naimakauppa

Menin naimisiin lauantaina.

Pitkään olen elänyt siinä uskossa, että minä olen minä,
minua on yksi,
ja jotenkin huomaamattani mieleen on päässyt livahtamaan vissi vaatimus siitä,
että se minuus on johonkin identiteettiin raamitettava.

Mitä ominaisuuksia minun identiteettiini sitten kuuluisi?
Rohkeutta, päättäväisyyttä, empatiaa, uteliaisuutta, ennakkoluulottomuutta,
intohimoa, lempeyttä, juurevuutta, turkoosia ja oranssia, inkkarimusaa,
maltillishuumorillisia sarjakuvia;
pitkiä, näsäviisaita keskusteluja baarien nurkkapöydissä,
siirtymisiä keskipöytiin nurkkapöydissä kyhjötyksen sijasta -
selkä irti seinästä,
vielä yhdet tequilat vaikka aamulla onkin juostava kymppi,
sillä ryhdikkyys, valoisuus, energisyys - ominaisuuksiani siinä,
missä täysi ruumiillinen kurittomuus, ryytyneisyys,
savun ja kahvin raadollistama raunioituminenkin.
Käytännöllisyyttä! Kuitenkaan ei kahdeksasta neljään,
itseään on toteutettava herkeämättä, merkitys on oltava kaikella,
elämäntapahtumien metatasojen dramaturgian on oltava täydellinen,
ja sittenkin on pysyttäydyttävä vapaana:
metsästeltävä halpaflygareita,
haaveiltava etelän lämmöstä,
opiskelisiko sittenkin fyysistä teatteria Madridissa
vai tahtoisiko vaan slaavilaisinkkarina laulella
henkensä pitimiksi synkkiä suomalaisia lauluja,
katusoittajaksi Kööpenhaminaan siis, ainakin kesäksi.
Syksymmällä voi palata Suomeen ja valloittaa vaikka Jyväskylän,
opiskella joku hyvä ammatti siellä yliopistossa,
sellainen, jossa on kolmen kuukauden kesäloma
ja rajattomat mahdollisuudet toteuttaa itseään
ja taistella erilaisia systeemejä vastaan
ollen samalla yhteiskuntakelpoinen.
Paistaa muffinsseja sydämin koristeltuihin vuokiin,
neuloa maailmaan lämpöä ja rakkautta,
lähetellä muistamisia tuttuihin, rakkaisiin osotteisiin,
keittää pakuria,
olla tee ja sympatia.

Kuitenkin.

Pelko, innottomuus, lamaantuneisuus, ahdistuneisuus, päättämättömyys.
Kyvyttömyys nousta ja lähteä,
kyvyttömyys seistä jokaisen ajatuksensa takana ja sisällä,
Epäonnistumisen pelko. Nälkä. Laiskuus.
Uupuneisuus. Epärehellisyys. Itsekkyys.
Subjektiivisuus. Kriittisyys.
Niitä on meissä kaikissa myös, halusimme tai emme.
Minussakin, helvetti!

Laita tähän nyt joku raami?
Olla joku tietty. Tietynlainen.

Neiti?
Pikkuneiti?
Mamma?
Pikku anarkistimamma?

Olin kyllästynyt käymään kamppailua erilaisia minuuksiani vastaan, joten päätin naida ne.
Elää niiden kaikkien kanssa, rakastaa niitä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.
Sormukseeni oli kaiverrettu: "rakkaus voi muuttaa kaiken yhdessä hetkessä."
Pidin hätäisen vihkipuheen.
Halusin kumota kuohuviinin nopeasti.
"JOS JOLLAIN ON JOTAIN NÄITÄ LIITTOJA VASTAAN, PUHUKOON NYT,
TAI VAIETKOON IÄKSI",
huusin, eikä kukaan vastustellut,
sitten sanottiin Tahdon, ja kilistettiin, ja loppuyö tanssittiin ja soitettiin - niin.
Olihan se hauskaa. Jos naimisiinmeno on niin hauskaa, taidan mennä uudestaankin.
Soitto soi, kaikki osallistuivat yhteisen äänimaailman luomiseen,
milloinkaan en ole ollut osana yhtä vapautuneita jameja.
Jouduin kuitenkin kohtaamaan siippani jo ennen puolta yötä.
"Nyt pelottaa", se sanoi. "Et tuota kyllin hyviä ääniä. Lähde kotiisi."
Vastustelin hetken, kunnes tajusin, että se saa paniikkiraivarit ellen tällä kertaa tottele.
Puolisoaan on osattava käsitellä.
Lähdin kotiin, keitin sille teetä, silittelin ja lauleskelin sille tuutulauluja,
tuu tuu tupakkirullaa, peittelin pehmeään, juttelin siitä, miten kivaa oli.
Ajattelin, että se saattaa alkaa hiljalleen ymmärtää,
että elämä voi joskus olla täydellisen kevyttä, kritiikitöntä ja ihanaa.
Kieroilua siis, manipulaatiota, mutta minusta tämä on sitä sallittua.

Kolmas aamuni rouvana on kevyt ja kaunis,
vaikka vituttaa olla Helsingissä missä taivas roikkuu harmaana niin,
ettei sitä erota maasta.
Aika harppoo sekuntien sijasta tuntien askeleita ja jättää kaiken kesken,
viipotan epäolennaisuuksien perässä ja haihattelen
ja päästän kaiken olennaisen ohi,
esitän etten näe. Silti.
Se on kevyt ja kaunis siksi, että iänikuinen sota on ohi.
Helvetin huojentavaa olla tässä ja rakastaa tätäkin röhnöttävää neitiä,
joka näsäviisastelee jonkun blogin sivustolla ja juo seitsemättä kuppia kahvia
nokka kädessä, vaikka pitäisi olla jo vaikka missä. He he.

Alankin puhutella häntä kolmannessa persoonassa.
Ehkä se on vapauden avain. En minä vaan hän. He. He he.