tiistai

No niin.

Täällä sataa.

Tulee paha mieli.
Jos ei sada, tulee huono omatunto siitä,
että mieli ei ehdi repeytyä riemuun
juoksentelemaan meren rannalle
etsimään näkinkenkiä ja iloitsemaan
nyt kun kerrankin paistaa.
Kun mieli ehtii asettua uudelle asteelle,
ryömiä esiin piilosta,
on jo pimeää.

Onko ahdinko ihmisen perustila?
Sellainen tila, että ellei sitä jotenkin hoida, se on vain.
Ellei naurujoogaa, harrasta politiikkaa tai urheilua,
innostu runoudesta, syö lääkkeitä,
rakasta ruokaa seksiä jumalaa tai huumeita,
se on vain.

Mikä on pakenemisen ja etsimisen raja?
Voiko itseään pakenemalla löytää itsensä?
Voiko menneen elämänsä hylkäämällä löytää uuden elämän?
Täytyykö kaiken kanssa olla sinut?
Voiko etsiä pakenematta?
Ei ainakaan kai kannata paeta etsimättä.

Riittäisikö, että toivoo?
Kuolemaa ei kannata toivoa,
maailma on siitä julma,
että se antaa kylmimmänkin ajatuksen tulla todeksi.

Kantsii varoo mitä funtsii.

Meillä on joulukonserttitreenit.
Tonttulakki päähän, järki jäähän ja hymy korviin,
ihastuttava koruhymy,
muuttuu arvaamatta todelliseksi.

Tällainen on Helsinki tänään täältä katsottuna.