kurpitsa-aurinko

Ihmiset ovat sankareita toisilleen.
Toiset muuttavat toiseen kaupunkiin
pulppuilevien, kirkkaiden lähteiden takia,
toiset nousevat aamuyöllä sytyttämään valkean
pieneen leipomoon, lähtevät viemään leipää ennen kuin
muu maailma on herännyt.
Jotkut kasvattavat lampaita,
jotkut lapsiaan, jotkut velkaansa
ja kuitenkin kaikkia yhdistää yksi:
eihän tässä ole mitään järkeä
ja se, että he kaikki ihailevat toisiaan.

Sain ystävältä kurpitsan.
Mies halkaisi sen, harmitti rikkoa sen kaunis keltainen kuori.
Se oli aurinko tämän syksyn keskellä, tämän saamattoman syksyn,
joka ei ymmärrä muuttua talveksi.
Se ei maistunut yhtä kauniilta kuin näytti,
mutta otin talteen siemenet.
Ehkä keväällä lapioin Hesperianpuistoon kauniit lantavanat
ja viskelen siemenet salaa.
Ensi marraskuussa kurpitsa-armeija valaisee töölöläisten vihmaisia kotimatkoja,
ihmettelevät niitä satoja aurinkoja ja salaa ovat iloisia,
vaikka soittavatkin valituksiaan kaupungin puutarhavastaavalle.
Voisi perustaa kyläyhdistyksen,
kovertaa kaikki kurpitsat, tehdä maailman suurimman kurpitsakeiton,
sytyttää lyhdyn jokaiseen.

Jos jonain aamuna heräisikin ehjänä,
tajuaisi kahvinkeittimen luona olevansa kokonainen ja varma.
Olisi yön aikana sulkenut ulkopuolelleen kaiken ylimääräisen,
karsinut epäolennaiset ajatukset ja tuntemukset,
tokaisisi tyynesti että tämä ei koske minua,
pyyhkäisisi brutaalisti pöydältä leivänmurujen mukana pois kaiken vääryyden.

Jos jonain aamuna kaikki heräisivätkin ehjinä,
toivottaisivat oikein hyvää huomenta,
olisivat kuin koko yön rakastelleet.

Jos kaikilla vain olisi kurpitsoja.