ennakkotehtävät ohi. oli muuten älytöntä. eräänkin kovin arvostetun laitoksen luotaantyöntävässä aulassa keinui vaivainen rullakko. siinä oli yhtaikaa joku tyttö, jolla oli nelihenkinen saattue.

sen silmät, kun se katsoi sitä rullakkoa, että tuohonko nyt nämä taidonnäytteet, vettyivät säikähdyksestä.
se oli oikeastaan ihan huojentava, se rullakko.
vähän häpeili niitä duuneja kuitenkin, ihan hyvä ettei siinä ollut mitään seremoniallista

sit oli saatava taas vähän perspektiiviä.

Pummin kyydin lounaaseen erään transiitin loosterissa.
Tulin Turkuun ja myöhemmin sattumalta istahtaneeksi Dynamoon päihtymään. Naistenhuoneessa törmäsin vanhaan tuttuun, samalta riparilta.
(Se oli tyttö, jonka kanssa luettiin Raamattua
ja todettiin parinkymmenen sivun jälkeen että se on laadutonta fantasiaa,
sama tyttö, joka myös oli rippipapin mukaan liian älykäs uskovaiseksi.)
Kyselin, mitä erään vanhan kotikylän tutuille kuuluu.
Huokauksenkokoisten hetkien ajan kadehdin niitä,
joilla on siellä kotikylillä talo ja perhe,
tekevät ruokaa jossain lounaskahvilassa ja elelevät.
Mutta ei sellaisia muumihahmoja oikeassa elämässä ihailla.
Häkellyin, miten kukaan voi arvottaa toisten kuulumisia sen perusteella,
miten kunnianhimoisia ne tyypit on, minne ne ovat päässeet opiskelemaan,
kuinka hyvinpalkattu tai arvostettu tulevaisuus heitä odottaa.
Ei sanaakaan vaikka ilosta tai terveydestä, rakkaudesta tai mielekkyydestä, ei,
ainoastaan että miten vaikeaa oli päästä siihen missä on nyt.
Olin luullut, ettei vaikka lääkiksestä enää puhuttaisi siihen sävyyn. .

Kuitenkin siinä pöydässä kuunneltiin silmät selällään
kun tarinoin tästä lähes päämäärättömästä haahuilustani.
Miten rohkeaa, eihän noissa piireissä mikään ole varmaa,
eihän noihin juttuihin kukaan oikeasti tartu, etkö sä pelkää ettet pärjää?
Miten siistiä.

Ajattelin, että se oli vitsi.
Oikeastaan pelko on elämän peruspilari,
ei ilman sitä huomaisi olevansa elossa.
Eikä se enää ole pelkoa, se on muuttunut sellaiseksi hiillokseksi,
pitää tämän kehon liikkeessä,
uhkaa alati leimahtaa liekkeihin jotka nielisivät sen vähän,
mitä tässä nyt on.
On ehkä ihan superia olla minä,

mutta nää jutut nyt on tällasia.
Mun juttuja vaan.
Myöhemmin tajusin.

Muutaman yön ja kilometrin kuluttua
kurvasin kotikylänraitilta isolle kirkolle johtavalle metsätielle,
kuu oli huvennut hieman mutta kumotti,
taivas oli käsittämättömän sininen, tumma mutta kirkas.
Ajattelin niitä, jotka elävät koulujensa, uriensa ehdoilla,
saavuttavat sanoja nimiensä perään, taitavatkin ehkä asioita.
Ajattelin vaan, että kunpa he tietäisivät, mitä vapaus on.
Moniko heistä on koskaan tulleet kysyneeksi tietä tuollaiselta taivaalta, noilta tähdiltä.
Ovathan he tunteneet sen kuplivaisen rauhan,
joka valtaa hengen kun kysyt ja ne näyttävät.
Toivoin, että olisivat.

Mummi oli pakannut reppuun välihousut,
ettei palelisi sitten yöllä kun polkee takaisin Tuiskulaan.
Valomerkin jälkeen kiskoin rusettimekon päälle
valtavat kirkkaanpunaiset trikoot, kainaloihin asti.
Naapuripöydän tyttö tahtoi ottaa kuvan. Poseerasin.
Se kysyi, saisiko kuvata joskus enemmänkin. Lupasin.

Ja kun baarissa keikkaillut huumoriduo ajoi pimeällä tiellä ohi,
hidasti, nauroi ja vilkutti,
oli se myöhemmin ja tajusin, että vaikka mitä yrittäisi leuhkia,
sitä on vaan nyt ja aina se urpo,
joka kiitää pitkin pikateitä kuunnellen Muumilauluja
iPodista ja kiitää pitkin pikateitä punaisissa trikoissa.
Ja että se on superia.