Tänä aamuna sataa raskasta vettä.

On huutava vääryys omaa ihmisyyttään kohtaan tahtoa aina pois sieltä missä on. Työpaikalla, metrossa, alepassa, luentosalissa. Levottomat sormet rummuttamassa pöytälevyyn kärsimätöntä rytmiä, jalat nakuttavat sormille bassoa ja huokailu, niin, se huokailu niissä paikoissa joissa ei tahdo olla, kiihtyy huohotukseksi. Vai onko huutava vääryys olla sellaisissa paikoissa; ihan sama.

Monikohan meistä seitsemästä miljardista toivoisi olevansa jossakin muualla kuin on? Tulisivatko he onnellisiksi, jos nousisivat ja lähtisivät? Jos he pudottaisivatkin kaiken käsistään ja juoksisivat minne tahtoisivat, menisikö kaikki raiteiltaan?

Maailmallinen muumimörköjä katselemassa suuren, iloisen talon kuistilla palavia lyhtyjä kaihoisasti. Voisiko ne sulattaa?