Onni on pyöräillä järvelle ajattelematta matkalla kertaakaan sitä, kuka ei satu olemaan tai mitä ei elämänsä aikana ole tullut tehneeksi. Ajattelematta ylipäätään, kuka on ja mitä on tullut tehneeksi ja miksi. Ajattelee vaikka puita, että miten kauniita ne on, ja puiden välissä vilahtelevaa Ilmijärveä, kuinka ihmeellisen syvä ja tuntematon. Kuunnella tien pintaa, kertooko se miten montaa kulkijaa, miten monen kulkijan taakkaa se tie on kantanut ja vienyt eteen päin. Kuvitella se ensimmäinen tielle astunut, kuka hän oli ja miksi hän halusi tehdä tien Tuiskulaan. Tie syntyy kulkiessa. Onni olisi uskoa haltioihin.

päättää jotain ja uskoa siihen

Kunpa vain jollain olisi merkitystä.

Tuulella joka puhaltaa avoimesta ikkunasta, tuolla risteyksellä sen alla (jossa hälytysajoneuvot ulvovat aamuin päivin illoin), näillä seinillä joille videotykki heijastaa elokuvia. Elokuvia, joiden tekijät ovat oivaltaneet jotakin suurta, löytäneet kaikelle merkityksen, rakentavat nyt tarinoita pienistä ihmisistä jotka tekevät suuria tekoja. Elokuvia joissa merkityksettömät puuhastelijat maleksivat kaduilla kuseskelemassa porttikongeihin kunnes tapahtuu jotain minkä seurauksena yhtäkkiä kaikella on tarkoitus; tuolla kadulle unohtuneella avaimenperällä, laululla joka soi radio Novassa juuri, kun on jäänyt viimeiseksi matkustajaksi linja-autoon ja ajovalot heijastuvat tihkusateesta, märästä asvaltista ja toivoo vain, ettei kuski sanoisi mitään eikä vaihtaisi kanavaa.

Niin, niin, meidän pitää kirjoittaa omat laulumme, poimia omien teidemme penkereiltä omat avaimenperämme, luoda niille omat merkityksemme. Nuuhkia tuuliamme, antaa niiden kuljettaa sinne, minne olisimme samojen sattumien summana muutenkin eksyneet. Meidän pitäisi luoda dramaturgiamme, päättää jotain ja uskoa siihen.

Muuten tämä on kai tällaista huttua vaan, loppuun asti.

Olen kuullut puhuttavan vedestä.

Täällä ei koskaan tapahdu mitään.
Ovi ei käy, ei käy postiluukku, paitsi perintätoimisto muistaa.
Ei liiku tuuli, vaikka on läpiveto, olohuoneen ja makuuhuoneen ikkunat seljillään.

Miltä tuntuu olla ukkonen?

Sammutan valot ja jylisen taivasta pitkin veden ylle.
Isken kahtia rantakallion, jään halkeaman ääreen istumaan.
Käsivarrenmitan päässä sileitä pikkukiviä, poimin kämmenelle yhden,
ikuisuudessa täydelliseksi hioutunut pieni maailmanpalanen,
valkea, hohtava, viileä, hiljaa ja viisas.
Paiskaan veteen sen, veden pinta rikkoutuu,
kivi painuu pohjaan, siirtää veden tieltään,
näen pinnassa väreet, ympyrän joka laajenee
kunnes sekoittuu aaltoihin.

Maailma on nyt vähän toisenlainen,
rannalla yksi kivi vähemmän, järvessä yksi enemmän,
vedessä eri järjestys.

Jospa joku katsoisi juuri nyt,
näkisi ukkosen veden äärellä,
kuinka se väkevänä viskelee,
muuttaa maailmaa kivi kerrallaan.

sinä lähdit pohjoiseen ja minä olen eksyksissä täällä missä kaikki muutkin.