Onni on pyöräillä järvelle ajattelematta matkalla kertaakaan sitä, kuka ei satu olemaan tai mitä ei elämänsä aikana ole tullut tehneeksi. Ajattelematta ylipäätään, kuka on ja mitä on tullut tehneeksi ja miksi. Ajattelee vaikka puita, että miten kauniita ne on, ja puiden välissä vilahtelevaa Ilmijärveä, kuinka ihmeellisen syvä ja tuntematon. Kuunnella tien pintaa, kertooko se miten montaa kulkijaa, miten monen kulkijan taakkaa se tie on kantanut ja vienyt eteen päin. Kuvitella se ensimmäinen tielle astunut, kuka hän oli ja miksi hän halusi tehdä tien Tuiskulaan. Tie syntyy kulkiessa. Onni olisi uskoa haltioihin.

päättää jotain ja uskoa siihen

Kunpa vain jollain olisi merkitystä.

Tuulella joka puhaltaa avoimesta ikkunasta, tuolla risteyksellä sen alla (jossa hälytysajoneuvot ulvovat aamuin päivin illoin), näillä seinillä joille videotykki heijastaa elokuvia. Elokuvia, joiden tekijät ovat oivaltaneet jotakin suurta, löytäneet kaikelle merkityksen, rakentavat nyt tarinoita pienistä ihmisistä jotka tekevät suuria tekoja. Elokuvia joissa merkityksettömät puuhastelijat maleksivat kaduilla kuseskelemassa porttikongeihin kunnes tapahtuu jotain minkä seurauksena yhtäkkiä kaikella on tarkoitus; tuolla kadulle unohtuneella avaimenperällä, laululla joka soi radio Novassa juuri, kun on jäänyt viimeiseksi matkustajaksi linja-autoon ja ajovalot heijastuvat tihkusateesta, märästä asvaltista ja toivoo vain, ettei kuski sanoisi mitään eikä vaihtaisi kanavaa.

Niin, niin, meidän pitää kirjoittaa omat laulumme, poimia omien teidemme penkereiltä omat avaimenperämme, luoda niille omat merkityksemme. Nuuhkia tuuliamme, antaa niiden kuljettaa sinne, minne olisimme samojen sattumien summana muutenkin eksyneet. Meidän pitäisi luoda dramaturgiamme, päättää jotain ja uskoa siihen.

Muuten tämä on kai tällaista huttua vaan, loppuun asti.

Olen kuullut puhuttavan vedestä.

Täällä ei koskaan tapahdu mitään.
Ovi ei käy, ei käy postiluukku, paitsi perintätoimisto muistaa.
Ei liiku tuuli, vaikka on läpiveto, olohuoneen ja makuuhuoneen ikkunat seljillään.

Miltä tuntuu olla ukkonen?

Sammutan valot ja jylisen taivasta pitkin veden ylle.
Isken kahtia rantakallion, jään halkeaman ääreen istumaan.
Käsivarrenmitan päässä sileitä pikkukiviä, poimin kämmenelle yhden,
ikuisuudessa täydelliseksi hioutunut pieni maailmanpalanen,
valkea, hohtava, viileä, hiljaa ja viisas.
Paiskaan veteen sen, veden pinta rikkoutuu,
kivi painuu pohjaan, siirtää veden tieltään,
näen pinnassa väreet, ympyrän joka laajenee
kunnes sekoittuu aaltoihin.

Maailma on nyt vähän toisenlainen,
rannalla yksi kivi vähemmän, järvessä yksi enemmän,
vedessä eri järjestys.

Jospa joku katsoisi juuri nyt,
näkisi ukkosen veden äärellä,
kuinka se väkevänä viskelee,
muuttaa maailmaa kivi kerrallaan.

sinä lähdit pohjoiseen ja minä olen eksyksissä täällä missä kaikki muutkin.

sano, että se oli leikkiä

Käännät taskusi nurin. Löydät punaisen muoviauton.
Katso, tällä me voisimme ajaa maailman ympäri!
sanot ja pöristelet pitkin nurmikonreunaa.

Taskun saumaan on jäänyt tupakanpuruja.

Nukahdetaan tähän,
nähdään unta ilmapalloista,
että niitä on satoja
kaikki erivärisiä.
Päästetään irti,
annetaan kaikkien karata taivaalle,

herätään aamulla siihen kun normaalit ihmiset lenkkeilevät ohi.

Olet oikeassa, minä olen niitä, jotka solmivat
ilmapallon etusormen ensimmäiseen niveleen
tuplarusetilla.

suunnitelma alkaa olla saumaton; siirrän ratsun a-vitoseen ja syön sinulta sotilaan, viimeisen mahdollisuutesi saada kaikkivoipa kuningatar takaisin peliin. voitonriemu kipristelee ihon alla, huulille nousee omahyväinen neljäsosavirne kun seuraan, kuinka yrität huitoa pölyä katseestasi, anelet armeijaltasi vihjettä. sinulla on aika kauniit silmät, kauniit kun ne keskittyvät.
siirto ja säikähdys. lähetti söi ratsun. menen hämilleni, en ehdi rakentamaan uutta strategiaa, teen vääriä ratkaisuja toisensa perään, hätäratkaisuja, ja lopulta: mitä minulla enää on - yksi vaivainen kuningas koikkelehtimassa sinne tänne, sinä olet kaikkialla eikä shakkia koskaan tule.

onko se sitten tasapeli?

älä itke, pieni venoinen, puinen purteni.

Matot roikkuu tuuletusparvekkeella kolmatta yötä.
Minä istun sängyllä ja vähät välitän.
Haen ne ehkä huomenna. Ja uudet kielet kitaraan.

Aloin lukea Norwegian Woodia. Kirjaa ei saanut lainata, onneksi, on paikka johon palata tänään. Niin, se on juuri se vasta suomennettu ja luen vaikka kaikki muutkin lukevat. Yritänkö jollain tavalla pitää ajatuksia kiinni tässä päivässä, pyrkiä synkroniaan? En tiedä. Ehkä pikemmin resonanssiin. Se on välillä vaikeaa, kun ei ole telkkaria eikä kiinnostusta. Paitsi sitten on vaikeaa erottaa mitkä näistä ajatuksista ovat omiani. En muista enää. Vasta kun tämä hiekkainen myrsky niiden yltä hälvenee, mummilan ullakolla, siinä huoneessa johon aina menee rauhoittumaan saamatta kuitenkaan olla viittä minuuttia pidempään itsensä kanssa ennen kuin vaari koputtaa hiljaa oveen ja tuo kahvia, sillä on toisessa kädessä maitopurkki, pyytää sanomaan stop sitten kun. En kehtaa olla vihainen, sillä silloin erottaa, että nämä on minun, nämä pienet ja kovaääniset.

Se Norwegian Wood koukutti. En ehtinyt pitkälle, mutta se onnistui kutomaan niin kiehtovia kuvia, sellaisen alkuasetelman että hörppään tästä tämän kahvin ja menen ja jatkan sillä haluan tietää. Sellaista uteliaisuudesta pakahtumista tapahtuu tarinoiden kanssa enää harvoin, varsinkaan tuollaisia nuoresta ainutlaatuisesta rakkaudesta kertovia lukiessa, pakahtumista.

Tänään eteisessä raavin tämän naamarin kasvoiltani ja yritän kohdata tämän kaupungin sellaisena kuin se on ja annan sen kohdata minut, sekin on helvetin vaikeaa, tiedättekö. Tässä kaupungissa ihmisiä koristavat mykät kuoret. Elämä on kovaa eikä menestyjä voi olla heikko. Meitä ei mikään kosketa. Minä en jaksa menestyä mutta koristelen silti, ettei muka koskettaisi. Voisiko niihin naamioihin kehitellä jonkinlaisen sihdin, jonka läpi tietyt jutut saisivat sujahtaa, pesiä sydämeen, kääntää katseen sisään päin? Antaisin Nobelin sellaisesta naamiosta.