Esko, kertoisitko taas

mitä elämä on?

ihmiset tulee, ja menee ja keskustelee

länsi- ja itäkeskuksia, vanha pariskunta lounaskahvilan nurkassa laulaa täyttymättömistä toiveista, laivoista jotka lähtivät, lokeista jotka jäivät, tuulesta joka puhaltaa muutoksen, rantahiekkaan piirretyistä odotuksista, rakkaudesta ja siitä kun sitä ole.

niinpä niin,
eihän niitä kiinnosta kauneus tai onni tai rakkaus tai ilo

kuljeskelevat kirpputorien tunkkaisilla käytävillä etsimässä antiikkisia piironkeja joihin säilöä elettyjä hetkiä, jonka ovet avata sateisena syntymäpäiväsunnuntaina, puhua niistä asioista, jotka ovat jääneet valokuvien reunojen ulkopuolelle. Tarjota lapsenlapselle vanhaa lasimaljaa, tuota toista et saa, sen on sisko saanut Mannerheimiltä. Rakentamista, säilömistä, somistamista, sitäkö ihmisen elämä tänä aikana on?

vaan suru, epätoivo, tuho ja kuolema.

Ei saisi odottaa, vaan huomata sitten, kun. Mitä elämä on, ellei toivomista ja pettymistä, saamista ja luopumista, tuhoutumista ja eheytymistä, uskomista. Aina uskomista.

Kaikki kysymykset Eskolle:

1.

Parahin Esko,

en mitään muuta tahdo kuin viljellä meritähtiä. Mitä ne ovat, Esko? Ovatko ne eläimiä vai kasveja vai jotain sienieliöitä, jotain siltä väliltä? Ovatko ne kauniita? Kannattaako niitä syödä? Miksi niitä on? Kuka niitä syö? Mitä ravinteita niistä saa? Ovatko ne niin kuin levää? Että niistä saisi kaikki vitamiinit? Voiko niitä silittää? Ovatko ne myrkyllisiä? Vaarallisia? Ovatko ne olleet aina täällä vai onko mahdollista että ne olisivat taivaalta pudonneita tähtiä? Voiko minun isoisäni olla meritähtenä aaltojen alla? Liikkuvatko meritähdet? Isoisäni liikkui, sen tähti katosi taivaalta ja siksi ajattelin, että niitä ehkä joskus putoaa. Jos ne ovat pieniä, niin kuin meritähdet ovat, niin ei sitä välttämättä huomaa, jos sellainen tipahtaa veteen. Voinko tehdä opinnäytetyöni meritähtien viljelystä, Esko? Onko siitä elinkeinoksi?

Ps. Onko meritähdillä kavereita? Pelaavatko ne koskaan hippaa tai piilosta? Voiko meritähti syrjäytyä, jäädä yksin?

tällainen homssantuu

Helle ja hiljaisuuden vaatimus,

tukahdutettu laulu kurkunpäässä,

lisää tupakkaa että siinä kohtaa, missä laulun pitäisi olla,

tuntisi edes jotain.

Kun olisi aina tämä tyhjä talo, kaikuvat seinät,

eikä ketään vaientamassa tätä ääntä joka tahtoo tulla ulos täytenä,

huutona, kuiskauksena, heleänä lauluna.

Kun olisi valtavat kovaääniset, jotka tekisivät tästä äänestä vieläkin suuremman,

voisi kiertää nappia, satakertaistaa sanansa voiman.

Mutta tämä tyhjä talo riittää nyt.

Tänään kukaan ei pyydä soittamaan mitään,

pyydä vaikenemaan.

Se on vapautta, se.

suotta kai selailen

Näin tänään Pyhäjärvessä sukellusveneen ja kaloja. Ne söivät vain tupakantumppeja.

Kesä on kiva, kun saa olla huoletta jouten. Se on ehkä epäreilua, järjestelmässä on ehkä jotain korjattavaa, mutta ei siitä oikein voi sanoa enää mitään.

Hillun ja notkun kaduilla, klubeilla, kirjastoissa;

kuljetan sormenpäätä kirjojen selkämyksillä, odotan jännittävää kiinnostuksen hetkeä, sitä, kun pysähdyn, poimin kirjan käteen, tutkin etukannen kuvaa, silmäilen takakannen, avaan sattumanvaraisesta kohdasta, tarkastan, minkälaisesta tekstistä oikeastaan on kyse. Miksi valita tämä kirja? kysytään selkämyksessä. En tiedä, en tosiaan tiedä. Lainaan Hemingwayta, Burroughsia, Kerouacia, olenhan nuori ja seikkailumielinen. Stephen Hawkingia, Esko Valtaojaa, Ikarosta fiilisteleviä elämänkatsomusoppaita,

joidenkin tunteellisten naiskirjailijoiden teoksia rakkaudesta, odottamisesta, työstä, merkityksettömyydestä, merkitysten etsimisestä ja löytämisestä.

Puhun paljon joutilaisuuden puolesta, puhun paljon merkityksellisyydestä. Miten ei pelkästään valinnat, joita teemme, vaan koko olemisemme on merkityksellistä, tarkoituksellista. Kuitenkin olen itse puolitiessä, neuvotteluni Jumalan kanssa ovat pahasti kesken.

Kiinnostus hajoaa murusiksi. Kiinnostun vähän kaikesta, en kuitenkaan jaksa upottautua minnekään. Miten vähän lopulta voikaan saada tietää.

Mahdollisuudet ovat kuitenkin rajattomat, ja koska nuorempana taistelin itseni irti itsekurista, seilaan nyt siellä täällä vailla mitään järkeä tai rotia,

kellun aika-avaruuksissa ainakin kahdessatoista ulottuvuudessa,

uin ääniaalloilla, väreilen ja säteilen, välillä katoan aaltojen alle kunnes pärskin itseni takaisin pinnalle.

Eikä siinä kai mitään. Mutta tämä ei voi jatkua ikuisesti.

Olenko minä tietoyhteiskunnan uhri? Tätäkö se on, jatkuvaan informaatiotulvaan hukkuminen? Alati enenevä tietämys, alati vähenevä ymmärrys.

Totuus asuu kuitenkin sydämessä, sitä ei voi googlata.