evakkoviikko

Kaikki jää kesken, lattiat puolitiehen.

En luultavastikaan olisi yhtä surullinen tai vihainen tai oikeastaan minkään tunteen valtaama, jos olisin vain teettänyt syöpäläispesään kalliin remontin. Rahaa tulee ja menee kuukausittain mutta aikaa vain kuluu. Sata tuntia lattialla ei ole korvattavissa. Istuin siinä ihan ilmaiseksi.

Kun punertava otus tervehti minua sängynlaidalla, en voinut enää väittää että ihottuma johtuu maalisuiroista tai puupölystä. Kas, kun tuntui kuin remontti olisi imenyt minusta viimeisetkin veret. Ja ikään kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että sängyssäni on vietetty satapäisiä syöminkejä ja orgioita ilman lupaa, tahtoo vuokraemäntä nyt savustaa minut ulos lutikoiden sijaan.

En tiedä, aikooko hän vain unohtaa luteet ja vuokrata asunnon eteenpäin jollekin suurpiirteisemmälle punkkaajalle vai uskooko hän todella, että olen saatanasta. Eikä kiinnosta. Yritän taistella tahtoni läpi ja elukat ulos evakosta käsin, vaikken tiedä, voiko koskaan nukahtaa sängyssä, joka kerran on kuhissut kurjalaisia. Tai siis kahdesti. Tervetuloa Helsinkiin, nauroi pesukoneenkorjaaja. Tarjosin kaffetta ja pullon viiniä.

Edellisyön istuin asunnon pölyisellä lattialla juomassa kuohuviiniä ja syömässä paahdettua leipää. Yritimme väijyä luteita, olisimme tehneet niistä selvän. Mutta unohdimme valot päälle, eivätkä ne uskaltaneet näyttäytyä.
Tupakoimme vuorotellen avoimesta ikkunasta, aamu värjäsi taivaan siniseksi ja kaikki oli kuin ranskalaisessa elokuvassa. En raaskinut kertoa, että taustamusiikki oli ranskalaisesta elokuvasta. Pilvet liikkuivat, me emme. Istuimme ja hyvästelimme varmuuden vuoksi ruosteenpunalla asvaltoidun asunnon.

Olen yrittänyt viihdyttää itseäni taiteella ja olla rakentamatta teennäistä toivoa puhtaista lankkulattioista ja lundioista ja teekupillisista henkistä kasvua tukevan kirjallisuuden parissa. Maanantaina Libertessä soi Pertti Kurikan nimipäivät ja Resisposse, ne jätkät tietävät kuinka asiat ovat. Tiistaina Pohjolan Ilmari jakoi tuholaistuskaa kanssani, hän taas tietää miltä tuntuu kun Niitä löytyy maton alta, niitä löytyy kaikkialta, vaatekaapista ja torkkuhuovalta.

Keskiviikkoilta kului Ylioppilasteatterilla, siellä oli mustavalkoisiin pukeutuneita naisia lavalla. Jokaisella oli oma kodinkone. En ymmärtänyt esityksestä juuri mitään muuta kuin pisteen, joka on opeteltava kirjoittamaan ennen mitään muita kirjaimia etteivät sanat karkaile, lauseet valu. (Tämä kerrottiin ensimmäisenä, sen jälkeen puhuttiin paljon kaikenlaista, kertoiltiin tarinoita ja lueskeltiin kadulta löytyneitä kirjeitä ja lopuksi laulettiin laulu.)

Kaikkiaan, sanoja on edelleen aivan saatanasti, keskiviikon jälkeen ehkä vieläkin enemmän enkä minä millään ehdi ymmärtää niistä jokaista enkä pitää niistä enkä ainakaan perustella, miksen pidä joistakin sanakokonaisuuksista. Minkä tähden on välttämätöntä perustella, miksei jokin taide uponnut? Ei kiinnostanut, tuli paha olla ja halusin pois. En jaksanut lukea, tämä Finlandia-palkittu on minusta aivan yhdentekevää kuraa ja sekin esitys uhrasi kolme tuntia kalliista sunnuntai-illastani. Saattaa jopa olla, että joutuu istumaan alas yhdeksitoista tunniksi ruotimaan teatterikäsityksiään jonkun kanssa voidakseen hyväksyä tämän käsitykset. Eikä niitä lopultakaan hyväksy saati ymmärrä. Kuinka tuo saattaa tahtoa sivaltavaa dialogia jossa sanatkin puetaan tummiin kaapuihin ja silintereihin. Hitto, jos joku pitää Rammstainista eikä toinen voi sietää saksan kieltä eikä örinämusiikkia, onko heidän istuttava alas toteamaan, että Musiikkimakusi on kehno. Ja sitten perustella väite. Ei ole.

Viikko tuntui kerrankin huipentuvan perjantaihin, joka oli Taiteiden yö. Espanjalaismies pummasi minulta tupakan Korkeavuorenkadulla. "Yksi tupakka?" hän kysyi, ainoa lause, jonka osaa suomeksi. Hänen alkutalven vierailunsa oli hieman venähtänyt; lentokoneessa hän tajusi unohtaneensa ostaa rauhoittavia ja kun moottori käynnistyi, paniikki alkoi puskea rajusti päälle. Hän oli juossut viime tingassa ulos koneesta, tajunnut että hänellä ei ole lantin lanttia ja päätynyt pudottamaan lunta katoilta. Opetin hänelle, kuinka tupakka pummitaan kohteliaammin. Toki hänellä oli niin ilosta kiitolliset silmät, ettei hän juuri sanoja tarvinnut.

Näin minä taidettakin. Yhteenveto planeettojen välisistä törmäyksistä kasvatti edellisenkin kohtaamisen merkitystä. Kuin planeetat me kuljemme täällä omia ratojamme. Radat saattavat joskus sivuta toisiaan, planeetat kohdata, mutta se on hyvin harvinaista. Perheenjäsenet muuttuvat kaloiksi, yksi kala pakenee kuuhun, avaa television tai golfaa. En ole varma, ymmärsinkö siitäkään esityksestä juuri mitään, mutta kuten mainittua, en ole antanut ymmärtämiselle juurikaan arvoa viime aikoina. Tärkeintä on tunne, se painuu syvemmälle kuin tajuaminen. Vaikka avaruudessa liidetään radoilla ruodussa, voi maan kamaralla taistella rataliikennettä vastaan. Hyppelehtiä ojissa, kiipeillä puissa.

Paitsi Pikku Huopalahdessa. Olin siellä eilen katsomassa, ovatko talot kuin keksipaketteja. (Ehkä vähän, ainakin enemmän keksipaketteja kuin makaronipusseja, mutta olimme silti hieman pettyneitä.) Pikku Huopalahden asvaltoidut puistotiet, symmetriset, muotoonleikatut puut sekä taide kammatulla nurmikolla puhdistavat kaiken illuusion siitä, että olisi jotenkin seikkailulla. Ne tiet on siinä sitä varten, että voisit rentoutua lauantai-iltakävelyllä, lähellä luontoa, turvassa karhuilta. Yhdellä polulla on haettu välimerellistä eksotiikkaa. Mäennyppylällä polulle kaartuvia oksia on väistettävä kumartamalla. Kaikkea valvoo Hauskan talon vahtimestari kaiken ylle työntyvistä piikeistä, makoilee vatsallaan, nojaa leukaa käsiinsä ja on iloissaan. Valtakunnassa kaikki hyvin, hän tokaisee joka ilta.

Pikku Huopalahdessa on kielletty moni asia. Esimerkiksi jätteiden kaataminen muualle kuin sille tarkoitettuun paikkaan. Koskaan aiemmin en ole nähnyt kauniisti kivetyllä, lakaistulla kadulla roskavuorta, luulin sitä taiteeksi.

Olin unohtaa, että eräänä yönä eräs jylhäpiirteinen runoilijanainen, A. Erämaja, räppäsi Kuuluuko tämä teille? -kokoelmansa runoja. Olin vaikuttunut, varsinkin siitä, kuinka hieman turhan suuri nainen huojui kiilakoroissaan. Ja siitä, että punapipoinen mies istui runokauppansa takana kuin vahanukke tai kuollut. Mietin, miettikö hän näyttävänsä tyhmältä siinä.

Kadulla jo kaduin mietettä ja yritin muistaa, miten kävellä. Suoristin selkää ja yritin tähdätä askeleen kiveen enkä aina siihen koloon, johon korko uppoaa ja sitten kaatuu, miten noloa. On epäreilua, jos toiset saavat nauraa ilmaiseksi. Punapipoinen on takuulla samaa mieltä. Sama vaikka nauraisivat runoilleni, niistä ovat kuitenkin maksaneet. Hän itse on siinä, ihan ilmaiseksi.