dominolaituri Kallioon

Minusta paras dominonappula on se, jossa toisessa päässä on kuutonen, toisessa tyhjä. Tyhjä sopii mihin vain, se on siitä hyvä. Kuutonen tietty siksi, että se on suurin. Vaikka ei niillä numeroilla ole väliä, yleensä tahtoo leikkiä niillä yksin, asetella jonoon, huojuvaan ketjuun, varovasti.

Syksy on tullut takaisin, mereltä kävi kylmä viima kun juoksin satamaan. Laitureihin vangitut veneet narisevat levottomina. Taloissa ikkunat ylettyvät maasta kattoon, koko portaiden pituudelta. Mies kauluspaitamaisessa pyjamassa laskeutuu alakertaan hopeatarjotin sylissä. Teräksisen jääkaapin ovessa viisi vihreää post-it -lappusta kuin valtaistuimella.

Usein on hankala saada ensimmäistä nappulaa pysymään pystyssä. Sen jälkeen ketjusta rakentaa vaivatta pitkänkin ennen kuin se kaatuu, kauniisti ja sulavasti kuin kissapeto tai mato.
Sitten viimein juoksen pitkän laiturin päähän, haen keuhkoille rytmiä. Hyvä hengitysrytmi on kuin hyvä talo. Turvallinen, lämmittävä, tasainen toisto uurtaa juurille uomat, saavat työntyä syvälle routaiseen maahan. 

Viimeiset evakkohetket ovat syksylle sopivia, sitä arkisen kaihoisaa mutta samalla toiveikasta. Voisi istahtaa pehmeälle matolle ja lakata laskemasta tunteja. Ottaa esille tutun puisen rasian, liu'uttaa rahisevan kannen auki.

On niin vähän sanottavaa. Ei oikeastaan mitään.

Aurinko paistaa, kuulas kevätaamu. Juon kahvia keltaisesta Pikku Myy-kupista, lueskelen Helsingin Sanomia, kohta on kiire töihin. Kierrän hiussuortuvia kiharalle yksi kerrallaan, huokaisen helpotuksesta; onneksi minun ei tarvitse tehdä mitään jätevesiuudistuksen eteen. En aio keskittyä mihinkään, ainakaan vuorokauteen.

Ei ole mitään sanottavaa. Tämä merkintä on turha. Teen sen vain, koska muuten kuvittelen myöhemmin, että tauko blogissa on johtunut kiireestä tai laiskuudesta. Syksy on uneliasta seilaamista tyyny- ja peittomerissä, jatkuvaa nukahtamaisillaan olemista lukemattomien tarinoiden kolhiessa kylkiä ja jalkoja mustelmille.

Vaikka kodittomuus on hyvä runoudenlähde, romanttista irrallisuutta, ovat kauniit sanat kaukana käytännöstä.

Ihminen on simpukka.

Lähteminen ennen kuin kukaan on herännyt, viesti keittiön pöydällä, ulko-oven narahdus, viinipullo puolillaan pelkääjän paikalla.

"Ihminen pyrkii välttämään kognitiivista dissonanssia, tiedollista epäjohdonmukaisuutta. ... Ihmistä tulee tarkastella perustelijana; ihmisellä on tarve löytää kognitiivinen perustelu kaikelle, mitä hän on tehnyt, olipa teko perusteltavissa järkiperäisesti tai ei. Ihminen on järkeistävä, ei välttämättä järkevä olento."

(K. Helkama, R. Myllyniemi & K. Liebkind: Johdatus sosiaalipsykologiaan)

Elämä on yhtä metrolla menemistä.

Metrolla harvemmin palaa.

Kadulla menemistä ei voi kutsua menemiseksi ollenkaan; se on maleksimista mistä minnekin.
Metro on menemistä, katu maleksimista varten.

Se, joka ei koskaan käänny kadunkulmasta vain siksi että katu vaikuttaa mukavalta,

ei tiedä elämästä mitään.

Meneminen on oranssia, postissa ja metroissa.
Oranssi särkee silmiä, tulee mentyä perille nopeammin.

Punainen taas on paluun väri,
taajamajuna Poriin,
lohdullinen lemmikkieläinvaunu.

..

Eilen uskaltauduin yliopiston opiskelijakirjastoon. Vaikka olin pettynyt mataliin, kaikumattomiin huoneisiin, lainasin artikkelikokoelman identiteeteistä. Esplanadilla vielä ymmärsin siitä jotain, vihreähaalariset foliohattuiset miehet tanssivat letkajenkkaa. Yöllä metrossa en ymmärtänyt enää sanaakaan. Diskursiot olivat aivan liian postmoderneja, eivätkä lauserakenteet tarjonneet ymmärtämisen potentiaa. Olin pelännyt turhaan.

Tänään ajoin neljäsataaviisikymmentäkolmosella melkein Martinlaaksoon asti. Hyppäsin moottoritien penkereelle, kun havahduin siihen ettei siinä ollut mitään järkeä. Sinne oli aivan liian pitkä matka. Ja mikä se sellainenkin bussilinja on, neljässadasviideskymmeneskolmas. Onneksi sisäisen liikenteen kortilla ei pääse kauas. Ei pääse pois. Onneksi ja onneksi.

Vain helsinkiläinen istuu tunnin bussissa päästäkseen koppiin. Alitin tien ja käännyin takaisin.

Mistä tietää, että on herätessään sama joka meni nukkumaan? Kun nukkuu sikeästi, niin että yö on vain alkanut ja päättynyt eikä tiedä mitään siitä, mitä siinä välissä on ollut, niin. Siinä on voinut tapahtua mitä tahansa.

Ole minulle Jeesus,
muuta en pyydä.

Eilen kudoin sukkaa Bellyssä. Espressokaakao maksoi neljä euroa, käytin enemmän rahaa kuin koko viikon aikana yhteensä. Punavuori on kuulemma trendikäs, kaikki Helsingin hipsterit muuttaa nykyään sinne eikä Kallioon, sanoi setäni. Sitten ne käyvät Bellyssä. Arveluttaa, ellei muu, niin vihreäraidalliset tapetit. Ja se, että aloin vahingossa opiskella sosiaalipsykologiaa. Vaan ei stressiä, tapetin saa piiloon, seinälle voi pingottaa lakanan. Tai sitten leikkiä keski-ikäistyvää. Tai katsoa välillä valkoisia raitoja, välillä vihreitä. Ikkunat on pestävä, ja hankittava kauniit verhot. Vastapäinen talo ei ole kaunis. Kylpyhuone toistaa samaa vihervalkoista, ajatelkaa, kylpyhuone! Ei siis huolta, aina voi mennä vaahtokylpyyn. Seilata vastatuuleen vihervalkoisessa kylpyammeessa kumiankkojen kanssa.

Rikhardinkadun kirjastoon kävelee kolmetoista minuuttia. Unioninkadulle kannattaa mennä kolmosella. Työmatka kestää puoli tuntia. Se on ikävin, miksi metrossa on niin oranssia?

Jumala viskelee vasemmalla kädellä, taivaasta sataa opintopisteitä ja muita suurpiirteisiä syysasioita. Kaihoakin, mutta tänä syksynä kovin arkista. Ei kynttilöitä eikä haaveilua, teetäkin vain pysyäkseen hereillä. Pitkäjänteistä ja ahkeraa työskentelyä, suurin piirtein vasemmalla kädellä.

Mieron tiellä

Vietin eilisillan Eiralaisessa rappukäytävässä. Aina, kun hissi kolahti liikkeelle ja näimme valopallukoista, että se tilattiin alimpaan kerrokseen, nousimme vastaanottokomiteaksi, puristin vuokrasopimuksen irtisanomispaperia juhlallisesti etusormen ja peukalon väliin. Meistä tuntui vähän siltä, kuin odottaisimme Godot'a, vaikka siellä ei ollut edes puuta ja vaikka odotimme kylmäkiskoista, kalastajahattuun pukeutunutta asuntosijoittajaa. Siellä oli vähän kuin Euran uimahallissa tai siinä vanhassa televisiosarjassa, jossa joku silmäätekevä kävi aina saunomassa. Hyvät ja pahat herrat, vai mikä se oli. Ovessa oli tarra varoittamassa elektronisesta murtohälyttimestä. Firman puhelinnumero alkoi yhdeksän nolla. Kalastajahattuinen asuntosijoittaja ei koskaan tullut.

Vänkää, että lähdin Helsinkiin oikeastaan koska satuin saamaan täältä asunnon ja nyt olen koditon helsinkiläinen.

Silloin kun jaksan vaivata päätäni jollain, mietin, mistä tietää että missä kaupunginosassa tai kaupungissa tai maassa kannattaa asua. Onko sillä jotain merkitystä? Kun kylmä, nälkä ja rauhattomuus on loitolla, on kuitenkin vailla rakkautta. Tyytymättömyys pitää elossa, siksi koditon helsinkiläisyys on jotenkin parempi vaihtoehto juuri nyt kuin esimerkiksi tyytyväisyys mummilassa.

Ainakin aina, kun kävelee Tehtaankatua, muistaa että "tuossakin rapussa olen iltapäiväni viettänyt."

Akvaariodiskossa soitettiin eilen Eino Leinon runoja, teatterikoululaiset pistivät tanssiksi. Kaksi punahuulista tyttöä esittäytyivät hymyillen. Minusta siinä oli jotain onnellista, vaikka he myönsivät teeskentelevänsä. Moni kohtasi ja erosi halaten. Teeskentelyä tai ei, minusta he olivat iloisia toisistaan.