Aurinko paahtaa,
yrttitarhaa rakentavan selkää pitkin juoksee hikimeri.
Kymmenen kertaa kuusi metriä kasvimaata,
uudelleensyntynyt kasvihuone,
muurinpohjalettuja iltanuotiolla,

riittämättömyys, kelpaamattomuus, häpeä.

Kaikkialla tuntuu kasvavan niin sinnikkäitä opportunistirikkaruohoja, polttavia nokkosia ja suuria, kauniita horsmia, ettei tämä hyödytön saa juuriaan tähän maailmaan, ihmisten maailmaan,

armottomuus, sokeus, illuusio.

Elämä ja kuolema pääsykoeraadin käsissä:
johonkin on päästävä. On alettava oppia.
Entä jos kukaan ei tänäkään vuonna huoli mihinkään?
(Tänäkään keväänä juurru,
kesäkuun puoliväliin mennessä olen jo lakastunut,
huokaisevat kerran ja noukkivat kompostiin.)
Uskallanko enää innostua mistään? Uskallanko unelmoida?
Kun ei minusta kuitenkaan ole mihinkään,
ei minulla ole teille oikeastaan mitään annettavaa,
haluaisin oppia mutta koska en jo osaa, en kelpaa oppilaaksi.

Millainen minun sitten muka pitäisi olla?

Nyt on kevät, antaisitte minun olla minä ja pystyttää lampaille aitaa.
Nyt on kuitenkin vasta kevät.