torstai 29. joulukuuta 2011

taas keskiviikko

ajattelin käydä pitkästä aikaa punahilkan mökillä,
se on sellainen piskuinen mökki metsän keskellä.
isomummi vei meidät pennut aina sinne,
minut ja sellaisen sekarotuisen sekopäisen piskin,
jonka nimi oli Pentu.

tarvitsisin yhden hyvän ajatuksen.

yksi sisäinen liikahdus,
pieni värähdys vuoren huipulla,
yksi hiutale, joka lähtee vierimään lumista jyrkännettä,
kerää kylkeensä aina muutaman,
kasvaa, aina muutaman lisää,
pian se on valtava vyöry,
nielee alleen tielleen joutuneet,
nielee kokonaisia kyliä,
sitä ei mikään pysäyttäisi.

yksi hyvä ajatus.

ehkä se on löytynyt iltaan mennessä,
ehkä se tulee vasta keväällä,
saapastelee muina miehinä eteistä peremmälle,
laittaa tuvassa teetä,
istuu kanssani pöydässä tuijottelemasta autereista auringonlaskua,
antaa suljetulle, betoniselle sisäpihalle merkityksen,
pitkään odotettu kutsumaton vieras,
kummallinen kulkuri.

siinä se olisi ja kävisi kiihkeitä teepöytäkeskusteluja,
lisäisi vaivihkaa jalokahvia kuuman veden alle,
eikä lähtisi, ennen kuin kaikki on valmista.

en nousisi ovelle hyvästelemään,
hörppisin viimeisiä pisaroita,
sanoisin "terve" ikään kuin se olisi lähtenyt vain maitokauppaan.

njoo. kolmas päivä mummilassa on palauttanut jotain,
tuntua itseen, selkeyttä sisäiseen maailmaan,
ei rauhaa, mutta kirkastanut jotain niin,
että ne pyörteet on tarkempirajaisia,
kaikessa on kirkkaammat värit.

istun kuistilla ja tunnen,
kuinka veri ei kierrä jaloissa,
jännittyneet hartiat,
käsityöläisen nuolen lapaluiden välissä.
leikkimökin takana metsälampi on pienempi kuin koskaan ennen,
kaikessa on vähemmän taikaa.
naapurissa miehet ovat jo työssä,
en tiedä mitä työtä ne tekevät,
mutta siihen liittyy valtavia koneita
ja korviavihlova meteli.

haluan taian takaisin,
haluan susia ja punahilkkoja,
haluan odottaa kuistilla että joku tulisi,
metsästäjä, ajaisi ansaan sudet,
siirtäisi punaisen hilkan kasvoilta ja suutelisi niin,
että metsän ja ihmisen välinen raja katoaisi,
että metsän raja katoaisi,
että maailmasta tulisi yksi.

tiistai 27. joulukuuta 2011

kaikki maailman viikonpäivät

Unia joissa ei tapahdu mitään,

elämiä joissa tapahtuu kulissin takana,

esityksiä joissa ollaan ihan hiljaa,

lauluja joissa lauletaan siitä, kun ei ole mitään.


Ennen kuin tapahtuu, on tahdottava,

tahto on yhä taikasana.


Heräsin ennen viittä,

tuuli oli kai juuri tyyntynyt ja sähköt palanneet,

(täällä ei ole ollut sähköjä muutamaan päivään,

mutta ei se ole haitannut.

onhan iPadit, iPodit ja iPhonet ja joulukinkkua terassilla.

laski vähän fiiliksiä se,

kylpiessään kynttilänvalossa kuvitteli matkanneensa ajassa

kauas yksinkertaiseen aikaan,

mutta kun tulin saunalta, löysin perheen kasvot kelmeistä valoista,

jokainen oman ruutunsa takaa.

ei edes myrsky erota meitä sivilisaatiosta,

vaikka junat eivät kulkisi,

vaikkei olisi valoa.)

olin nukahtanut pelkoon siitä, että katto lähtee lentoon,

sitten muistin Dorothyn, linnunpelättimen, robotin ja leijonan,

ja ajattelin, ettei siinä kovin pahasti voi käydä,

kunhan löytäisin kengät, joiden kantoja kopauttaa kolmesti.

Jos nyt haluaisin takaisin.


Ikävöin kodin tuntua.

Polkuja, kallioita, oikoteitä, kioskeja,

toistuvuutta, harmaita päiviä joiden alla haaveet hautuvat.


Sitäkin helteistä päivää,

jona pyöräilin kauas Euran kirjastoon,

korissa kolme litraa jääkylmää vettä.

Pysähdyin joenrantakahvilaan,

löysin kahvilantädin joesta.

Tädillä oli neonväriset uikkarit,

hän kehotti ottamaan jääkaapista muumilimpparia

ja hyppäämään seurakseen jokeen.

Vesi virtasi, vei iholta tuskastuttavan hien,

mielestä tuskastuttavat ajatukset,

terassilla söin mansikoita ja sain töitä kesäjuhlilta,

joita täti oli järjestämässä.


Kuinka päivistä tehdään käänteentekeviä?

Kuinka kuulla tahto, johon tarttua?


Tälle aamulle keitän kolmannen kupin espressoa,

hyörin tyhjässä talossa vailla ajatuksia,

ei odotuksia, ei enempää muistoja,

vain tämä tyhjä talo ja tyhjä neiti,

sukeltelee lankakerissä tietämättä mitä niistä solmisi,

kirjoittaa ylös sanoja tietämättä mitä niillä sanoisi,

ei lähde metsään vaikkei pelkääkään susia.


Kello on kahdeksan,

tässä huoneessa on kaikki edellytykset hyvälle elämälle.


Isona minä haluan tällaisen talon.

Valtavan, punaisen puisen talon jostain pienestä hyvästä kylästä,

jossa on joki jonka vartta kuljeskella,

polkuja jotka vievät jonnekin korkealle,

jossa ei lähde pimeällä metsään vaikkei pelkääkään susia.

Avaran huoneen, josta saa auki isot ikkunat,

tumman pianon joka soisi kuin eebenpuu tuulessa.


En jaksa ajatella Helsinkiä nyt.

perjantai 23. joulukuuta 2011

tiistai, keskiviikko, torstai ja perjantai

matkalla mummilaan.

miten joskus oli kuollakseen kyllästynyt siihen tuppukylänraittiin.

hillui aina siellä majalla,

nakkeli leipäkiviä veteen joentörmällä,

kuljeksi korpipolkuja haaveilemassa,

pyöräili kylästä kylään ja haaveili löytävänsä

amisviiksien seasta jonkin romantikon.

pyöräili ja haaveili,

mielessään vaelsi pitkiä, yllättäviä lämmitettyjä katuja,

puhalteli pölyjä kivijalka-antikvariaateissa,

näki ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä kuin värikkäitä saippuakuplia,

seikkailuja, mahdollisuuksia,

Tampere, Helsinki, sinne oli päästävä!



nyt Helsinki tuntuu lähinnä ikävystyttävältä vitsiltä,

mikään ei yllätä,

hurjimmankin seikkailun manaa maanantaiaamuna synkimpään helvettiin,

olis saanu jäädä seki reitti tutkimatta.

vaikken minä siellä juurikaan kuljeskele,

linnunlaulun kautta kallioon ja takaisin,

miten kaunis sekin polku on.


sitä kai sokeutuu asioille,

joiden kanssa on joka päivä.


eikä sitä enää tartu jokaiseen mahdollisuuteen,

jokaiseen kohtaamiseen niin kuin ennen,

heittäydy sydämestään,

heittäydy kehonsa ulkopuolelle,

heitä kenkiä eikä puhelinta mereen,

nouse rahtilaivojen kyytiin

niin kuin silloin nuorena.


nyt on vastuu ja kai sitä tahtoo olla rauhassa vain.

vai oliko nuorena henkisesti tasapainoisempi?

saattoi remuta ja rellestää ja vaikka mitä

kokematta minkäänlaista horjahdusta

vinoutumaa minäkuvassa;

ehkä koska siitä kuvasta ei vielä ollut tehnyt sopimuksia.

tahtoisiko ne sopimukset purkaa? mitä kaikkia niitä nyt on?

onhan niitä nyt tehnyt, itsensä kanssa ehkä lujimmat.

ja juuri ne kai ainakin pitäisi purkaa.

niin, eihän se ole Helsingin vika että minua ikävystyttää.

että jään nojailemaan betoniseiniin

kun en tiedä, mistä pääsee sisälle,

missä on ovi,

että koodi on 1112 ja ruutu,

siinä nojailen ja polttelen sätkätupakkaa,

oma on vikani ellen vaadi päästä sisälle.


sitä taitaa käydä viheliäistä taistelua

ihmisyyttään ja olemassaoloaan vastaan

tahtomalla aina muualle sieltä missä on.



mutta niin, nyt.

mummilan ullakko

Helsingistä katsottuna

mahdollisuuksien salamyhkäinen maailma.



ja tällainen on Helsinki tänään Tuiskulasta katsottuna.

maanantai 19. joulukuuta 2011

maanantai

Erittelyn erittelyä

Jotkut perustavat elämänsä analyysille ja arvostelulle.
Joskus olen itse se,
joskus taas istun hiljaa ja tuijotan penseästi niitä,
jotka tietävät, kuinka mikäkin olisi kannattanut paremmin tehdä.
Se, osallistunko, riippuu tietenkin aiheesta.
Teatteribiisin jälkeisen oluen äärellä
olisin yleensä aina tehnyt kaiken paremmin,
elokuvat koskettavat tai eivät kosketa,
samoin musiikki.
Tietyt asiat ovat mustavalkoisesti,
suorin viivoin joko hyvää tai huonoa;
tiettyjä asioita taas tahtoo pureskella
ehkä tullakseen itse viisaammaksi.
Muiden ihmisten tapoja olla tykkään pureskella,
mutten pahantahtoisesti.

Millä oikeudella?
Ja mitä se auttaa?

Jos jolla kulla on ollut ilo tehdä joululauluja
ja into puuhata se kokonaisuus konsertiksi
niin luulisi, ettei sitä iloa tarvitsisi jäytää
erittelemällä akanoita jyvistä -
vielä nimenomaan niin, että vain akanat jäävät tarkasteluun.
Toisaalta, jos tarkoitus on kehittyä jossakin,
ei auta aina vain iloita.

Helvetti, taide on siitä perse homma,
ettei kenenkään mielipiteitä saisi kuunnella
ja kuitenkin pitäisi jotenkin aina ottaa vastaanottaja huomioon
tullakseen edes join kuin ymmärretyksi.
Viihdyttääkseen, herättääkseen yhtäkään ajatusta.
Ja helvetti, onko rehellistä vastaanottajaa?

Luulen että rehellinen vastaanottaja on jopa harvemmassa kuin rehellinen taiteilija.

Eräs viisas nuorimies tokaisi kerran:

"sinua eikä ketään muutakaan tulla koskaan ymmärtämään täysin,
hyväksy se ja ole vapaa."

Mikä on vapautta Helsingissä tänään?

lauantai 17. joulukuuta 2011

lauantai

Aivan kuin perjantai olisi jäänyt välistä.

Se oli päivä, jona jonotin pankissa turhaan,
keräsin pulloja tupakka-askia varten,
herrasmies kassalla vippasi puuttuvan kymmensenttisen,
"mikään ei ole paskamaisempaa kuin jäädä kymmenen senttiä vaille savuja,
paitsi se, että saa sen tupakka-askin ja sitten huomaa ettei ole tulitikkuja.
tai se, että on yksi ja se sammuu sateessa. eikä ketään näy."
Eihän minulla ollut tulta,
kysyin vastaantulijoilta, he paheksuivat kaikki
vaikka minulla oli kerrankin ehjät kengät ja hiukset kauniisti kiinni.
Viimein eräs kääntyi kannoillaan, herrasmies hänkin,
kravatti pilkisti pompankauluksen alta,
"odotas, ehkä sittenkin, sain tällaisia lahjuksia",
ja kaivoi muovipussistaan kauniin tulitikkuaskin.
Tulin iloiseksi ja vietin melkein koko loppupäivän luottavaisin mielin.

Se johtui ehkä siitä, että torstaiyö toi tullessaan palasen vapautta,
lauluja Libertessä,
ihmisiä kuin aurinkoja hyppi Viikset on Elämä ja Elämä on Viikset.
Aamuyöllä Kumpulalaisessa kellarissa Elämä oli Reivit,
pöytien metallijalat pettivät,
ihmisten jalat eivät,
Tanssi on yksi hyvä syy olla elossa, alkuvoima.
Aamuyöllä eksyttiin sateeseen,
mutta suunta oli vaistonvarainen ja näemmä oikea.

Illalla tajusin arponeeni yhden tulevaisuuden kolikolla,
se oli viimeinen kymmensenttinen taskun pohjalta,
ja ha! heitin sen vahingossa kaivoon.
Eipä heijastunut sulhoa väreilevän veden pintaan,
mutta vaikken elämästä mitään ymmärrä
(vaikka joskus jo ehdin luulemaan niin)
jotenkin tiedän, että hyvään kaivoon heitinkin.

Tänään en tiedä, minne menisin.

Suuri ja suunnaton on Helsinki tänään.

torstai 15. joulukuuta 2011

torstai?

broken glass is luxury

tänään en aio tehdä parannusta.

sisäpihalla lastenvaunuista kuuluu hiljaista itkua
yksinjääneet, sateelta suojatut vaunut.
tai no, eivät ne yksin olleet, minä olin siinä
mutten rientänyt hätiin,
ei toisten vauvoja saa auttaa.

kahvi on tänään mustaa,
kristallilasi meni sirpaleiksi,
se oli liian kuumaa.

kahvi valuu pitkin poskia.

tämä päivä on vasta aamussa,
toivon siihen iloisia assosiaatioita
tai ainakin mielenkiintoisia kausaali-ilmentymiä.
sellaisia esimerkiksi että kun laittaa oven kiinni, valo syttyy.
tai että kun kahvikupin pohja jättää pyöreän jäljen laminaattiin,
ovikello soi.

Spotifyn mainoksissa Antti Tuisku laulaa Jarkko Martikaisen lauluja.
tai ainakin yhtä, se on hauskaa.

jos joku tirkistelisi ovisilmän tuolta puolen,
keräisi rohkeutta livauttaa pienen kirjeen luukusta,
jahkailisi, ehtisinkö tulla ovelle ja lukea sen, avata ja juosta perään
ottamaan selvää kuka se on,
jos en ehtisi.
siinä kirjeessä kerrottaisiin: jäätelö tai kuolema.
ja minä ihmettelisin loppuikäni,
pelkäisin molempia.

tuli vain mieleen.

illalla Helsinki on jo kovin erilainen, täältäkin katsottuna.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

keskiviikko

Entä sitten jos kiitääkin käytävillä
aina täysillä koillistuulta vasten
kokeilee jokaisen oven kahvaa
astuu sisään jos ovi on auki
ottaa huoneesta esineen
karttapallon tai keppihevosen
sen tärkeimmän
ja jatkaa juosten
ei koskaan avaa samaa ovea kahta kertaa?

Entä sitten jos ne huutavatkin perään
loittonevalle hahmolle
jonka taskuista tursuaa kaikki se
mitä he ovat yrittäneet parhaansa mukaan vaalia?

Entä sitten jos sataakin kaatamalla vettä
ja aamu on vielä yö
ostaa kahvilasta valtavan patongin
myöhästyy metrosta
jakaa leipänsä kadun miehen kanssa
saa vastalahjaksi aamuhuikan
suomen viinaa?

Entä sitten jos yhtäkkiä sataakin aurinko
työhuoneen sälekaihtimien raoista
siivilöityy ja väristelee
eikä vois vähempää kiinnostaa
huominen eikä ikuisuus?

Entä sitten jos Helsinki onkin tänään tällainen?

tiistai 13. joulukuuta 2011

tiistai

No niin.

Täällä sataa.

Tulee paha mieli.
Jos ei sada, tulee huono omatunto siitä,
että mieli ei ehdi repeytyä riemuun
juoksentelemaan meren rannalle
etsimään näkinkenkiä ja iloitsemaan
nyt kun kerrankin paistaa.
Kun mieli ehtii asettua uudelle asteelle,
ryömiä esiin piilosta,
on jo pimeää.

Onko ahdinko ihmisen perustila?
Sellainen tila, että ellei sitä jotenkin hoida, se on vain.
Ellei naurujoogaa, harrasta politiikkaa tai urheilua,
innostu runoudesta, syö lääkkeitä,
rakasta ruokaa seksiä jumalaa tai huumeita,
se on vain.

Mikä on pakenemisen ja etsimisen raja?
Voiko itseään pakenemalla löytää itsensä?
Voiko menneen elämänsä hylkäämällä löytää uuden elämän?
Täytyykö kaiken kanssa olla sinut?
Voiko etsiä pakenematta?
Ei ainakaan kai kannata paeta etsimättä.


Riittäisikö, että toivoo?
Kuolemaa ei kannata toivoa,
maailma on siitä julma,
että se antaa kylmimmänkin ajatuksen tulla todeksi.


Kantsii varoo mitä funtsii.

Meillä on joulukonserttitreenit.
Tonttulakki päähän, järki jäähän ja hymy korviin,
ihastuttava koruhymy,
muuttuu arvaamatta todelliseksi.

Tällainen on Helsinki tänään täältä katsottuna.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

sunnuntai

"jos tykkäät kissoist ni hanki kissa, jos et tykkää kissoist älä hanki kissaa"
-dxxxa d

Helsingissä on sellaista, että täällä pitäisi olla jotakin varten.
En tiedä, mistä sellainen tuntu tulee, mutta tässä se on, kaikkialla,
tuulee kaduilla, väijyy komeroissa, se on maalattu jokaisen asunnon seinään,
piirretty jokaisen kompaktin yksiön pohjaratkaisuun.
Että ei voi vain hengailla ja hommailla jotain asioita,
vaan pitää harjoitella ja puurtaa tullakseen joksikin.
Että ei voi vain kuljeksia tuolla kadulla,
pitää Mennä jonnekin.

Valtaosa ihmisistä ja varsinkin Helsinkiläisistä on sen kanssa varmaan ihan fine.
Valtaosa varmaan Menee kuljeksimatta ihan mieluustikin.
Valtaosalla varmaan on jokin käsitys siitä, minne Menee,
ja vaikka siinä ei olisikaan mitään diippiä aspektia tai elämäntarkotusta
siinä suunnassa mihin kadulla kiitää,
se valtaosa Menee kuitenkin Menemisen meiningillä,
tyytyväisinä tai oletettavasti tyytymättöminä
kun kerran on pakko jonnekin Mennä muualle
siitä missä äsken oli.
Luultavasti jatkaakseen sieltä johonkin toisaalle.

Tulee valtava suorituspaine.
Siitä, ettei Mene, eikä oikein ole mitään järkevää vaihtoehtoakaan.
Syyttää ahdingostaan kokoomusta, siitä, ettei hyväksy näitä sääntöjä
jotka täällä hallitsevat.
Ettei hyväksy myöskään sitten sitä maanalaista vasta-asiaa,
paikallista "taidekulttuuria",
että senkään saralla ei ole havainnut mitään mieltä ylentävää,
oikein mitään, mihin olisi erityisesti halunnut osallistua
tai mistä olisi erityisesti saanut sielunsa likaiseen tyhjiöön
jotakin perin juurin puhdistavaa ja valloittavaa,
inspiraatiota, inspiraatiota!

Minulla on sellainen tuntu täällä,
että pitäisi tehdä ahkerammin töitä tullakseni joksikin, joka en vielä ole.
Se on kuvottava tuntu,
se saa minut keittämään seitsemännen kupin kahvia,
kuljeksimaan väärillä kaduilla,
maanantaimatkan tarkoituksena hakea tupakkakaupasta Manitou-toppa,
kaipaamaan maalle.

Sitten kun menen maalle ja siellä on pimeää ja taivas täynnä tähtiä
joita ei täältä loisteesta näe,
kaipaa hetken päästä takaisin loisteeseen,
humuun, kuljeksimaan,
Menemäänkin.

Puheltiin eilen erään arvovaltaisen ystäväni kanssa, että:
Jos saisi kutsun linnanjuhliin, mitä sinne laittaisi päälle?
Pukisiko sinnekin villapaidan?
Ehkä kutoisi itselleen jotkin räikeänraidalliset villasukat
ja antaisi tukan olla viikon vanhalla nutturalla.
Mutta miksi mennä pilaamaan toisten kaunis gaala,
olisiko siinä jotain todellista asiaa,
muuta kuin että "villapaita."
(Onhan pukujuhlat nyt turhia, turhaa kulutusjuhlaa,
helvetin hienoa että siellä jokin puku on tehty kierrätysmateriaaleista
ja että rouva Tarja on käyttänyt monissa juhlissa samaa pukua,
mutta jos sillä puvulla ei olisi merkitystä,
voisi juhlia jo vähän eettisemmin.
Joskus voisi kutsua köyhiäkin sinne,
ja sopia, että puvuilla ei sitten ole väliä.
Syödään, juodaan ja tanssitaan!
Mutta silti, pitäisi perustella että miksi villapaita
olla jotenkin ajatteleva artsu, eikä sitten tiedä,
maksaisiko se vaivaa.)

Tällainen on Helsinki tänään täältä katsottuna.

maanantai 5. joulukuuta 2011

työ työstä

"Perjantai kello 14.12. Juuri nyt haluan elämältä oluen.
Vielä pari tuntia ja haaveet vaihtuu."

nim. stuff, IS -keskustelupalsta

Olen istunut sohvalla kahdeksasta asti.
Vastapäisen talon ikkunoiden takana ihmiset ovat kumartuneet näyttöpäätteidensä ylle,
niillä on kravatit ja kauluspaidat ja valkoiset hampaat.

Ne tekevät töitänsä.

Otan kitaran, soimaan itseäni sen kautta hetken. Tulisiko minunkin viimein nousta tästä, hyväksyä ympäröivä yhteiskunta, tarttua siihen, ottaa jokin paikka, ottaa jokin tehtävä ja viedä se loppuun? Joku sellainen tehtävä, jonka hyöty on varma ja todellinen.
Saatan surkean huomenen maj-maailmaan ja vaivun niihin mietteisiin.

Herään vasta, kun tunnen tuijotuksen. Katsahdan konttoriin: siellä yksi nojaa kämmeneensä, katselee minua hajamielisen hööveli hymy huulillaan häilyen. Kun katseemme kohtaavat, konttorin hiirineiti huokaisee ja kääntyy takaisin näyttöpäätteelleen.

Päätän jatkaa kokonaisen päivän. Hän pystyy siihen, ne excel-taulukot ovat varmasti tärkeitä nekin, en homssantuisten aatosteni melskeessä taida ymmärtää edes, miten tärkeitä minullekin. Hän kuitenkin pystyy tuohon työhön, tekee sen, syö lounaan työmaaruokalassa, korvapuustin päiväkahvien kanssa, töiden jälkeen nostaa jalkansa korkokengistä rakkaan syliin hierottavaksi, nauttii, toivottavasti.

Päätän jatkaa kokonaisen päivän. Minä pystyn tähän. Ei hiirineidinkään tarvitse taulukoitaan selittää. Miksi siis selittäisin näitä papereita, joissa on koukeroisia kirjaimia loputtomia riimirivejä joitain sointumerkkejä. En tiedä niiden tärkeydestä, mutta ne eivät takuulla tee pahaa kenellekään. Eivät sano pahaa sanaa. Suoraan ainakaan.