Täällä ei koskaan tapahdu mitään.
Ovi ei käy, ei käy postiluukku, paitsi perintätoimisto muistaa.
Ei liiku tuuli, vaikka on läpiveto, olohuoneen ja makuuhuoneen ikkunat seljillään.
Miltä tuntuu olla ukkonen?
Sammutan valot ja jylisen taivasta pitkin veden ylle.
Isken kahtia rantakallion, jään halkeaman ääreen istumaan.
Käsivarrenmitan päässä sileitä pikkukiviä, poimin kämmenelle yhden,
ikuisuudessa täydelliseksi hioutunut pieni maailmanpalanen,
valkea, hohtava, viileä, hiljaa ja viisas.
Paiskaan veteen sen, veden pinta rikkoutuu,
kivi painuu pohjaan, siirtää veden tieltään,
näen pinnassa väreet, ympyrän joka laajenee
kunnes sekoittuu aaltoihin.
Maailma on nyt vähän toisenlainen,
rannalla yksi kivi vähemmän, järvessä yksi enemmän,
vedessä eri järjestys.
Jospa joku katsoisi juuri nyt,
näkisi ukkosen veden äärellä,
kuinka se väkevänä viskelee,
muuttaa maailmaa kivi kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti