Näin tänään Pyhäjärvessä sukellusveneen ja kaloja. Ne söivät vain tupakantumppeja.
Kesä on kiva, kun saa olla huoletta jouten. Se on ehkä epäreilua, järjestelmässä on ehkä jotain korjattavaa, mutta ei siitä oikein voi sanoa enää mitään.
Hillun ja notkun kaduilla, klubeilla, kirjastoissa;
kuljetan sormenpäätä kirjojen selkämyksillä, odotan jännittävää kiinnostuksen hetkeä, sitä, kun pysähdyn, poimin kirjan käteen, tutkin etukannen kuvaa, silmäilen takakannen, avaan sattumanvaraisesta kohdasta, tarkastan, minkälaisesta tekstistä oikeastaan on kyse. Miksi valita tämä kirja? kysytään selkämyksessä. En tiedä, en tosiaan tiedä. Lainaan Hemingwayta, Burroughsia, Kerouacia, olenhan nuori ja seikkailumielinen. Stephen Hawkingia, Esko Valtaojaa, Ikarosta fiilisteleviä elämänkatsomusoppaita,
joidenkin tunteellisten naiskirjailijoiden teoksia rakkaudesta, odottamisesta, työstä, merkityksettömyydestä, merkitysten etsimisestä ja löytämisestä.
Puhun paljon joutilaisuuden puolesta, puhun paljon merkityksellisyydestä. Miten ei pelkästään valinnat, joita teemme, vaan koko olemisemme on merkityksellistä, tarkoituksellista. Kuitenkin olen itse puolitiessä, neuvotteluni Jumalan kanssa ovat pahasti kesken.
Kiinnostus hajoaa murusiksi. Kiinnostun vähän kaikesta, en kuitenkaan jaksa upottautua minnekään. Miten vähän lopulta voikaan saada tietää.
Mahdollisuudet ovat kuitenkin rajattomat, ja koska nuorempana taistelin itseni irti itsekurista, seilaan nyt siellä täällä vailla mitään järkeä tai rotia,
kellun aika-avaruuksissa ainakin kahdessatoista ulottuvuudessa,
uin ääniaalloilla, väreilen ja säteilen, välillä katoan aaltojen alle kunnes pärskin itseni takaisin pinnalle.
Eikä siinä kai mitään. Mutta tämä ei voi jatkua ikuisesti.
Olenko minä tietoyhteiskunnan uhri? Tätäkö se on, jatkuvaan informaatiotulvaan hukkuminen? Alati enenevä tietämys, alati vähenevä ymmärrys.
Totuus asuu kuitenkin sydämessä, sitä ei voi googlata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti