due to

Aurinko häikii neidin hereille puoli seitsemältä sunnuntaiaamuna.
Neiti nousee keittämään kahvia, eteisestä Töölöläinen,
katsoo nopeasti peiliin, purkkaa tukassa,
on sentään kotona ja yksin.

Kun neiti on hereillä, aurinko saa pitää tauon.
Kahvi on valmista ja taivas roikkuu jo niin että sen ja maan välistä rajaa ei ole,
kaikki on yksi ja sama savu,

mies seisoo Hakaniemen torilla, yrittää nähdä vettä,
"en mä tajunnut että täällä on näin harmaata."

Loska on niin märkää koska se on vienyt meistä kaiken ilon,
näivettänyt meidät sohviemme nurkkiin
katselemaan värikkäitä ohjelmia,
kulkemaan kauppakeskuksissa,
huijaavat ryhtymään kuvataiteilijoiksi.
(Ripustamaan kankaita seinille, maalaamaan itsensä ja hyppimään niitä päin,
ehdotti se mies siellä Hakaniemen torilla. Jotain käsitteellistä.)

Edellisyönä raitiovaunussa kaikki oli ankeaa ja toivoin piristystä.
Seuraavalla pysäkillä seitsemän skeittaria valloitti penkit ympärilläni,
yksi otti pelikortit ja alkoi taikoa minulle,
muutama rullas eestaas käytävällä ja trikkas jotain,
mille mulla ei oo sanoja,
muutama lauloi Hopeinen kuu luo merelle siltaa
ja yritti houkutella karaokeen sjungaa träkkei.
Ne kaikki oli sitä mieltä, että mun pitäis vähän piristyä,
että ilta on vasta nuori ja minä ihana.
Yhtäkkiä kuului bling, ovet aukesi ja jäbät oli poissa.

Mutta mitä jos tuossa olisikin joku,
hörppisi kahvia, eikä varmasti pitäisi siitä koska juon pahaa kahvia.
Ei mulla olis sille mitään. Sillä olis hartiat kyyryssä ja pälyilevä katse,
ihmettelis sisäpihaa joka on ku keskitysleiri, että miten voin asua täällä.
Ei sillä olis aavistustakaan, miltä kaikki näyttää kun käy selälleen ikkunalaudalle ja katselee kun pilvet liikkuu minä en. Enkä vaivautuisi kertomaan, koska se menis hämilleen kuitenkin ja ehkä huomais että mun silmissä loistaa joku, ihastuis ja soittais huomennakin.
Mulla olis huono omatunto kun ei sillä ois mitään ikkunalautajuttuja joihin voisin ihastua,
se miettis vaan urheilua ja töitä ja naisia ja mun pitäis teipata sen suu kiinni.
Yrittää olla katsomatta kuraa sen kenkien alla,
piilottaa muutama mandariini sen kassiin, että se pärjäis töissä ja elämässä.

..ja ihmisillä hyvä tahto

Ensin vaikutuin dokkarista,
jossa isäihminen tutustuu pieneen poikaseen,
jolla ei ole tulevaisuutta.
Isäihminen lupaa tehdä kaikkensa muuttaakseen jotain.
Dokkarissa isäihminen palaa kotimaahansa,
levittää sanaa paholaisesta joka uhkaa pojan
ja kymmenientuhansien muiden poikien ja tyttöjen henkiä.
Dokkarissa barrikadeille nousseet
hyvään uskovat saavat päättäjätkin uskomaan hyvään
ja lähettämään apua --
hyökkäämään joihinkin valtioihin ja tappamaan pahiksia?

Vaikutuin vaikka se oli selkeää mindfakkia koko puoltuntinen.
Jätti ajatuksiin aukkoja ja tunteisiin solmuja.

Yritän perehtyä ja selvittää ja olla jostain jotain mieltä,
mutta jos haluan todella mitään mistään ymmärtää,
pitäisi olla siellä, syvällä viidakossa samassa majassa
niiden kanssa, jotka ovat osa sitä jotain,
mistä en ymmärrä mitään.
Silloinkin saattaisin ymmärtää korkeintaan puolikkaan.

Ainoa tosiseikka josta voin olla varma on se,
että kotimatkalla satoi helvetisti jäätä,
ei voinut katsoa, piti luottaa jalkoihinsa,
että ne osaavat kotiin.
Ja se, että vaikka minä olen yksinkertainen tyttö,
ymmärrän sentään olla aiheuttamatta sen kummempia konflikteja.
Lakkaisivat nyt, aikuiset miehet.
Keksisivät jotain tekemistä.
Perustetaan järjestö,
joka lahjoittaa sähkökitaroita ja rumpusettejä
kaikille kunnianhimoisille, aggressiivisille miehille.

Meinasin sytyttää keittiön palamaan,
kun oli niin paljon mitä yrittää ymmärtää.
Parempi meidän keskittyä arkipäivän uutisiin,
selata Hel-looksia, facebookkia ja kivoja blogeja,
loopata tuotantokaudellinen Los Serranoa ja
kihartaa hiuksia,
suurinta kai mitä maailmanrauhan eteen voin nyt tehdä
on olla itse sees.

Auster puhuu masentavan peruuttamattomaan sävyyn menetetyistä elämistä.
Auringosta on jossain vaiheessa tullut kuu.
Pakenen kadulle, laitan tupakaksi,
taivaalta sataa untuvaa.

Uneton ei selviä hengissä kahta viikkoa,

tiesittekö; ellei nuku, kuolee.

Mitä hyötyä hereillä pysyttelemisestä on?

Mitä hyötyä hyödystä on?

Syödään vaan suklaakeksejä ja rakastellaan.

naimakauppa

Menin naimisiin lauantaina.

Pitkään olen elänyt siinä uskossa, että minä olen minä,
minua on yksi,
ja jotenkin huomaamattani mieleen on päässyt livahtamaan vissi vaatimus siitä,
että se minuus on johonkin identiteettiin raamitettava.

Mitä ominaisuuksia minun identiteettiini sitten kuuluisi?
Rohkeutta, päättäväisyyttä, empatiaa, uteliaisuutta, ennakkoluulottomuutta,
intohimoa, lempeyttä, juurevuutta, turkoosia ja oranssia, inkkarimusaa,
maltillishuumorillisia sarjakuvia;
pitkiä, näsäviisaita keskusteluja baarien nurkkapöydissä,
siirtymisiä keskipöytiin nurkkapöydissä kyhjötyksen sijasta -
selkä irti seinästä,
vielä yhdet tequilat vaikka aamulla onkin juostava kymppi,
sillä ryhdikkyys, valoisuus, energisyys - ominaisuuksiani siinä,
missä täysi ruumiillinen kurittomuus, ryytyneisyys,
savun ja kahvin raadollistama raunioituminenkin.
Käytännöllisyyttä! Kuitenkaan ei kahdeksasta neljään,
itseään on toteutettava herkeämättä, merkitys on oltava kaikella,
elämäntapahtumien metatasojen dramaturgian on oltava täydellinen,
ja sittenkin on pysyttäydyttävä vapaana:
metsästeltävä halpaflygareita,
haaveiltava etelän lämmöstä,
opiskelisiko sittenkin fyysistä teatteria Madridissa
vai tahtoisiko vaan slaavilaisinkkarina laulella
henkensä pitimiksi synkkiä suomalaisia lauluja,
katusoittajaksi Kööpenhaminaan siis, ainakin kesäksi.
Syksymmällä voi palata Suomeen ja valloittaa vaikka Jyväskylän,
opiskella joku hyvä ammatti siellä yliopistossa,
sellainen, jossa on kolmen kuukauden kesäloma
ja rajattomat mahdollisuudet toteuttaa itseään
ja taistella erilaisia systeemejä vastaan
ollen samalla yhteiskuntakelpoinen.
Paistaa muffinsseja sydämin koristeltuihin vuokiin,
neuloa maailmaan lämpöä ja rakkautta,
lähetellä muistamisia tuttuihin, rakkaisiin osotteisiin,
keittää pakuria,
olla tee ja sympatia.

Kuitenkin.

Pelko, innottomuus, lamaantuneisuus, ahdistuneisuus, päättämättömyys.
Kyvyttömyys nousta ja lähteä,
kyvyttömyys seistä jokaisen ajatuksensa takana ja sisällä,
Epäonnistumisen pelko. Nälkä. Laiskuus.
Uupuneisuus. Epärehellisyys. Itsekkyys.
Subjektiivisuus. Kriittisyys.
Niitä on meissä kaikissa myös, halusimme tai emme.
Minussakin, helvetti!

Laita tähän nyt joku raami?
Olla joku tietty. Tietynlainen.

Neiti?
Pikkuneiti?
Mamma?
Pikku anarkistimamma?

Olin kyllästynyt käymään kamppailua erilaisia minuuksiani vastaan, joten päätin naida ne.
Elää niiden kaikkien kanssa, rakastaa niitä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.
Sormukseeni oli kaiverrettu: "rakkaus voi muuttaa kaiken yhdessä hetkessä."
Pidin hätäisen vihkipuheen.
Halusin kumota kuohuviinin nopeasti.
"JOS JOLLAIN ON JOTAIN NÄITÄ LIITTOJA VASTAAN, PUHUKOON NYT,
TAI VAIETKOON IÄKSI",
huusin, eikä kukaan vastustellut,
sitten sanottiin Tahdon, ja kilistettiin, ja loppuyö tanssittiin ja soitettiin - niin.
Olihan se hauskaa. Jos naimisiinmeno on niin hauskaa, taidan mennä uudestaankin.
Soitto soi, kaikki osallistuivat yhteisen äänimaailman luomiseen,
milloinkaan en ole ollut osana yhtä vapautuneita jameja.
Jouduin kuitenkin kohtaamaan siippani jo ennen puolta yötä.
"Nyt pelottaa", se sanoi. "Et tuota kyllin hyviä ääniä. Lähde kotiisi."
Vastustelin hetken, kunnes tajusin, että se saa paniikkiraivarit ellen tällä kertaa tottele.
Puolisoaan on osattava käsitellä.
Lähdin kotiin, keitin sille teetä, silittelin ja lauleskelin sille tuutulauluja,
tuu tuu tupakkirullaa, peittelin pehmeään, juttelin siitä, miten kivaa oli.
Ajattelin, että se saattaa alkaa hiljalleen ymmärtää,
että elämä voi joskus olla täydellisen kevyttä, kritiikitöntä ja ihanaa.
Kieroilua siis, manipulaatiota, mutta minusta tämä on sitä sallittua.

Kolmas aamuni rouvana on kevyt ja kaunis,
vaikka vituttaa olla Helsingissä missä taivas roikkuu harmaana niin,
ettei sitä erota maasta.
Aika harppoo sekuntien sijasta tuntien askeleita ja jättää kaiken kesken,
viipotan epäolennaisuuksien perässä ja haihattelen
ja päästän kaiken olennaisen ohi,
esitän etten näe. Silti.
Se on kevyt ja kaunis siksi, että iänikuinen sota on ohi.
Helvetin huojentavaa olla tässä ja rakastaa tätäkin röhnöttävää neitiä,
joka näsäviisastelee jonkun blogin sivustolla ja juo seitsemättä kuppia kahvia
nokka kädessä, vaikka pitäisi olla jo vaikka missä. He he.

Alankin puhutella häntä kolmannessa persoonassa.
Ehkä se on vapauden avain. En minä vaan hän. He. He he.

minulla napit, hänellä lävet.

Teimme erään ystävän kanssa viisivuotissuunnitelman:
vielä meillä on yhteinen puutorppa, jonkun suuren veden äärellä.
Siitä on jo muutama verkkainen vuosi,
on vielä hetki aikaa suunnitella elämänsä kulku niin,
että lupaus tulee lunastetuksi.
Elämä vie, elämä tuo.
Olen huono valitsemaan asuinpaikkojani sen perusteella,
missä ystävät ovat.
Sinkoan pitkin maata puhtaasti intuitiolla.
Jokin kosminen johdatus antaa vihjeitä,
minä ratkon ja pakkaan ja lähden ja uskottelen itselleni,
että niin oli hyvä.
Sain taannoin pitkän, radikaaliutta käsittelevän kirjeen.
Olen sen jälkeen tarkastellut omaa radikaaliuttani tässä arjessa;
huomannut, että se on valunut lähes kuiviin.
Ehkä, koska en oikein näe mahdollisuutta olla radikaali tässä maailmassa,
jossa harva konkreettinen teko enää on radikaali.
Osaan määritellä radikaaliuttani vain suhteessa itseeni.
Henkilökohtaista radikalismia tänään olisi lähteä asumaan sinne,
missä on ystäviä
sen sijaan että funtsii kouluja, töitä, katuja.

En ole vielä vastannut kirjeeseen.
Ennen kirjoitin enemmän, kaksitoistasivuisia kirjeitä siitä,
mitä tapahtuu juuri nyt,
asioita, joista ei voi puhua kellekään muulle,
asioita, joista ei oikeastaan puhuta,
jotka kuuluu kirjoittaa koukeroisin kirjaimin,
sinetöidä kirjekuoreen, painaa päälle nimi, osoite ja merkki
ja sujauttaa oranssiin laatikkoon.
Enää en kirjoita niin usein enkä niin pitkälti.
Enää ei tapahdu niin paljon,
enää ei tunne niin suuresti. Uskottelee ainakin, ettei.
Lupaan kunnostautua siinä. Kirjeissä ja rehellisyydessä.
Alas aikuisuus ja suurien tunteiden väistely,
alas näennäinen tasapainoisuus sekä "meille kuuluu hyvää - entä teille" -facebook-viestit.
Eläköön pitkät, vuodattavat kirjeet joita ei lueta, ennen kuin lähetetään
ystävälle jonnekin maailman toiselle puolen.
Eläköön nämä ystäville omistetut tunnit,
kaunokirjaimiin ja silmukoihin solmittu välittäminen!

Sitten kun meillä on se torppa ja sisaruspeti yhdistämme tilkkupeittomme.
Minä teen omaani napit, hänellä on lävet.
Se on jo melkein valmis.

ps. Jos luet tätä, tiedä, että vaikka olen hiljaa,
kirjoitan vähän joka päivä.
En lupaa mitään, mutta ehkä tällä viikolla.

Sunnuntaina etsittiin liukurinlaskettavia mäkiä.
Oltiin huolettomia, keinuttiin vankilan pihassa
ja unohdettiin autuaasti keitä oltiin eilen,
keiden elämiin taas huomenna palataan.

Situaatiobrunssi kruunasi punaposkisunnuntain:
siellä oli saanut laittaa identiteetin vaihtoon.
Me vaihdoimme muutaman euron suolattomaan ohrapuuroon,
notkuvaan kakkupöytään
ja muutamaan installaatioon.
Yksi oli valtava, siinä lokit lensivät sinisellä taivaalla yhä uudestaan.
Toisessa oli kahdeksan kertaa sama tyttö,
tanssi kuin hullu.
Taideopiskelijat palaveerasivat sohvilla,
me söimme portailla emmekä olleet keitään.