Maapallo tuntuu olevan hädissään pyörivä hyrrä. Siinä kyydissä pyörivät pienet pyöreät päät, joiden hätääntyneisyys kiihtyy kiihtyy kiihtyy kohti maailmanloppua. Kun hätääntyy, ei näe eikä kuule. Aistit samenevat, hätä tukkii niiden tien ja tien lohdullisilta ajatuksilta, kaikenlaisia hätiä siirtää tuonnemmaksi kunnes ne kasaantuvat uudeksi alkuräjähdykseksi; kaikki pamahtaa sirpaleiksi ja vasta silloin ymmärtää juosta meren rantaan toteamaan, että se sama vesi velloo siellä edelleen. 

Eivät hetket hulluuksia vaadi, vaan se pyörivä pää, ja se on pysäytettävä itse. Kun sen saa aloilleen, huomaa, ettei mitään muuta hätää oikeastaan ole kuin päässä pyörivät sirpaleet jotka on saatava järjestykseen. Huomaa, ettei maapallo ole hädissään pyörivä hyrrä vaan lumpeenkukka joka pyörii ikuisessa, äärettömässä avaruusmetsässä pienessä lammessa omaa autuasta tanssiaan tietämättömänä muista metsän asukeista. Ei sen tarvitse tietää mitään erityistä, se on osa avaruusmetsän kokonaisuutta ja se riittää sille kukalle.

Ihmisen osa tässä kokonaisuudessa on yhtä olematon. Kunpa sen voisi muistaa silloinkin, kun sirpaleet raapivat vereslihaista mieltä. Kunpa Helsinki ymmärtäisi tulla metsälammeksi. Kunpa itse osaisin vaientaa mielisairaan pyörteen, tulla hiljaiseksi lumpeenkukaksi, lakata pelkäämästä olemassaoloni riittävyyden puolesta. Tanssia metsälammessa kalojen kanssa, olla osa ääretöntä kokonaisuutta.

Vaikka aika on sirpaleisia hetkiä ja ne hetket tuntuvat vaativan ihmiseltä hulluuksia, vesi on meressä sama eikä vaadi ihmiseltä mitään.