kaksitoistavuotinen tarkoitus on ohi, päässä on valkoinen lakki (jonka punamultasin jo) ja ääretön vapaus. päineen päivineen pudottivat keskelle kaikkialle haarautuvaa risteystä.
kaksitoista kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa kahdeksan tuntia olen lukenut sammakoista ja numeroista ja aasian maista ja nietzschestä, enkä silti oppinut, mikä poluista kannattaa valita. opin vain, että jos on epävarma teon hyvyydestä tai huonoudesta, se tulee jättää tekemättä. kaikki kunnia friedrich-herralle, mutta minusta sääntö on huono. oli ainakin aiemmin. aiemmin valinnat eivät tosin ole olleet oikeita. aamulla on kuitenkin lähdettävä takaisin töölöön, ehkä miettimään, olisiko valinnan voinut jättää tekemättä, eikä olisi koska valitsematta ei pääse eteenpäin. (varoen kyynistymästä voisi ajatella, ettei yksi kehnompi valinta haittaa koska maailmankaikkeuden näkökulmasta asuinpaikkani on melko yhdentekevä.)
(edellisessä tekstissä mainittu lokeroidea on hermeneuttinen kehä, spiraali, jossa lähimpänä totuutta on maatuskatyttö; kuoren sisällä on toinen ja sen sisällä toinen ja vasta se sisin on täynnä. itseään tai elämää, kuinka vaan. tyttöjä on kaksitoista ja yhtä monta kuukautta vie avata ne kaikki.)
kotikylässä piirtelen nurmikolla, harjoittelen ylärekisteriin siirtymistä, yhtenä päivänä teen laulun ja toisena unohdan sen. murustan kuivattuja nokkosia talven varalle ja suljen kuivatut koivunlehdet pussiin teeksi. en muista koko maatuskaa! se voi olla hyvä tai sitten ei, sen nähnee kahdentoista ajan päästä.
aamulla pakkaan kassiin muistoja juhlahumusta - palloja ja gerberoita, äidin leipomia, suolattomia sämpylöitä, litratolkulla viiniä ja yllätysistutukset - ja lähden takaisin helsinkiin.
sateen sattuessa voitte tavata meidät haahuilemassa rikhardinkadun kirjastossa, listaamassa plussia ja miinuksia, kuunnellen säätiedotuksia, puntaroimassa, minkälaisissa kengissä matkaa on hyvä jatkaa.
ja kuka sanoi, etteivät voittajat mukamas usko sattumiin? huomenna saatan ostaa kameran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti