turvalliseen luuloon,

että kaikella on tarkka rytmi ja tarkoitus.

Amen.

Ei koko ajan voi olla jotain sanottavaa.

Tehtailen turhia teoksia päivät pitkät,
kulutan aikaani saadakseni selville miten sanoa,
miten säveltää,
eikä jää aikaa, ei hiljaisuutta että kuulisi
mitä mistäkin kannattaa sanoa.

Joskus ne asiat olivat itsestäänselviä.
Ei tarvinnut kysyä muiden mielipidettä,
jos joku ilmaisi vääränlaisen,
käskin pitää turpansa kiinni.

Käsken vieläkin, mutta vähemmän kärkkäästi.
Päässä seilaa saatanasti muotoja ja tapoja,
oikeita ja vääriä, katalia määritelmiä ja lokeroita,
helvetin myyntitilastoja,
"mitä tämä tohvelikansa haluaa kuulla."

Tiedättekö,
minua ei saatana sekuntiakaan kiinnosta,
mitä kukakin haluaa kuulla.
Jos ette halua kuulla minua,
käskekää olla hiljaa.

Minä tahdon kyllä kirjoittaa,
mutta vain silloin, kun on jotain todellista kirjoitettavaa.
Voisihan sitä tyhjästäkin repiä
sanoa ihan mitä tahansa
mutta sitä on jo niin paljon,
enkä usko että minulla on suurtakaan viihdearvoa.

Älkääkä ihmiset tuomitko toisianne.
Itseänne vielä vähemmän.
Rakastakaa enemmän ja väkevämmin.

Ugh.

Petolliset lauseet, sanasaatanat.
Ajatukset sanojen takana, kiemuraiset verkot, seitinohuet suunnitelmat,
repivät synkkiin saleihin, sokkeloisiin rappuihin, risteilemään käytävillä,
kokeilemaan jokaista ovea eikä yksikään ole auki,
lisää sanoja siis, epätoivoisia, jos joku aukaisisi jonkun oven.

Vaikka pitäisi olla ihan hiljaa, ei sanaakaan enää,
tietää ettei niillä voi pelastaa enää mitään,
jokainen on entistä turhempi, jokainen on entistä vaarallisempi.
Mieli jostain kaukaa huutaa Älä sano, älä sano enää mitään,
mutta se ei auta, sanoilla on valta,
ne haluaa vaan pahaa,
eikä ne tarkoita mitään, ei mitään.

olla olemassa ihan turhaan

Luottamus vai pelko? Valinta on tehtävä nyt. Aina nyt.

Valtavat kastanjapuun lehdet Hesperianpuistossa ovat läpi syksyn ollut syy lähteä ulos.
Kahlata, uida, heittää ilmaan, antaa sataa päälleen.
Tänä aamuna ne joutuivat vääriin tuuliin:
lehtipuhaltimet tulivat ja puhalsivat ne piiloon talven tieltä.
Minne, sitä en voi tietää, eivät puhaltajatkaan.

Missä täällä tehdään jotain? Missä tapahtumisessa minä olen osallisena? Kun avaan oven suljen takanani lähden tästä seesteisestä asunnosta ulos kaaokseen, minne voin mennä, mitä täällä voi tehdä paitsi kuljeskella näyttelyissä yksin, jylhä nainen, käydä uimahallissa, vaihtaa muutaman sanan vaikka joulun tulosta saunan lauteilla jonkun perheenäidin kanssa, hiiviskellä kirjastojen käytävillä, virnistellä arvoituksellisesti kirjastosedille. Miksei tädeillekin.

Saatan olla viallinen, mutta ellen kohta ratkaise tätä ulkopuolisuuden turhaumasolmua, poksahdan palasiksi.

olin lähteä tänään tallinnaan, mutta väsytti liikaa. matkalle lähteminen on niin vaivalloista.
muukin liike on.

mielelläni olisin mies. ja jonkin muun kielinen. tuntuu, että jos on tyttö ja puhuu, kirjoittaa ja laulaakin vain suomea, on väistämättä tietynlainen. eikä ole, kyllä minä sen tiedän, mutta kertokaa se kaikille näille keihäille jotka osoittelevat minua kaiket yöt, määrittelevät, vertailevat, kilpailuttavat, määrittelevät ja estävät.

säikähdin hykerrellessäni ajatuksesta, että liimaisi viikset ja pukeutuisi miehiseen hattuun, laulaisi matalalta ja nuotin vierestä, vähän rosoisesti, kaikki ne asiat mitä on aina halunnut sanoa. viimeisen biisin kohdalla irrottaisi viikset ja yrittäisi, se olisi kaikkein roisein. paljastuisi, paljastaisi. encore olisi tietenkin kirkas, heleä rakkauslaulu. (niin kuin minussa olisi jotakin kirkasta saati heleää. olisi edes savua, viskiä. olisi edes jotain.)

päähänpistojeni pelossa ajattelin nukkua talven yli, tai ainakin yhden lauantaiaamun.

minkä tähden näitäkin asioita kirjoitan?