Tässä aamussa ei ollut toivoa; yritin opettaa kaksitoistavuotiaille jotain kuvaamisesta. Niille oli siis annettu tehtäväksi valita joku kuva itse räpsimästään kavalkaadista, siivilöidä siitä jokin tunnetila tai edes tunnelma ja miettiä, miksi se on otettu, mitä siinä oikeestaan tapahtuu, mitä se kertoo mistään. Ne sai valita viidestä kuvasta, joista missään ei oikeastaan ollut mitään. Paitsi yksi oli ihan hieno, siinä oli kolme pikkujäbää lasin takana. Lasiin oli tägätty PASKA ja musta se oli ainoo kuva, joka kerto mitään.

En kai osannut oikein selittää, että miten niin kuvasta vois säkenöidä joku fiilis mikä parhaimmillaan nielasee katsojansa osaksi sitä maisemaa, kuvittamaan sitä ulommas maalamalla kaiken sen, mitä itse siinä tunteessa kantaa. Niiden piti siis löytää itsestään se maailma, mihin suuntaan ne itse tahtoo sitä viedä, avata huono kuvankäsittelyohjelma ja sillä työstää niitä tunnelmia voimakkaammiksi. Itse tunti meni lopulta siihen, että kävi järjestelmällisesti sulkemassa niiden facebookit, youtubesta saa kuunnella musaa samalla mut nyt ei oo tarkotus katella videoita. Just ennen ku kellot soi, yks oppilas, sellanen skeittaripoika, pyysi mua katsomaan sen duunia. "Onks täs nyt yhtään surua?" se kysyi. Se oli väkertänyt siitä tägikuvasta älyttömän kauniin, se oli väreiltään hailakka mut tosi voimakas, se oli jotenkin herättänyt betonin henkiin ja niiden pikkujäbähahmojen katseet paljastamaan jotain, mitä mä en ollut huomannut siinä värikuvassa, jonka kutosluokkalaiset oli napannut koulun pihalta kuvistunnilla viime viikolla, ihan vaan, koska se oli hauska idis ja provoa että siinä luki se "paska."

Mikä mä oon niille opettamaan mitään. Kiertämään kehää sen ympärillä, mikä näissä teksteissä, kuvissa, musassa ja elämässä toimii ja mikä ei. Voi vaan näyttää että tässä tää on, hyvän idea, ja kertoa että joo, se tulee aina olemaan yhtä tuskallista nähdä se niin selkeesti, kun se ei millään suostu tulemaan vangituksi elämismaailmaan. Jotkut yrittää joka ikinen päivä koko elämänsä ajan vangita sitä yhtä hyvää, ja miten traagista on se, että ne on niin kiinni yrittämisessään, etteivät näe, mitä ovat siinä työssään jo saaneet vangituksi - ja miten käsittämätön se näky lie, jota se työskentelevä katsoo, kun sille itselleen ei kelpaa mikään minkä mielettömyyden tai jumaluuden eteen me muut olemme jo aikoja sitten polvistuneet.

Tähän haluaisin jonkun oivallisen aasinsillan, josta ois luontevaa lähteä käsittelemään sitä, miten tuskallista on myöski kantaa ajatuksiaan ja yrittää olla samalla läsnä. Ajatukset ei vaikene, tuijotan ihmisiä silmiin ja yritän ymmärtää, mistä he puhuvat. Ikään kuin tää kaikki olis mulle vaan jonkinlaista kokemusmassaa. Minä kaikesta irrallinen, joku, josta aina puhutaan selän takana, emmä tiedä mitä se sekoilee, sillon taas ihan omat geimit. Se ei haittais, ellen olis tuskastuneen poissaoleva juuri siksi, että haluaisin kotiin tai mihin tahansa koppiin pyörittelemään näistä kokemuksista jotain siistiä, jotain, minkä voisin sitten näyttää teille, mikä vois ehkä hellävaraisesti avata uusia ovia teidän aivoissa. Niin, että huomaisitte sen vasta seuraavana päivänä, ku ootte taas raahanneet kuorenne työpaikoillenne ja jättäneet sen kaikkein olennaisimman osan sieltä sisältä kotiin turvaan ja yritätte olla hauskoja tupakka - tai kahvihuoneessa, tai kun yritätte aloittaa jonkun keskustelun, kohdata viimeinkin ympäristön jossa elätte, ja se ärsyttävä mies joka on ollut talossa viisitoista vuotta liian kauan mitätöi avauksesi jollain naurettavan pikkutuhmalla avauksella. Me ollaan niin outoja kaikki, ei meitä kukaan ymmärrä.