äkkiäkös yhden saunan muuraa

Kukko kiekuu kalliolla, vaikka päivä on puolessa.

Ei kai niilläkään kiire ole, possutkin uinuvat vielä eivätkä juoksentele, kieriskele savessa.

Keskellä metsää, Riemukalliolla auringonpaahteessa muurarit nostavat verkkaisen linnan seiniä, tiiliskivi kerrallaan, vakaata, pysyvää.

Jonkun muun pysyvyydessä on vapauttavaa vierailla, kun itse ei pysty pysähtymään, asettumaan, rakentamaan. Kuitenkin muuraan tiiliä saunan seinään olen mukana rakentamassa jotain, joka säilyy. Joku nurkka tuosta talosta on minun nurkkani, minulla on paikka, jonne palata.

Saunan jälkeen laulu: jos sinä olet läsnä, minä kuuntelen hiljaa ja keskeyttämättä.

Vanha nainen puhui minulle rakkaudesta.
Sillä ei saa rajoittaa vapautta.
Toisilla on omansa, he taistelevat sen puolesta henkeen ja vereen.
(Entä jos kaikki onkin yhtäkkiä loppu? Entä jos tämä olikin tässä?)
Tyhjyys on pelottava asia.

Mutta entä minä? Millä pysäkillä minä jäisin?

Huudan puhukaa, puhukaa! En minä osaa katsoa ihmisiä silmiin, en käydä keskustelua. Minä osaan venyttää vääriä lihaksia ja siivota.

Kuinka hyväksyä osansa katkeroitumatta? Kuinka puhdistaa onnellisena betonitalojen pitkiä käytäviä tyytyväisenä osaansa? Siihen, etten minä ole voinut muuta.

pitkät, pimeät, typerät käytävät; nämä pitkät pimeät typerät mietteet.

Tyhjyys on pelottava asia. Minulla ei ole mitään menetettävää.

Pilvet painavat raukeat päät tyynyihin, sateen tasainen ropina saattaa talon pitkään päiväuneen.
Minä ompelen ja ompelen, mutkittelevia saumoja, ratkon ja ompelen uudelleen. Lempein sormin, lempein ajatuksin opettelen epäonnistumaan.

Mietin, onko aikuistuminen sitä, että käy hankalaksi kuunnella, mitä minä tarvitsen juuri nyt?

Nyt aurinko tuli esiin, nyt se meni jo piiloon. Onni on vaihtaa huonetta sitä mukaa, minne aurinko paistaa.

Aurinko paahtaa,
yrttitarhaa rakentavan selkää pitkin juoksee hikimeri.
Kymmenen kertaa kuusi metriä kasvimaata,
uudelleensyntynyt kasvihuone,
muurinpohjalettuja iltanuotiolla,

riittämättömyys, kelpaamattomuus, häpeä.

Kaikkialla tuntuu kasvavan niin sinnikkäitä opportunistirikkaruohoja, polttavia nokkosia ja suuria, kauniita horsmia, ettei tämä hyödytön saa juuriaan tähän maailmaan, ihmisten maailmaan,

armottomuus, sokeus, illuusio.

Elämä ja kuolema pääsykoeraadin käsissä:
johonkin on päästävä. On alettava oppia.
Entä jos kukaan ei tänäkään vuonna huoli mihinkään?
(Tänäkään keväänä juurru,
kesäkuun puoliväliin mennessä olen jo lakastunut,
huokaisevat kerran ja noukkivat kompostiin.)
Uskallanko enää innostua mistään? Uskallanko unelmoida?
Kun ei minusta kuitenkaan ole mihinkään,
ei minulla ole teille oikeastaan mitään annettavaa,
haluaisin oppia mutta koska en jo osaa, en kelpaa oppilaaksi.

Millainen minun sitten muka pitäisi olla?

Nyt on kevät, antaisitte minun olla minä ja pystyttää lampaille aitaa.
Nyt on kuitenkin vasta kevät.

missä salo sinertää

Jää on lähtenyt, meri on tullut takaisin,
piirtelen haravalla pihaan metsän rajoja.

Pienet vadelmalapset nauravat auringonsäteille
ja meidän laulullemme.

Ja elämä on leppoisaa;
rumpu soi kevään tuloa,
paljaita savisia jalkoja tanssii vaahteranlehdillä.

Pääsiäisjänis oli muninut tuvan joka koloon pikkuruisia suklaita.
Kannattaa pysyä valppaana!

jumissa berliinissä

Jokaisella junalla on t a r k o i t u s :

viedä sinut sinne minne oletkin menossa

tai olla viemättä.

Ja kuka lopulta päättää, millä junalla kukakin matkaa?

Jokainen vie kuitenkin perille.

Aikamoinen sattuma, että tämä pallo on muodostunut tähän, että olosuhteet ovat olleet oikeat tämänkaltaisen elämän syntymiselle ja että me ihmiset olemme onnistuneet tulemaan tietoisiksi itsestämme.

Aikamoinen sattuma, että olen nyt tässä ja tiedän olevani matkalla muualle.

Että seitsemän miljardin ihmisolion joukosta voin valita yhden.

Ajatus aaltoilee halki avaruuksien, muodostaa yhteyden,

tässä kolmen miljoonan ihmisen kylässä minä voin ajatella yhtä, joka ei ole täällä.

Ja ellen koskaan olisi saanut tietää sen yhden tietyn olemassaolosta,

saattaisin olla tässä kylässä jäädäkseni.

Vaikka minua on neuvottu: ei saisi solmia mieltänsä mihinkään,

kuminauha on umpisolmussa.

Täällä voisin tanssia joka ilta,

soittaa ja laulaa kaduilla,

tavata ihmisiä, elellä hetkiä,

jättää kaiken seuraavalla pysäkillä,

niin kuin missä tahansa muuallakin.

Mutta se on sidottu rakkaudesta,
ehkä vihdoin ymmärrän, mitä merkitystä on sillä missä koti on.

Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut liian hyvä tovi.

Sen jälkeen olen yrittänyt hylätä betonikylän kovilla kaduilla kiireisinä kopisevia korkoja, karata ihmisten maailmasta. Pakkasin väsyneen ja harmaan mieleni pahvilaatikoihin ja lähdin meren rantaan, omenapuiden alle; etsimään elämäni tietä, vaihtoehtoja.

Onko jokaisen elämän kuljettava jotakin tietä? Leveää moottoriteitä, viitoitettuja kaistoja vieri vieressä, numeroituja liittymiä. Metsäpolkuja, kiemurtelevia serpentiiniteitä vuoristossa, maanteitä pitkin peltoja, vesireittejä? Miellyttävä naisääni navigaattorissa kertoo, milloin kannattaa kääntyä.

Minusta reittiä ei kannata valita päämäärän perusteella.