Älä ota kaikkea niin kovin vakavasti, he sanovat,
ei, älä pelkää, en minä itke, vastaan, ja itken kuitenkin.
En tiedä mitä, tai miksi.
Eivät laulut ole vakavia.
Laulu on laulu ja sävel soi, itki tai ei.
Sitä paitsi, mitä itkien laulettu sävel tähän maailmaan tuo?

Pelkoa minä itkin, pelko norui aurinkolasien alta poskipäitä pitkin pulpetille enkä osannut edes väistellä kummastelevia katseita.

Ikävää, ehkä, kaipuuta siihen utopiaan jota luulin eläväni siinä suuressa puutalossa
hiljaisen meren rannalla, rauhaan, joka kesti niin pienen hetken.

Kaipuuta uskoon, totuuteen, rakkauteenkin.
Kaipuuta minuun, tähän hetkeen, tämän hetken selkeyteen.

Töölöläisyksiö on avara, valoisa, raikas, minun. Tilaa, aikaa, rauhaa,
täällä kukaan ei huuda aamuisin. Helsinki syleilee kasvottomuudellaan, sattumanvaraisuudellaan, kuin olisi yksin ja irrallaan, vähän karkuteillä, tuhlaajatytär.

Huomenna en itke.