On niin vähän sanottavaa. Ei oikeastaan mitään.

Aurinko paistaa, kuulas kevätaamu. Juon kahvia keltaisesta Pikku Myy-kupista, lueskelen Helsingin Sanomia, kohta on kiire töihin. Kierrän hiussuortuvia kiharalle yksi kerrallaan, huokaisen helpotuksesta; onneksi minun ei tarvitse tehdä mitään jätevesiuudistuksen eteen. En aio keskittyä mihinkään, ainakaan vuorokauteen.

Ei ole mitään sanottavaa. Tämä merkintä on turha. Teen sen vain, koska muuten kuvittelen myöhemmin, että tauko blogissa on johtunut kiireestä tai laiskuudesta. Syksy on uneliasta seilaamista tyyny- ja peittomerissä, jatkuvaa nukahtamaisillaan olemista lukemattomien tarinoiden kolhiessa kylkiä ja jalkoja mustelmille.