Mua ärsyttää kirjottaa esseitä niin,

että siinä täytyy rinnalla kuljettaa jotakin teosta

johon viittaa väkisin joka toisessa kappaleessa.

Eikö voisi kirjottaa vaan viittaamatta kenenkään muun mihinkään,

ellei se sitten tule mieleen jostain.

Että hei, jos sulla on jossain Bert Janschin Edge of a dream,

niin kuuntele siltä kutosraita, laita se soimaan nyt,

ja jatka sit vasta lukemista niin ymmärrät paremmin,

mistä puhun.

Ehkä se tarkottaa sitä, että mua ei kannata ottaa opiskelemaan mihinkään sellaseen kouluun,

missä niitä esseitä pitää kirjottaa, olkoon.

Aloitin esseen silti että

"mua ärsyttää kirjottaa esseitä niin,

että siinä täytyy rinnalla kuljettaa jotakin teosta

johon viittaa väkisin joka toisessa kappaleessa."

Jos sen tähden eivät huoli, niin en ois halunnutkaan.

oon päivä päivältä Helsinkiläisempi.
yhytin itseni haaveilemasta iPhonesta vaan koska sillä voi kaikkea yhtaikaa.
en jaksa tätä ajatusta hitaampaa romuläppäriä,
jonka sivut eivät seuraa ajatuksia,
ja ehdin aina unohtaa, mistä jokin ajatusketju lähti liikkeelle,
minne mä olinkaan menossa - eikä mikään tuu ikinä valmiiksi.
eikä tarvitsisi raahata tuota iänikusta järkkäriä kaikkialle,
se on niin näkyvä ja kallis,
täytyy pelätä että joku ryöstää sen ja siinä sivussa kaiken mitä on saanut aikaiseksi,
se painaa hartiat kipeiksi, ja sillä on niin hidas ottaa kuvia
ja niitä on niin hankalaa siirtää tälle hitaalle koneelle,
ja kaikkea sitä varten pitää aina tulla kotiin.

iPhonella sitä paitsi saa niin nastoja kuvia, ettei järkkärillä ikinä.
vitut laadusta, fiilis on tärkein.
olkoonkin noloa,
mutta mussa niillä naurettavilla hipstamatic -sovelluksilla
on tavotettu jotain olennaista.
how cool.

sillä tavalla kivaa tämä aika,
että sitä huomaa kulkevansa niin elämännälkäisenä
ettei huomaa miten kengät on litimärät,
lits läts lits kaikuu öisillä kaduilla
kun menee vaan eikä muista nukkua.

Kunpa olisin jossain, missä voisi katsoa kaikkialle masentumatta,
ripustaa pyykkini ikkunasta katujen ylle,
kiivetä tikapuita katolle kastelemaan yrttitarhaa,
katolta voisi katsella merta,
delfiinejä!

Pukea jollekin pienelle pojalle henkselihousut
ja antaa sille vesivärit.
Tai pienen harmonikan.

Valitsisin jokaiseen huoneeseen oikean värin,
keltaista, turkoosia, vihreää.
Katselisin ikkunasta yksityiskohtia,
en malttaisi lähteä ulos mutten pysyä sisälläkään.
Laittaisin salaattiin kapriksia ja oliiveja,
joisin vaniljarooibosta suuresta kukallisesta mukista.
Laulaisin jollain kauniilla kielellä,
jollain, jonka sanat eivät takerru klöntteinä kurkkuun
vaan visertävät tiensä maailmaan ajallaan.
Hiukset kihartuisivat juuri oikein,
kiertyisivät huulten ympäri, kutittaisivat nenää välillä,
keittiöön johtavien suurten lasiovien eteen
voisi vetää verhon.

Parvekkeilla roikkuu mattoja, raikkautta koteihin.
Minä pukeudun kirkkaisiin väreihin,
kätken melankolian ja epäuskon aurinkolasien taakse,
olen kevyt ja kaunis kevättuuli.
Nöyrryin myöntämään, etten ole aikoihin tehnyt oikeastaan mitään,
haahuillut vain ja ajatellut;
mihin kaikkeen pystyisinkään jos alkaisin.
Kuljeskelen tuolla kaduilla tapaamassa ihmisiä,
hymyilemässä ja kyselemässä mitä heille kuuluu
niin täysillä etten muista kysyä minulta mitään.
Ei sillä, että sillä olisi väliä,
tai että siitä mitään erityistä seuraisi,
paitsi se, että sitä aikaa,
jona on ystäviensä kanssa tekemässä kaikkia hauskoja asioita
niin kuin vaikka luistelemassa tai valokuvaamassa
ei ole tekemässä itsekseen sitä asiaa missä sitten onkin päättänyt kehittyä.
Äh, miks kaikilla pitää olla joku juttu?
Mistä mä tiedän, onks mulla?
Onks nää jutut mun juttuja?
Mitataanks se siinä, miten paljon mä jaksan niitä tehdä
vai siinä, kuinka paljon mä ajattelen niitä
vai siinä, menestynkö mä niissä?

Mut ainakin paistaa aurinko,
se sanoi että tästä ei ole enää pitkä matka.

välikommentti

kaksikymmentä ekaluokkalaista istuu piirtämässä,

saavat kerrankin kuvata mitä ikinä keksivät,

ehkä vähän vaellella pulpettirivien välissä;

vuorotellen he käyvät kysymässä, voidaanko jo lähteä.

miksei ne tajua, miten taivaallista on vaan istua ja tuijottaa ulos ikkunasta

päästää yann tiersenin hölmöjä plimputuksia korvista sisään,

ajatuksissaan kirmailla jossain satuniityillä

valkoturkkisten kaniinien kanssa.

due to

Aurinko häikii neidin hereille puoli seitsemältä sunnuntaiaamuna.
Neiti nousee keittämään kahvia, eteisestä Töölöläinen,
katsoo nopeasti peiliin, purkkaa tukassa,
on sentään kotona ja yksin.

Kun neiti on hereillä, aurinko saa pitää tauon.
Kahvi on valmista ja taivas roikkuu jo niin että sen ja maan välistä rajaa ei ole,
kaikki on yksi ja sama savu,

mies seisoo Hakaniemen torilla, yrittää nähdä vettä,
"en mä tajunnut että täällä on näin harmaata."

Loska on niin märkää koska se on vienyt meistä kaiken ilon,
näivettänyt meidät sohviemme nurkkiin
katselemaan värikkäitä ohjelmia,
kulkemaan kauppakeskuksissa,
huijaavat ryhtymään kuvataiteilijoiksi.
(Ripustamaan kankaita seinille, maalaamaan itsensä ja hyppimään niitä päin,
ehdotti se mies siellä Hakaniemen torilla. Jotain käsitteellistä.)

Edellisyönä raitiovaunussa kaikki oli ankeaa ja toivoin piristystä.
Seuraavalla pysäkillä seitsemän skeittaria valloitti penkit ympärilläni,
yksi otti pelikortit ja alkoi taikoa minulle,
muutama rullas eestaas käytävällä ja trikkas jotain,
mille mulla ei oo sanoja,
muutama lauloi Hopeinen kuu luo merelle siltaa
ja yritti houkutella karaokeen sjungaa träkkei.
Ne kaikki oli sitä mieltä, että mun pitäis vähän piristyä,
että ilta on vasta nuori ja minä ihana.
Yhtäkkiä kuului bling, ovet aukesi ja jäbät oli poissa.

Mutta mitä jos tuossa olisikin joku,
hörppisi kahvia, eikä varmasti pitäisi siitä koska juon pahaa kahvia.
Ei mulla olis sille mitään. Sillä olis hartiat kyyryssä ja pälyilevä katse,
ihmettelis sisäpihaa joka on ku keskitysleiri, että miten voin asua täällä.
Ei sillä olis aavistustakaan, miltä kaikki näyttää kun käy selälleen ikkunalaudalle ja katselee kun pilvet liikkuu minä en. Enkä vaivautuisi kertomaan, koska se menis hämilleen kuitenkin ja ehkä huomais että mun silmissä loistaa joku, ihastuis ja soittais huomennakin.
Mulla olis huono omatunto kun ei sillä ois mitään ikkunalautajuttuja joihin voisin ihastua,
se miettis vaan urheilua ja töitä ja naisia ja mun pitäis teipata sen suu kiinni.
Yrittää olla katsomatta kuraa sen kenkien alla,
piilottaa muutama mandariini sen kassiin, että se pärjäis töissä ja elämässä.

..ja ihmisillä hyvä tahto

Ensin vaikutuin dokkarista,
jossa isäihminen tutustuu pieneen poikaseen,
jolla ei ole tulevaisuutta.
Isäihminen lupaa tehdä kaikkensa muuttaakseen jotain.
Dokkarissa isäihminen palaa kotimaahansa,
levittää sanaa paholaisesta joka uhkaa pojan
ja kymmenientuhansien muiden poikien ja tyttöjen henkiä.
Dokkarissa barrikadeille nousseet
hyvään uskovat saavat päättäjätkin uskomaan hyvään
ja lähettämään apua --
hyökkäämään joihinkin valtioihin ja tappamaan pahiksia?

Vaikutuin vaikka se oli selkeää mindfakkia koko puoltuntinen.
Jätti ajatuksiin aukkoja ja tunteisiin solmuja.

Yritän perehtyä ja selvittää ja olla jostain jotain mieltä,
mutta jos haluan todella mitään mistään ymmärtää,
pitäisi olla siellä, syvällä viidakossa samassa majassa
niiden kanssa, jotka ovat osa sitä jotain,
mistä en ymmärrä mitään.
Silloinkin saattaisin ymmärtää korkeintaan puolikkaan.

Ainoa tosiseikka josta voin olla varma on se,
että kotimatkalla satoi helvetisti jäätä,
ei voinut katsoa, piti luottaa jalkoihinsa,
että ne osaavat kotiin.
Ja se, että vaikka minä olen yksinkertainen tyttö,
ymmärrän sentään olla aiheuttamatta sen kummempia konflikteja.
Lakkaisivat nyt, aikuiset miehet.
Keksisivät jotain tekemistä.
Perustetaan järjestö,
joka lahjoittaa sähkökitaroita ja rumpusettejä
kaikille kunnianhimoisille, aggressiivisille miehille.

Meinasin sytyttää keittiön palamaan,
kun oli niin paljon mitä yrittää ymmärtää.
Parempi meidän keskittyä arkipäivän uutisiin,
selata Hel-looksia, facebookkia ja kivoja blogeja,
loopata tuotantokaudellinen Los Serranoa ja
kihartaa hiuksia,
suurinta kai mitä maailmanrauhan eteen voin nyt tehdä
on olla itse sees.

Auster puhuu masentavan peruuttamattomaan sävyyn menetetyistä elämistä.
Auringosta on jossain vaiheessa tullut kuu.
Pakenen kadulle, laitan tupakaksi,
taivaalta sataa untuvaa.