syksy on taas helsingissä.

säilöin sienet pakkaseen, hain juosten petivaatteet turvaan sateelta,
harvoja tilanteita, joissa toimin vikkelästi,
sade olisi saattanut loppua ellen olisi kiirehtinyt.

mietityttää suru.
hyvä ja huono suru. uskon, että on hyvääkin surua.
sellaista muistavaa, kaipaavaa, mukanaan jotakin kaunista kantavaa surua.
että vain huono suru on todella turhaa surua.
tietämättömyydestä tai epärehellisyydestä, pahoista teoista johtuva suru
tai ahdasmielisen katkera suru,
todellisen turhaa surua.

mietityttää lohtu.
kuinka saattaa huomaamattaan ruokkia suruaan
haalimalla ympärilleen enemmän ja enemmän surullisuutta,
turhaa ahdistusta,
vaikka on olemassa lohtu.
sitä on vain niin paljon vaikeampaa etsiä,
surullisena löytää vain surua, kuulee mustaa,
ui synkissä vesissä,
ei suostu näkemään valoa, ei kristallinkirkkaita helmiä,
ei koralliriuttojen alla piileksiviä kultaisia, vaaleanpunaisia pieniä kaloja
joiden pienet kädet kiertyisivät ottamaan syliin,
turvaan.

kuinka moni vielä kirjoittaa sanoja,
jotka ottavat turvalliseen syliin?
kuinka moni tanssii, laulaa lavalla biisejä,
joiden sylissä voisi viettää viikkoja,
niin kuin surun sylissä saattaa?

täällä sataa ja on myrsky ja outoa ja minä olen ihan pieni lapsi vasta.

Älä ota kaikkea niin kovin vakavasti, he sanovat,
ei, älä pelkää, en minä itke, vastaan, ja itken kuitenkin.
En tiedä mitä, tai miksi.
Eivät laulut ole vakavia.
Laulu on laulu ja sävel soi, itki tai ei.
Sitä paitsi, mitä itkien laulettu sävel tähän maailmaan tuo?

Pelkoa minä itkin, pelko norui aurinkolasien alta poskipäitä pitkin pulpetille enkä osannut edes väistellä kummastelevia katseita.

Ikävää, ehkä, kaipuuta siihen utopiaan jota luulin eläväni siinä suuressa puutalossa
hiljaisen meren rannalla, rauhaan, joka kesti niin pienen hetken.

Kaipuuta uskoon, totuuteen, rakkauteenkin.
Kaipuuta minuun, tähän hetkeen, tämän hetken selkeyteen.

Töölöläisyksiö on avara, valoisa, raikas, minun. Tilaa, aikaa, rauhaa,
täällä kukaan ei huuda aamuisin. Helsinki syleilee kasvottomuudellaan, sattumanvaraisuudellaan, kuin olisi yksin ja irrallaan, vähän karkuteillä, tuhlaajatytär.

Huomenna en itke.

Toivoo jotakin oikein kovasti, näkee valtavan pyrstötähden

On pelottavaa toivoa oikein kovasti. Jossei onnistukaan, se pettymys, se häpeä.

Mutta kuitenkin, metsän siimeksessä, elämää kokeneen mökin ylisillä me nauhoitimme suut mustikassa koko sateisen sunnuntain. Minä tärisin ja jännitin tieten, että missään muualla en voisi olla. Halusin aina uudestaan. (En oikein pysy rytmissä.)

Tiistaina jo lähdin pääkaupunkiin viemään sitä levyä. Siellä sanottiin, että niitä lauluja olisi kiva kuulla enemmänkin, ja kahden viikon päästä olen Helsinkiläinen musiikinopiskelija ja laulan tieni läpi routaisen syksyn. Kuullaan, siellä tai toisaalla!

(uskomista, aina uskomista.)

Esko, kertoisitko taas

mitä elämä on?

ihmiset tulee, ja menee ja keskustelee

länsi- ja itäkeskuksia, vanha pariskunta lounaskahvilan nurkassa laulaa täyttymättömistä toiveista, laivoista jotka lähtivät, lokeista jotka jäivät, tuulesta joka puhaltaa muutoksen, rantahiekkaan piirretyistä odotuksista, rakkaudesta ja siitä kun sitä ole.

niinpä niin,
eihän niitä kiinnosta kauneus tai onni tai rakkaus tai ilo

kuljeskelevat kirpputorien tunkkaisilla käytävillä etsimässä antiikkisia piironkeja joihin säilöä elettyjä hetkiä, jonka ovet avata sateisena syntymäpäiväsunnuntaina, puhua niistä asioista, jotka ovat jääneet valokuvien reunojen ulkopuolelle. Tarjota lapsenlapselle vanhaa lasimaljaa, tuota toista et saa, sen on sisko saanut Mannerheimiltä. Rakentamista, säilömistä, somistamista, sitäkö ihmisen elämä tänä aikana on?

vaan suru, epätoivo, tuho ja kuolema.

Ei saisi odottaa, vaan huomata sitten, kun. Mitä elämä on, ellei toivomista ja pettymistä, saamista ja luopumista, tuhoutumista ja eheytymistä, uskomista. Aina uskomista.

Kaikki kysymykset Eskolle:

1.

Parahin Esko,

en mitään muuta tahdo kuin viljellä meritähtiä. Mitä ne ovat, Esko? Ovatko ne eläimiä vai kasveja vai jotain sienieliöitä, jotain siltä väliltä? Ovatko ne kauniita? Kannattaako niitä syödä? Miksi niitä on? Kuka niitä syö? Mitä ravinteita niistä saa? Ovatko ne niin kuin levää? Että niistä saisi kaikki vitamiinit? Voiko niitä silittää? Ovatko ne myrkyllisiä? Vaarallisia? Ovatko ne olleet aina täällä vai onko mahdollista että ne olisivat taivaalta pudonneita tähtiä? Voiko minun isoisäni olla meritähtenä aaltojen alla? Liikkuvatko meritähdet? Isoisäni liikkui, sen tähti katosi taivaalta ja siksi ajattelin, että niitä ehkä joskus putoaa. Jos ne ovat pieniä, niin kuin meritähdet ovat, niin ei sitä välttämättä huomaa, jos sellainen tipahtaa veteen. Voinko tehdä opinnäytetyöni meritähtien viljelystä, Esko? Onko siitä elinkeinoksi?

Ps. Onko meritähdillä kavereita? Pelaavatko ne koskaan hippaa tai piilosta? Voiko meritähti syrjäytyä, jäädä yksin?

tällainen homssantuu

Helle ja hiljaisuuden vaatimus,

tukahdutettu laulu kurkunpäässä,

lisää tupakkaa että siinä kohtaa, missä laulun pitäisi olla,

tuntisi edes jotain.

Kun olisi aina tämä tyhjä talo, kaikuvat seinät,

eikä ketään vaientamassa tätä ääntä joka tahtoo tulla ulos täytenä,

huutona, kuiskauksena, heleänä lauluna.

Kun olisi valtavat kovaääniset, jotka tekisivät tästä äänestä vieläkin suuremman,

voisi kiertää nappia, satakertaistaa sanansa voiman.

Mutta tämä tyhjä talo riittää nyt.

Tänään kukaan ei pyydä soittamaan mitään,

pyydä vaikenemaan.

Se on vapautta, se.

suotta kai selailen

Näin tänään Pyhäjärvessä sukellusveneen ja kaloja. Ne söivät vain tupakantumppeja.

Kesä on kiva, kun saa olla huoletta jouten. Se on ehkä epäreilua, järjestelmässä on ehkä jotain korjattavaa, mutta ei siitä oikein voi sanoa enää mitään.

Hillun ja notkun kaduilla, klubeilla, kirjastoissa;

kuljetan sormenpäätä kirjojen selkämyksillä, odotan jännittävää kiinnostuksen hetkeä, sitä, kun pysähdyn, poimin kirjan käteen, tutkin etukannen kuvaa, silmäilen takakannen, avaan sattumanvaraisesta kohdasta, tarkastan, minkälaisesta tekstistä oikeastaan on kyse. Miksi valita tämä kirja? kysytään selkämyksessä. En tiedä, en tosiaan tiedä. Lainaan Hemingwayta, Burroughsia, Kerouacia, olenhan nuori ja seikkailumielinen. Stephen Hawkingia, Esko Valtaojaa, Ikarosta fiilisteleviä elämänkatsomusoppaita,

joidenkin tunteellisten naiskirjailijoiden teoksia rakkaudesta, odottamisesta, työstä, merkityksettömyydestä, merkitysten etsimisestä ja löytämisestä.

Puhun paljon joutilaisuuden puolesta, puhun paljon merkityksellisyydestä. Miten ei pelkästään valinnat, joita teemme, vaan koko olemisemme on merkityksellistä, tarkoituksellista. Kuitenkin olen itse puolitiessä, neuvotteluni Jumalan kanssa ovat pahasti kesken.

Kiinnostus hajoaa murusiksi. Kiinnostun vähän kaikesta, en kuitenkaan jaksa upottautua minnekään. Miten vähän lopulta voikaan saada tietää.

Mahdollisuudet ovat kuitenkin rajattomat, ja koska nuorempana taistelin itseni irti itsekurista, seilaan nyt siellä täällä vailla mitään järkeä tai rotia,

kellun aika-avaruuksissa ainakin kahdessatoista ulottuvuudessa,

uin ääniaalloilla, väreilen ja säteilen, välillä katoan aaltojen alle kunnes pärskin itseni takaisin pinnalle.

Eikä siinä kai mitään. Mutta tämä ei voi jatkua ikuisesti.

Olenko minä tietoyhteiskunnan uhri? Tätäkö se on, jatkuvaan informaatiotulvaan hukkuminen? Alati enenevä tietämys, alati vähenevä ymmärrys.

Totuus asuu kuitenkin sydämessä, sitä ei voi googlata.