evakkoviikko

Kaikki jää kesken, lattiat puolitiehen.

En luultavastikaan olisi yhtä surullinen tai vihainen tai oikeastaan minkään tunteen valtaama, jos olisin vain teettänyt syöpäläispesään kalliin remontin. Rahaa tulee ja menee kuukausittain mutta aikaa vain kuluu. Sata tuntia lattialla ei ole korvattavissa. Istuin siinä ihan ilmaiseksi.

Kun punertava otus tervehti minua sängynlaidalla, en voinut enää väittää että ihottuma johtuu maalisuiroista tai puupölystä. Kas, kun tuntui kuin remontti olisi imenyt minusta viimeisetkin veret. Ja ikään kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että sängyssäni on vietetty satapäisiä syöminkejä ja orgioita ilman lupaa, tahtoo vuokraemäntä nyt savustaa minut ulos lutikoiden sijaan.

En tiedä, aikooko hän vain unohtaa luteet ja vuokrata asunnon eteenpäin jollekin suurpiirteisemmälle punkkaajalle vai uskooko hän todella, että olen saatanasta. Eikä kiinnosta. Yritän taistella tahtoni läpi ja elukat ulos evakosta käsin, vaikken tiedä, voiko koskaan nukahtaa sängyssä, joka kerran on kuhissut kurjalaisia. Tai siis kahdesti. Tervetuloa Helsinkiin, nauroi pesukoneenkorjaaja. Tarjosin kaffetta ja pullon viiniä.

Edellisyön istuin asunnon pölyisellä lattialla juomassa kuohuviiniä ja syömässä paahdettua leipää. Yritimme väijyä luteita, olisimme tehneet niistä selvän. Mutta unohdimme valot päälle, eivätkä ne uskaltaneet näyttäytyä.
Tupakoimme vuorotellen avoimesta ikkunasta, aamu värjäsi taivaan siniseksi ja kaikki oli kuin ranskalaisessa elokuvassa. En raaskinut kertoa, että taustamusiikki oli ranskalaisesta elokuvasta. Pilvet liikkuivat, me emme. Istuimme ja hyvästelimme varmuuden vuoksi ruosteenpunalla asvaltoidun asunnon.

Olen yrittänyt viihdyttää itseäni taiteella ja olla rakentamatta teennäistä toivoa puhtaista lankkulattioista ja lundioista ja teekupillisista henkistä kasvua tukevan kirjallisuuden parissa. Maanantaina Libertessä soi Pertti Kurikan nimipäivät ja Resisposse, ne jätkät tietävät kuinka asiat ovat. Tiistaina Pohjolan Ilmari jakoi tuholaistuskaa kanssani, hän taas tietää miltä tuntuu kun Niitä löytyy maton alta, niitä löytyy kaikkialta, vaatekaapista ja torkkuhuovalta.

Keskiviikkoilta kului Ylioppilasteatterilla, siellä oli mustavalkoisiin pukeutuneita naisia lavalla. Jokaisella oli oma kodinkone. En ymmärtänyt esityksestä juuri mitään muuta kuin pisteen, joka on opeteltava kirjoittamaan ennen mitään muita kirjaimia etteivät sanat karkaile, lauseet valu. (Tämä kerrottiin ensimmäisenä, sen jälkeen puhuttiin paljon kaikenlaista, kertoiltiin tarinoita ja lueskeltiin kadulta löytyneitä kirjeitä ja lopuksi laulettiin laulu.)

Kaikkiaan, sanoja on edelleen aivan saatanasti, keskiviikon jälkeen ehkä vieläkin enemmän enkä minä millään ehdi ymmärtää niistä jokaista enkä pitää niistä enkä ainakaan perustella, miksen pidä joistakin sanakokonaisuuksista. Minkä tähden on välttämätöntä perustella, miksei jokin taide uponnut? Ei kiinnostanut, tuli paha olla ja halusin pois. En jaksanut lukea, tämä Finlandia-palkittu on minusta aivan yhdentekevää kuraa ja sekin esitys uhrasi kolme tuntia kalliista sunnuntai-illastani. Saattaa jopa olla, että joutuu istumaan alas yhdeksitoista tunniksi ruotimaan teatterikäsityksiään jonkun kanssa voidakseen hyväksyä tämän käsitykset. Eikä niitä lopultakaan hyväksy saati ymmärrä. Kuinka tuo saattaa tahtoa sivaltavaa dialogia jossa sanatkin puetaan tummiin kaapuihin ja silintereihin. Hitto, jos joku pitää Rammstainista eikä toinen voi sietää saksan kieltä eikä örinämusiikkia, onko heidän istuttava alas toteamaan, että Musiikkimakusi on kehno. Ja sitten perustella väite. Ei ole.

Viikko tuntui kerrankin huipentuvan perjantaihin, joka oli Taiteiden yö. Espanjalaismies pummasi minulta tupakan Korkeavuorenkadulla. "Yksi tupakka?" hän kysyi, ainoa lause, jonka osaa suomeksi. Hänen alkutalven vierailunsa oli hieman venähtänyt; lentokoneessa hän tajusi unohtaneensa ostaa rauhoittavia ja kun moottori käynnistyi, paniikki alkoi puskea rajusti päälle. Hän oli juossut viime tingassa ulos koneesta, tajunnut että hänellä ei ole lantin lanttia ja päätynyt pudottamaan lunta katoilta. Opetin hänelle, kuinka tupakka pummitaan kohteliaammin. Toki hänellä oli niin ilosta kiitolliset silmät, ettei hän juuri sanoja tarvinnut.

Näin minä taidettakin. Yhteenveto planeettojen välisistä törmäyksistä kasvatti edellisenkin kohtaamisen merkitystä. Kuin planeetat me kuljemme täällä omia ratojamme. Radat saattavat joskus sivuta toisiaan, planeetat kohdata, mutta se on hyvin harvinaista. Perheenjäsenet muuttuvat kaloiksi, yksi kala pakenee kuuhun, avaa television tai golfaa. En ole varma, ymmärsinkö siitäkään esityksestä juuri mitään, mutta kuten mainittua, en ole antanut ymmärtämiselle juurikaan arvoa viime aikoina. Tärkeintä on tunne, se painuu syvemmälle kuin tajuaminen. Vaikka avaruudessa liidetään radoilla ruodussa, voi maan kamaralla taistella rataliikennettä vastaan. Hyppelehtiä ojissa, kiipeillä puissa.

Paitsi Pikku Huopalahdessa. Olin siellä eilen katsomassa, ovatko talot kuin keksipaketteja. (Ehkä vähän, ainakin enemmän keksipaketteja kuin makaronipusseja, mutta olimme silti hieman pettyneitä.) Pikku Huopalahden asvaltoidut puistotiet, symmetriset, muotoonleikatut puut sekä taide kammatulla nurmikolla puhdistavat kaiken illuusion siitä, että olisi jotenkin seikkailulla. Ne tiet on siinä sitä varten, että voisit rentoutua lauantai-iltakävelyllä, lähellä luontoa, turvassa karhuilta. Yhdellä polulla on haettu välimerellistä eksotiikkaa. Mäennyppylällä polulle kaartuvia oksia on väistettävä kumartamalla. Kaikkea valvoo Hauskan talon vahtimestari kaiken ylle työntyvistä piikeistä, makoilee vatsallaan, nojaa leukaa käsiinsä ja on iloissaan. Valtakunnassa kaikki hyvin, hän tokaisee joka ilta.

Pikku Huopalahdessa on kielletty moni asia. Esimerkiksi jätteiden kaataminen muualle kuin sille tarkoitettuun paikkaan. Koskaan aiemmin en ole nähnyt kauniisti kivetyllä, lakaistulla kadulla roskavuorta, luulin sitä taiteeksi.

Olin unohtaa, että eräänä yönä eräs jylhäpiirteinen runoilijanainen, A. Erämaja, räppäsi Kuuluuko tämä teille? -kokoelmansa runoja. Olin vaikuttunut, varsinkin siitä, kuinka hieman turhan suuri nainen huojui kiilakoroissaan. Ja siitä, että punapipoinen mies istui runokauppansa takana kuin vahanukke tai kuollut. Mietin, miettikö hän näyttävänsä tyhmältä siinä.

Kadulla jo kaduin mietettä ja yritin muistaa, miten kävellä. Suoristin selkää ja yritin tähdätä askeleen kiveen enkä aina siihen koloon, johon korko uppoaa ja sitten kaatuu, miten noloa. On epäreilua, jos toiset saavat nauraa ilmaiseksi. Punapipoinen on takuulla samaa mieltä. Sama vaikka nauraisivat runoilleni, niistä ovat kuitenkin maksaneet. Hän itse on siinä, ihan ilmaiseksi.

näihin yritän olla suhtautumatta lakonisesti:

itseeni
lattiaan
tähän blogiin
elämään noin ylipäätään
hunajameloneihin
kaneliin
spotify-avaruuteen.

näihin suhtautumista yritän välttää kokonaan:

dramaturgian rakentaminen
näennäisten merkitysten luominen (lattia.)
rakastuminen
itä-helsinki

tulos on heikko.

lattianhiomista voi kuitenkin verrata mihin tahansa.

lattialta nousee ainoastaan kirjoittamaan rakkauslaulun hunajamelonista.

aivot on hiekkapaperia.

ololo

eräs ystävä muisti minua tällä. tai muistutti. minua tai itseään, kuinka tahansa.

Ajasta voimme sanoa: ajatella.

Antaa ajan kulua. kulutella.

Tuossakin, pienellä parvekkeella istuu tuolilla usein joku
kerta toisensa jälkeen polttaen tupakkaa, juoden kahvia,
yrittäen muistaa, mitä hänen oikeastaan pitikään tehdä täällä.
sillä on aamu. On vasta aamu.

Olli-Pekka Tennilä

remonttirunoutta

onko todella kulunut jo yli viikko siitä, kun viimeksi peilasin ja laitoin ripsiväriä ja livuin jonon ohi tavastialle katsomaan pariisin kevättä? yli viikko siitä, kun heiteltiin palloja metrossa ja kaksi kummallista lyöttäytyi seuraan, pyysi pussikeittoa ja seurasi kotiin? yli viikko siitä, kun noudettiin zubrowkat ja rommit yläkerrasta ja kirmattiin merenrantaan syömään jäätelöä ja puhumaan uskosta, toivosta ja jumaluuksista? yli viikko siitä, kun aamuyön kuulas aurinko hiosti meitä jotka maalasimme kiireellä toista kerrosta seiniin ennen nukkumaanmenoa?

sen jälkeen olen saanut vakituisen työpaikan paikasta, jonne en uskonut palaavani. uskomatonta olla se, joka kieltää ja käskee ja komentaa ja auttaa ja ärsyttää.

sen jälkeen olen tullut itsenäiseksi, onnelliseksi kuumailmapuhaltimen omistajaksi. ostin minä lampunkin. remontti on sekä kaupallistanut minut että tehnyt minusta vähän epärehellisen.

koskaan ei saa kasvaa aikuiseksi. isoksi saa tulla, muttei aikuiseksi.

olen viettänyt läheisen ystäväni malttamattomuuden kanssa aivan liian monta aivan liian lyhyttä aamu- keski- ja iltapäivää sekä joitain iltoja ja öitä. kattanut sillekin kahvin, no! mikset hörpi? yhdessä me raavimme itseämme esiin ruosteenpunaisen maalin alta; enimmäkseen kuitenkin minua, vähän lahoa lankkulattiaa.

eilenaamulla helsingissä satoi kaatamalla. heräsin ukkosen jyrähdykseen, vastakkaisessa talossa pieni poika kömpi sängystä ikkunaan keltaisessa yöpaidassa.

muistan pyhittää lepopäivän

kuusi päivää hän loi ja seitsemäntenä parantelee verisiä käsiään.

seinät valkeni ja lattiamaalin alta paljastui niin kaunis lankku ettei sitä voi piilottaa. kaksi päivää ja yhdeksän lankkua viidestäkymmenestä on raavittu esiin, vaikka muutankin mieleni joka viides minuutti. viikon remontti muuttui yllättäen kuukausien projektiksi. hulluttelet, sanovat toiset, mutta minä pelastan tämän lattian.

lattialla nysvääminen hoivaa matkanneen mieltä; se ei käy liian helposti, pitää olla tarkkana, muttei ole liian konstikastakaan. oman käden jälki tekee lattiasta oman, se on tehtävä kauniiksi rakkaudella. lattia antaa kaiken takaisin kantamalla pimeästä syksystä raskaat askeleet yhtä suurella rakkaudella, vastalahjana.

ovi käy, ihmiset tulevat ja tuovat herkkuja ja menevät taas, välillä joku ottaa hiekkapaperin ja istuu viereeni silittämään kaltoinkohdeltua puuta. minä olen puhaltanut itseni läikikkääksi kuusisataa-asteisella ilmalla, sormet ovat tikuista karheat.

huominen on se seitsemäs, olen siivonnut remonttikaaoksen sitä varten. huomenna syön lämmintä ruokaa, ehkä ne kanttarellit jotka vaari keräsi torstaiaamuna tehdessäni lähtöä helsinkiin. huomenna hengitän merituulta ja kylven kunnolla. huomenna muistan pyhittää lepopäivän.

olinkin kaivannut maniaa.

pahantekeväisyysjärjestön ensimmäinen isku on alkanut. "kunnostetaan asunto vasten sen omistajan tahtoa."

ensimmäiset vuodat tasoituspaperia on liimattu viime yönä. en olisi malttanut mennä nukkumaan ollenkaan, mutta jos ei ole mattopuukkoa ja tela on märkä, on oltava kärsivällinen.

toisessa kädessä myrkkypullo, toisessa imuri nukahdin kuitenkin kaiken kaaoksen keskelle ja näin unta puhtaanvalkoisista lattialankuista ja suuresta kirjahyllystä.

"pesulassa, viidestä kymmeneen.
jostain paremmasta salaa unelmoin.
tuijotan pesurummun pyörivää ikkunaa
huuhtelen viikkaan tärkkään ja mankeloin."
eleanoora rosenholm - pesulassa

lakanoita, pyyhkeitä, tyynyjä, nallekarhuja, sammarit ja hupparit. kahden vuorokauden aikana olen katsonut noin neljätoista jaksoa pesuohjelmaa, nyt kaikkialle on ripustettu puhdasta pyykkiä. huuhteluaine tuo kaaoksen keskelle toivoa, turvallisuutta pullosta. ilma on niin trooppinen, ettei se haihdu koskaan.

pesukonemies kompastuu eteisen jätesäkkeihin, niissä on lisää saastaisia vaatteita.

pakastin on täynnä lankaa, niistä en saatana luovu.

helsinki suhtautuu minuun vähintään penseästi. tai sitten se on kohtalo.

joka tapauksessa toukkia on kaikkialla, niitä löytyy maton alta ja villalankojen seasta. maton vein roskiin (olisi pitänyt jättää siihenkin lappu, ettei saa dyykata. sitä raasua, joka sen sieltä vie.) niitä on hellalla, hupparintaskussa ja tyynyllä, kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin. sörkin aamupuurosta vääränvärisiä hiutaleita ja odotan, että kaikki tämä lika muuttuu valkoiseksi.

viimeisen koneellisen jälkeen pyykkikone päästi vedet naapurin makuuhuoneeseen. ei kehnompi tapa tutustua. olivat suopeita.

"mup perääks ei annet" olis pappa sanonu.